Kun Ekman etsi aiheitaan Suomen historiasta, Kalevalasta ja
kansanelämästä, ja veljekset von Wright kuvasivat Suomen luontoa,
noudattivat he Runebergin ja Topeliuksen runoudessa ilmaantuvaa
mahtavaa isänmaallista virtausta. Samaa suuntaa astui _Werner
G. Holmbergkin_ (s. Helsingissä 1880, k. Düsseldorfissa 1860),
etevin niistä nuorista taiteilijakyvyistä, jotka esiintyivät
taideyhdistyksen ensi aikana. Arvossa pidetyn ja varakkaan
virkamiehen poikana Holmberg tuli ylioppilaaksi v. 1848. Jo
sitä ennen olivat Kruskopf, M. von Wright ja Lindh opettaneet
häntä piirustamaan ja maalaamaan, niin että hän samana vuonna
ensi kerran esitti kaksi taulua taideyhdistyksen näyttelyssä.
Vaikk'ei sitä näistä eikä vielä myöhemmistäkään nuoruuden aikana
kotimaassa maalatuista teoksista näekään, oli Holmberg todellinen
taiteilijanero, joka vaan kaipasi myötäisiä oloja täydelleen
kehittyäksensä. Useilla matkustuksilla maan sisäosissa hän
ijäksensä rakastui Etelä-Satakunnan ja Hämeen ihanaan luontoon
alkaen yhä selvemmin käsittää maisemamaalauksen varsinaiseksi
alakseen, mutta kuitenkin kului viisi vuotta ennenkuin hänen
hehkuva intonsa voitti isän vastustuksen, ja hän kesällä 1853
pääsi ulkomaalle taideopinnoita harjoittamaan. Holmberg suuntasi
matkansa Düsseldorfiin, joka, kohottuaan Saksan ehkä etevimmäksi
taidekaupungiksi, tähän aikaan oli alkanut vastustamattomasti
vetää puoleensa pohjoismaisia maalaajia. Rupeamatta taideakatemian
oppilaaksi sai hän ensi vuonna ohjausta Eerik Bodomilta ja
sittemmin Hans Gudelta, joka mainio norjalainen maisemanmaalaaja
v. 1854 nimitettiin taideakatemian professoriksi ja joka oli
entisestä historiallis-tyylillisestä maisemamaalauksesta eronneen
"naturalistisen", todellisuutta harrastavan taidesuunnan johtaja.
Erinomaisen ahkerasti työskennellen, talviajat Düsseldorfissa ja
kesät milloin missäkin läntisessä Saksassa, edistyi Holmberg niin,
että hän jo vv. 1856-57 loi pääteoksia, niinkuin "Syysaamu", "Puisto
keväällä", "Westfalilainen maalaistalo", (Helsingin keis. palatsissa)
ja "Poppelikujanne", jotka sekä yleisössä että taiteilijoissa
herättivät ihastusta ja kunnioitusta maalaajaa kohtaan. Jopa
ilmaantui Holmbergin taide jo näissä tauluissa yhä vapaampana
sovinnaisuudesta, kun näet nuori taiteilija valitsi ennen vältettyjä
aiheita ja luodessaan entistä enemmän valoa tauluihinsa osottautui
itsenäiseksi värityksen kehittäjänä. Tehtyään kesällä 1856 Guden
seurassa pitkän matkustuksen Saksassa ja muun muassa oleskeltuaan
ajan Baierin Berchtesgadenissa, palasi hän kesäksi 1857 kotimaahan.
Tehdäkseen harjoitelmia oleskeli hän enimmän aikaa Kurun kappelissa,
ja siellä isänmaan luontoa väritykseen nähden yksinkertaisissa,
mutta piirustuksen ja käsityksen puolesta erinomaisen taiteellisissa
akvarelleissa kuvatessaan Holmberg saavutti täyden itsenäisyytensä.
Düsseldorfissa käsitteli hän tästä lähtein lähes yksinomattain
suomalaisia aiheita ja talvelta 1857-58 mainittakoon erittäin
"Suomalainen hongisto", "Näköala Kurun kappelista, aamuvalaistus"
ja vallan kaunis "Näköala Kurun kappelista, iltavalaistus", molemmat
jälkimäiset taideyhdistyksen kokoelmassa, "Torppa kylätien
varrella", Porvoon lysein oma, "Hatanpään kartano" y.m. Kesällä 1858
lisäsi maalaaja harjoitelmavarastoansa Norjassa ja loi, Düsseldorfiin
jälleen palattuansa, kaksi pääteostansa "Syysaamu Ringerikessä"
(prof. Gudella Berlinissä) norjalaisten ja "Metsä sadeilmalla"
(Helsingin keis. palatsissa) pääasiallisesti suomalaisten aiheiden
mukaan. Viime mainitun johdosta tunnusti ulkomainen kritiikki
taiteilijan astuneen etevimpäin saksalaisten maisemanmaalaajain
rinnalle. Kesällä 1859 kävi Holmberg viimeisen kerran kotimaassa.
Huolimatta kalvavasta keuhkotaudistaan ja raskaanlaisista
taloudellisista oloistaan maalasi hän seuraavana syksynä, talvena ja
keväänä düsseldorfilaisessa kodissaan hämmästyttävällä ahkeruudella
parikymmentä maisemaa, joista noin puoli määrä valmistui, toinen
puoli jäi enemmän tai vähemmin keskieräiseksi. Näiden joukossa
tavataan mestarin kauniimpia teoksia niinkuin "Talo Kurussa" ja
"Näköala torpan tienoilta Kurussa" (taideyhdistyksen omat), "Aihe
Torisevalta", "Postitie Suomessa" ja "Sadeilmanaihe Näsijärveltä",
"Rajuilma Näsijärvellä" ja "Humalatarha" sekä lopuksi "Helteinen
kesäpäivä" (Yliopiston piirustussalissa) ja "Ihanteellinen
maisema" (taideyhdistyksen kokoelmassa). Useissa Holmbergin viime
ajan maalauksissa vivahtaa väritys hopeanharmajaan, jota vastoin
varhemmissa kullankarva on voitolla. Kevätpuolella 1860 tapahtui
taiteilijalle se kunnia, että hänelle tarjottiin professorin
virka Weimariin perustettavassa taideakatemiassa -- tarjoomus,
joka suuriruhtinaan oikusta myöhemmin peruutettiin. Seuraavana
syksynä vei säälimätön keuhkotauti hänet hautaan, ennenkuin hän
oli täyttänyt kolmannen kymmenennen ikävuotensa. Holmbergin
maisemamaalaus oli aikansa oma varsinkin siinä, että jokainen hänen
taulunsa on huolellisesti ajateltu sommittelu, samalla kuin jokainen
erityiskohta oli luonnosta otettu. Sommittelutaidossa, valojen ja
varjojen valitsemis- ja järjestämiskyvyssä sekä ihanien viivojen
keksimisessä, jossa hän oli omakseen ottanut ja kehittänyt paraimman
mitä Düsseldorfin koulu voi hänelle opettaa, tuskin kukaan onkaan
häntä etevämpi. Tämän taitonsa kautta, joka joskus johti häntä
paikallisluonteen todellisuutta himmentävään ihanteellisuuteen, oli
hän kouluun kuuluva; muuten oli hän muita suorempi "naturalisti"
ja astui siten korkeimmilleen kehjettyänsä edistyksen etunenässä.
Akvarelliharjoitelmissaan aikaansai hän tehovoiman semmoisen, jonka
vertaista ei silloin oltu nähty. Niissä oli hän enimmin aikansa
edellä. Muutoin oli Holmberg maisemanmaalaajana lyyrikko puhdasta
suomalaista luonnetta; kotimainen luonto määräsi ikäpäiviksi
hänen aihevalintansa. Mieluimmin hän maalasi metsää taikka taloa,
milloin järven rannalla milloin viljellyssä seudussa, josta ei
koskaan puita puutu; elolliskuvia hän käyttää säästäväisesti. Mitä
ylimalkaan suomalaisen maiseman luonteesen tulee, ei tähän saakka
yksikään ole sitä todellisemmin eikä alkuperäisemmin kuvannut.[24]
Holmberg, ensimäinen suomalainen taiteilija, joka on kohonnut
aikansa edistyneimmän taiteen kannalle, on suuresti vaikuttanut
taideoloihimme: suoranaisesti siten, että hän mahtavasti kohotti
meillä vallitsevat käsitykset ja vaatimukset taiteesen nähden
sekä välillisesti siten, että hän perusti 1850-luvulta luettavan
_düsseldorfilaisen_ suunnan taiteemme kehityksessä.
Yhdessä jaksossa lueteltakoon muutkin tämän suunnan vanhemman
taiteilijapolven jäsenet, nimittäin ne, jotka 1850-luvun kuluessa
opiskelivat Düsseldorfissa. Etevin näistä oli historia- ja
muotokuvanmaalaaja _Eerik Juhana Löfgren_ (s. 1825 ja k. 1884
Turussa), joka taideyhdistyksen matkarahan saatuansa saapui
Düsseldorfiin samana vuonna kuin Holmberg. Hän oli jo v. 1842
päässyt Tukholman taideakatemiaan, siellä yhä edelleen opiskellut
ja sieltä pitäen kotimaahansa lähettänyt ensimäisen huomiota
ansaitsevan teoksensa, "Psyche" (1851). Düsseldorfissa oli Löfgren
viisi vuotta, työskennellen Hildebrandtin ja Mengelbergin ohjaamana,
mutta saamatta paljoa tehdyksi. Hän oli näet hyvin lahjakas,
mutta hidasluontoinen henkilö. Tämän ajan maalauksia ovat suuri
alttaritaulu "Kristus Getsemanessa" (Jaakimvaaran kirkossa),
F. Cygnaeuksen muotokuva (yliopiston oma) sekä "Hagar ja Ismael
erämaassa" (1858, taideyhdistyksen kokoelmassa). Palattuansa
kotimaahan asettui hän Helsinkiin, jossa enemmiten maalasi sekä
tekotavan että luonteenkäsityksen puolesta osaksi sangen eteviä
muotokuvia, niinkuin paroni K. Munckin, kreivi A. Armfeltin ja
kenties vähemmällä menestyksellä J. L. Runebergin (kaikki kolme
Yliopistossa), F. Cygnaeuksen sekä Z. Topeliuksen (Ylioppilastalossa)
y.m. V. 1862 hän lähti Parisiin, jonka matkan kypsynyt hedelmä oli
taiteilijan kaunis ja kiitetty historiamaalaus "Eerik XIV ja Kaarina
Maununtytär" (1864), ja myöhemmin v. 1879 Müncheniin, missä valmisti
kaksi suurempaa teosta, "Kristuksen kirkastus" (Someron kirkossa)
ja "Vallasnainen menneen vuosisadan puvussa" (taideyhdistyksen
kokoelmassa). Tosin ovat molemmat teokset jääneet viimeistelyä
vaille, mutta kumminkin ne osottavat maalaajassa olleen kehityskykyä
silloinkin kuin hautaan hivuttava kivulloisuus jo oli alkanut.
Taiteilijana oli Löfgren haaveksivainen, alati ihanteellisuutta
tähtäävä. Hänen maalauksensa eivät ole piirustukseltaan eivätkä
ylimalkaan teknilliseltä kannalta katsoen nuhteettomia, mutta kun
niissä kuvastuu alkuperäisen taiteilijan omituinen hienotunteinen
käsitystapa, on niiden arvo pysyvää laatua. Vaikutukseltaan taiteen
kehitykseen ei Löfgren ole verrattava Holmbergiin, siksi oli hänen
tuotteliaisuutensa liian vähäinen, mutta kuitenkin on hän omalla
alallaan vielä luettava taiteemme tienraivaajain joukkoon, sillä
kaikkine omituisuuksineen oli hän ensimäisiä todellisia taiteilijoita
meidän maassa.
Sitten kun paljon lupaava laatukuvanmaalaajan-alku, R. W. Ekmanin
veljenpoika _Kaarle Andreas Ekman_ (s. Wiipurissa 1833, k.
Düsseldorfissa 1855), oli tuskin vuoden oltuaan taideakatemian
oppilaana, kuollut, tuli v. 1857 Düsseldorfiin neiti _Aleksandra
Frosterus_, sittemmin rouva Såltin (s. Ingossa 1837), ruvetakseen
myöskin hän laatukuvanmaalaajaksi. Tämä R. W. Ekmanin oppilas
antautui Mengelbergin johdannon alaiseksi ja edistyi hyvästi. Hänen
teoksensa taideyhdistyksen kokoelmassa "Venematka kirkkomaalle"
(1861), "Äiti nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä" (1862) y.m. sitä
todistavat, vaikka niissä enemmän huomaa silloisen koulusuunnan kuin
itsenäisen taiteilijaluonteen leiman. Mentyänsä v. 1866 naimisiin
ja jouduttuaan leskeksi 1873, on maalaajatar tämän jälkeen ollut
opettajana Turun piirustuskoulussa ja maalannut toistakymmentä
alttaritaulua, siis enemmän kuin tiettävästi kukaan muu paitse R. W.
Ekman.
Taideyhdistyksen näyttelyissä 1850-luvulla nähtiin paljon
maisemamaalauksia, mutta melkoinen määrä oli lähtenyt nykyään
unohtuneiden dilettantein käsistä. Kaksi naista, _Augusta E.
Soldan_ (s. Lappeenrannassa 1826, k. Sortavalassa 1886) ja _U.
Viktoria Åberg_ (s. Loviisassa 1824), tuli kuitenkin Holmbergin
aikana Düsseldorfiin, edellinen v. 1857, jälkimäinen v. 1858. Neiti
Soldan näytteli aikoinaan taideyhdistyksen näyttelyissä monta sekä
suomalais- että norjalaisaiheista maisemaa, mutta rupesi myöhemmin
opettajatareksi. Sitä vastoin on neiti Åberg pysynyt taiteelle
uskollisena, vaikka hän, ulkomaalla kun asuskelee, on kotimaassa
melkein tuntematon. Taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen maalaamansa
"Savonlinnan näköala" (1864) ja keis. palatsissa "Monrepos" (1865).
* * * * *
Tässä on tilaa suotava muutamille taiteilijoille, jotka eivät
kehityksen ja ajan puolesta sovi ennen mainitsemiin suomalaisten
taiteilijain pääryhmiin. Taideyhdistyksen ensimäisissä näyttelyissä
herätti _Edla Gustava Jansson_ (s. Helsingissä 1817), Lindhin ja
Tukholman taideakatemian oppilas, hyviä toiveita laatukuvillaan,
joista "Kehräävä muori" on taideyhdistyksen kokoelmassa; mutta
avioliitto (ruots. historiamaalaajan N. J. O. Blommerin kanssa) ja
kivulloisuus vieroittivat hänet taiteesta. Huomattavaa taipumusta
maalaukseen oli myöskin myöhemmin koulunopettajattareksi ruvenneella
_Elisabet Blomqvistilla_ (s. Helsingissä 1827), joka, opiskeltuaan
ainoastaan kotimaassa, herätti suurta ihastusta taulullaan "Hanna
kangaspuissa" (Runebergin mukaan) 1851 v:n näyttelyssä.
Vaikka vaan puoleksi suomalainen on _Vladimir Swertschkoff'kin_
(s. Loviisassa 1821, k. Firenzessä 1888) muistettava. Kenralimajurin
poikana rupesi hän ensin sotapalvelukseen, mutta ryhtyi sittemmin
v:sta 1844 taiteen viljelykseen, jossa Legler ja Kruskopf olivat
olleet hänen ensimäisinä opettajinansa. Hän harjoitteli myöhemmin
opinnoita Pietarissa, Roomassa, Münchenissä ja Parisissa (Couture'n
luona) ja vietti milt'ei koko elämänsä ulkomailla. Tässä mainittakoon
vaan mitä hän on tehnyt Suomessa tahi Suomea varten. V. 1854 hän
julkaisi kivipiirrosteoksen "Kuvia sodasta Suomessa 1854" sekä
maalasi saman sodan johdosta ison sotamaalauksen ja pari muotokuvaa
(Helsingin keis. palatsissa). V. 1867 perustettuansa Schleissheimissä
Münchenin lähellä tehtaan lasimaalausta varten, teetti hän siinä
muutamia mitä kauniimpia koko ikkunan täyttäviä lasimaalauksia
Turun tuomiokirkkoa varten, nimittäin "Kaarina Maununtytär laskien
pois kruununsa", "Kristus ristinpuussa" ja "Kustaa II Aadolf
Eevert Hornin kuolinvuoteen vieressä". Tällä taiteellisesti ja
muutenkin kallisarvoisella lahjalla, puhumattakaan hänen muista
lahjoituksistaan on Swertschkoff ikipäiviksi kiinnittänyt muistonsa
synnyinmaahansa ja erittäinkin Turkuun, jota hän nuoruudessaan
oli oppinut rakastamaan. Viime vuosinaan maalasi hän oivallisia
"Stilleben"-kuvia, joista yksi, "Kaaliksia kellarissa" (1883)
on taideyhdistyksen kokoelmassa. Melkein päin vastaiseen tapaan
muodostui _Severin G. Falkmanin_ (s. Tukholmassa 1831, k.
Helsingissä 1889) elämä, hän kun näet oli ulkomaalla syntynyt ja
täällä suomalaistui. Perhe muutti näet 1840-luvulla Helsinkiin,
missä Falkman tuli ylioppilaaksi v. 1850. Hän oli jo ennen tuloansa
nauttinut opetusta piirustuksessa ja lähti v. 1857 useaksi vuodeksi
Parisiin. Myöhemmin oleskeli hän monta vuotta Roomassa, jonka
luonto ja taide valtavasti vaikutti taiteilijaan ja josta hän
v. 1870 palasi Helsinkiin. Falkman on ylipäätään harjoittanut
laatukuvamaalausta; useimmat taulunsa ovat aiheeltaan italialaisia.
Paraimmissa (esim. "Kaksi munkkia" 1864) on tuon kuuluisan T.
Couturen koulussa opittu värityksensä jotenkin sopusointuinen,
mutta toisissa "Italialainen talonpoikaisperhe Subiacon seuduilta",
(1864, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja etenkin myöhemmissä ei
voimakkaita raskasluontoisia väriaineksia ole riittävästi toisiinsa
sulatettu. Hänen muotokuvistaan mainitsemme suomalaisen näyttelijän
O. Vilhon, esitettynä Molière'n saiturina. Taiteilija oli muutoin
vähän tuottelias. Sitä vastoin rakasti hän tutkia entisten aikojen
tyylimuotoja ja pukuja. Tätä hänen taipumustaan on kiittäminen
suuresta historiamaalauksesta "Kaarlo Knuutinpoika Bonde, lähtiessään
Viipurin linnasta kuningasvaaleihin Tukholmaan 1448" (1885,
taideyhdistyksen kokoelmassa) ja kansatieteellisestä kuvateoksesta
"Itä-Suomessa". Falkman oli viimeisenä kahtena vuosikymmenenään
hienona taiteen ja taideteollisuuden tuntijana Helsingin taide-elämän
johtavia henkilöitä.
Pari vuotta myöhemmin saapui Parisiin laatukuvanmaalaaja _Aadolf von
Becker_ (s. Helsingissä 1831), joka jo virkamiesuralla oli ehtinyt
Turun hovioikeuden palvelukseen, ennenkuin hän lopullisesti päätti
ruveta taiteilijaksi. Opiskeltuansa muutamia vuosia Köpenhaminassa
sekä muutaman kuukauden Düsseldorfissa, asettui hän Parisiin,
tullakseen Suomen ensimäiseksi maalaajaksi, jonka koko varsinainen
kehitys on ollut ranskalaisen vaikutuksen alaisena. Ensiksi ja
pisimmän ajan maalasi hän T. Couturen, myöhemmin myöskin Cogniet'in,
Hebert'n ja Bonnat'in ateliereissä. Helsinkiin palattuansa on hän
v:sta 1869 ollut opettajana yliopiston piirustuskoulussa, joka hänen
toimestaan on asetettu nykyajan vaatimuksia vastaavaan kuntoon, ja
sen ohessa ahkerasti vaikuttanut yksityisenä opettajana. Sillä välin
on hän tavan takaa käynyt Parisissa. Hänen lukuisat taulunsa, joista
melkoinen määrä on ollut näytteillä Parisin salongissa, kuvaavat
pääasiallisesti pikku kohtauksia ranskalaisen työväen sekä Suomen
talonpoikain elämästä. Mielellään on hän kuvannut lapsia, milloin
missäkin toimessa. Vaikka maalausten sommitus usein tuntuu enemmän
mietityltä kuin välittömästi luonnosta otetulta, ovat tämän taitavan
maalaajan sekä piirustukseltaan että väritykseltään huolellisesti
suoritetut teokset ulkomaallakin herättäneet huomiota. Kotimaassa
oli hän kauan ja oikeudella enimmin kiitetty laatukuvamaalauksen
edustaja, sillä niinkuin Holmberg maisemamaalauksessa oli v. Becker
laatukuvamaalauksessa ensimäinen aikansa kehityskannalle kohonnut
maalaaja. Ranskalaisuudellaan on hän muutoin viitannut siihen
suuntaan, jonne nuorin taiteilijapolvemme oli kääntyvä, v. Beckerin
tauluista mainitsemme pääteoksina taulut "Korttipeli ranskalaisessa
kapakassa" (1869, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja kotimaisaiheinen
"Sairasvuoteen ääressä" (1874, keis. palatsissa). Molemmissa hän
esittäikse eteväksi, värityksen puolesta Couturen atelierista
tulleeksi taiteilijaksi. Muita ovat "Après le diner" (keis.
palatsissa), "Pienokaisen esittely", "Kahvilassa" ja "Ennen
metsästystä" (1880). Viime mainittu taideyhdistyksen omistama maalaus
sekä muut myöhäisemmät osottavat värityksen käyneen raskaammaksi ja
tummemmaksi samalla kuin tuotteliaisuus on vähennyt.
Vihdoin on tähän ryhmään luettava maisemanmaalaaja _Julia F. de
Cock-Stigzelius_ (s. Turussa 1840), joka R. W. Ekmanin oppilaana
oltuaan opiskeli Tukholmassa ja Parisissa ja mentyään (1880)
naimisiin belgialaisen maisemanmaalaajan Cesar de Cock'in
kanssa silloin tällöin on lähettänyt kotimaahan uusimman
ulko-ilmamaalauksen tapaan suoritettuja maisemakuvia, sekä
laatukuvan- ja maisemanmaalaaja _Sigfrid Aukusti Keinänen_
(s. Kuopiossa 1841). Jälkimäinen on, saatuaan taiteellisen
opetuksensa kotimaassa, Köpenhaminassa ja Tukholmassa, toiminut
piirustuksen opettajana Helsingissä, mutta sen ohella 1870-luvulta
alkaen maalannut aiheeltaan itäsuomalaisia, luonnollisen
todenperäisiä laatukuvia ("Juttutuvassa käräjillä", 1880,
taideyhdistyksen kokoelmassa) ja maisemia. Sitä paitse on hän
Kalevalan kuvittamista varten toimitetuissa kilpailuissa saanut
palkintoja sommituksistansa.
* * * * *
Jo edellisessä on mainittu monta vielä elävää ja työskentelevää
maalaajaa. Nyt kun käymme tutustumaan düsseldorfilaisen koulusuunnan
nuorempaan taiteilijapolveen, tapaamme yhä useammin täydessä toimessa
olevia maalaajia. Se pakoittaa lyhentämään esitystä ja rajoittamaan
arvostelua, mahdollista vähimpään.
Werner Holmberg oli kuollut liian nuorena kasvattaaksensa
oppilaita; mutta kuitenkin oli hänen loistava jos lyhytkin
taiteilijatoimensa pääasiassa syynä siihen, että kaksi nuorempaa
kykyä etsiessään opetusta Düsseldorfissa tuli niin sanoaksemme hänen
maisemamaalauksensa perilliseksi. Ne ovat _M. Hjalmar Munsterhjelm_
(s. Tuuloisissa 1840) ja _Berndt A. Lindholm_ (s. Loviisassa
1841), jotka vielä tänä päivänä ovat suomalaisen maisemamaalauksen
pääedustajat. Munsterhjelm tuli Düsseldorfiin pari kuukautta
ennen Holmbergin kuolemaa ja sai kohta Guden opettajakseen. Kun
tämä mestari erosi Düsseldorfin taideakatemiasta, kääntyi oppilas
Oswald Achenbach'in puoleen, mutta v. 1866 muutti hän Karlsruheen,
jossa jälleen kolme vuotta nautti Guden ohjausta. Itsenäiseksi
taiteilijaksi varttuneena on Munsterhjelm toiminut Helsingissä,
ollen kuitenkin 1870-luvun keskivaiheilla pari vuotta Münchenissä
ja käyden 1880-luvun alussa Düsseldorfissa ja Parisissa. Jo
1860-luvulla oli maalaaja tehnyt nimensä tunnetuksi ulkomailla,
jonne hän silloin ja myöhemminkin on myynyt suuren osan taulujansa;
suurempi osa on kuitenkin jäänyt tänne kotimaahan, missä hän jo
kauan on ollut yleisimmin suosittuja taiteilijoita. Munsterhjelmin
useimmat taulut kuvaavat Suomen sisämaan, eritoten Hämeen luontoa,
josta hän mieluimmin valitsee aiheeksensa järven, joen tahi puron
elähyttämiä maisemia. Näitä maisemiaan hän erinomaisella taidolla ja
tekotavan siroudella esittää, milloin minkin vuoden- ja vuorokauden
ajan valaistuksessa, milloin kirkkaan, milloin pilvisen taivahan
alla; mutta säännöllisesti on idyllimäisen vieno runollisuus kuvan
päätunnusmerkkinä. Hän on ylimalkaan koko aikansa noudattanut tuota
Düsseldorfissa opittua tapaa sommitella taulu atelierissa osaksi
harjoitelmain, mutta vielä enemmän muiston avulla. Maiseman muoto
ja viivat eivät kuitenkaan ole hänen teoksissaan läheskään niin
tärkeä puoli kuin väritys, johon hän ennen kaikkea luottaa Suomen
luonnon vaihtelevaa mielialaa tulkitessansa. Ainoastaan viime aikoina
on hän joskus yrittänyt n.s. ulkoilmamaalaustakin. Arvattavasti
näiden kokeiden johdosta ja tietysti myöskin uusimman maalauksen
vaikutuksesta ylipäätään on maalaaja viimeisellä vuosikymmenellä
teoksissaan noudattanut yhä heleämmäksi viritettyä väriasteikkoa.
Munsterhjelmin taulut ovat niin lukuisat -- noin 5-600 -- että eri
teosten mainitseminen tuskin voi tulla kysymykseen; taideyhdistyksen
kokoelmassa on useita eriaikuisia, niinkuin "Suomalainen maantie"
(1865), "Hämäläinen talo talvimaisemassa" (1866), "Laiduin Hämeessä"
(1881), "Maantie Hämeessä" (1883), "Ehtoo saaristossa" (1886).
"Marraskuunilta" (1889) ja keis. palatsissa "Järvimaisema" (1880).
"Ensi lumi" (1886) on yksityisen oma. -- Lindholm oli, ennenkuin
tuli ylioppilaaksi 1862, harjoittanut piirustusta ja maalausta
Knutsonin ja R. W. Ekmanin johdolla. M. Holmbergin teokset saivat
hänen lopullisesti valitsemaan maisemamaalauksen alakseen, ja
mainittuna vuonna lähti hän Düsseldorfiin. Käytyänsä pari vuotta
taideakatemiassa, hän matkusti 1864 Baieriin ystävänsä Philip
Rothin kanssa, joka siellä ohjasi hänen työtänsä. Vv. 1865-67 oli
hän Karlsruhessa Guden oppilaana, mutta työskenteli sitten v:sta
1868 aina 1870-luvun keskivaiheille saakka Parisissa, jossa mainiot
maisemanmaalaajat Daubigny ja Corot ovat enimmin vaikuttaneet
häneen. V:sta 1875 asuu hän Göteborgissa. Vaikka Lindholm täten on
enimmältään oleskellut ulkomailla, ei hän kuitenkaan ole maastamme
vieraantunut. Paitse viime aikoina on hän käsitellyt paljo kotimaisia
aiheita ja usein lähettämällä taulujansa näyttelyihin Helsinkiin
osottanut itsensä Suomen taiteilijapiiriin kuuluvaksi. Jo aiheiden
valinnassa ilmaantuu Lindholmin eroavaisuus Munsterhjelmista, jonka
rinnalla hän muutoin on valloittanut pysyväisen sijan yleisömme
suosiossa. Lindholm rakastaa enimmin raikas-ilmaista havumetsää
ja saaristo- tai merenrannikko-maisemia. Hän on suorempi ja
tarmokkaampi tosiluonnon kuvaaja, vähemmin kysyen onko aihe itsessään
entiseen tapaan runollinen. Tämä hänen taiteensa realistisempi ja
uudenaikaisempi luonne on saanut vahvistuksensa ranskalaisista
opinnoista, jotka myöskin ovat johtaneet hänen teknilliseen
mestariuteen ja siihen ulkoilmamaalauksen raittiuteen, joka nykyään
on hänen teoksilleen omituinen. Etevimpiä taulujansa on "Havumetsiin
sisusta" v:lta 1882 (yksityisen omistama Helsingissä); muita
löytyy taideyhdistyksen ja keis. palatsin kokoelmissa, nimittäin:
"Metsämaisema Itä-Suomesta" (1866), "Höyrylaiva jäässä" (1875),
"Näköala Hisingen saaressa Göteborgin lähellä" (1876), "Laksen järvi
Ruotsin Dalslannissa" (1885) y.m. ja yksityisen hallussa "Metsälampi"
(s. v:lta).
Paitse näitä ovat useat muutkin suomalaiset maalaajat 1860-luvulla
opiskelleet Düsseldorfissa ja Karlsruhessa. _Oskar C. Kleineh_
(s. Helsingissä 1846), oli siellä vuosina 1866-70. V. 1869 kävi
hän Bretagnessa, josta otti aiheita sekä meri- että arkkitehtuuri
maalauksiin. Erottuaan Karlsruhesta ja Gudesta, nautti hän 1870-luvun
alkupuolella merimaalaajan Bogoljubow'in ohjausta Pietarin
taideakatemiassa. Vv. 1879-80 oleskeli hän Norjassa, josta niinikään
on valinnut monta aihetta käsitelläkseen, mutta muutoin on hän
asunut Helsingissä melkein ainoana merimaalaajanamme saavuttaen
melkoista suosiota yleisön puolelta. Taideyhdistyksellä on "Katu
Quimper'istä Bretagnessa" (1871), "Katu Quimper'istä Bretagnessa,
yö-valaistuksessa", "Douarnenez'in satama Bretagnessa" (1873).
_Torsten A. Waenerberg_ (s. Porvoossa 1846), joka suoritettuaan
ylioppilastutkinnon v. 1865 antautui taiteilijaksi, on ollut
edellisen toveri molemmissa noissa taidekaupungeissa. Myöhemmin
on hän pari kertaa käynyt Hollannissa, jonka rannikoilta hän on
tuonut aiheen useaan tauluun. Opettajatoimi Turun piirustuskoulussa
(1874-87) sekä taideyhdistyksen taidekokoelman intendentin virka
v:sta 1887, jolloin suomalaisen taiteen ja taiteilijain harras
ja toimelias ystävä B. O. Schauman siitä luopui, ovat jossakin
määrin ehkäisseet maalaajan tuotteliaisuutta. Hänen maisemistaan
mainittakoon "Ilta Hoglannissa" (1974), "Sydänkesä Hoglannilla"
(1891) ja hollahtilaisaiheinen "Ilta rantavalleilla" (1889). Näihin
liittyy kaksi naispuolista maisemanmaalaajaa nimittäin _Emma von
Schantz_, synt. Gyldén (s. 1835 ja k. 1874 Helsingissä) ja _Fanny
M. Churberg_ (s. Waasassa 1845). Edellinen, joka Godenhjelmin ja
ruotsalaisen maisemanmaalaajan E. Bergh'in johdon alta vihdoin
tuli Guden oppilaaksi, esiintyi jo v:sta 1861 taideyhdistyksen
näyttelyissä teoksilla, jotka huolimatta teknillisistä puutteista
runollisen mielialan ja yksinkertaisen somuuden kautta herättivät
mieltymystä. Jälkimäinen nautti muun muassa Lindholmin opetusta,
ennenkuin hän v. 1867 moneksi vuodeksi lähti Düsseldorfiin. Hänen
taulujensa rohkeassa, jyrkistä vastakohdista omituisessa värityksessä
ilmaantuu peräti itsenäinen luonnonkäsitys ("Auringonlaskun jälkeen,
talvimaisema", 1880, taideyhdistyksen kokoelmassa). Kun kivulloisuus
esti häntä maalaamasta, ryhtyi hän "Suomen käsityön ystäväin"
nimisen yhdistyksen perustajana suurella innolla ja menestyksellä
harrastamaan alkuperäisten suomalaisten kuosien käytäntöä nykyajan
tarpeisiin -- asia, jota tämä lahjakas nainen on sanomalehdissäkin
taidokkaasti ajanut. -- Vielä myöhemmin ovat samoja polkuja käyneet
_J. Fridolf Weurlander_ (s. Kuopiossa 1851) ja _Elias Haukka_
(s. Lemin pitäjässä 1853), molemmat alkuansa taideyhdistyksen ja Hj.
Munsterhjelmin oppilaita.
Ensimäisenä henkilömaalaajain joukossa sopii mainita _A.
Fredrik Ahlstedt'in_ (s. Turussa 1839), koska hän samalla on
maisemanmaalaaja ja siis oikeastaan molempain ryhmäin välillä.
Jo 1850-luvun alkupuolella rupesi hän opettelemaan maalausta
R. W. Ekmanin johdolla, mutta täytyi sittemmin kauan muun muassa
muotokuvia maalaten harjoitella taidettaan omin päin, siksi kuin
hän 1860-luvun loppupuolella pääsi ensin Tukholman taideakatemiaan
ja E. Bergh'in oppilaaksi ja vihdoin (1869) Düsseldorfiin, jossa
hän, sota-aika poisluettuna, on ollut neljä vuotta. Kotimaassa hän
on ollut ahkerimpia opettajia. Ahlstedtin etevimmät ja tunnokkaan
suorituksensa puolesta arvokkaat teokset ovat joko muotokuvia
niinkuin talonpoikaissäädyn puheenjohtajan A. Mäkipeskan, tohtori
N. H. Pinellon, arkkipiispa T. T. Renvallin ja kenralitirehtöri
F. Saltzmanin taikka maalauksia, joissa nähdään henkilöitä
maisemassa, niinkuin "Lepo leikkuun aikana" taideyhdistyksen
kokoelmassa, "Luistelijat" y.m. Varsinaista henkilömaalaajaa
esiintyi samaan aikaan ainoastaan kolme. Ensimäinen niitä oli neiti
H. A. Viktorine Nordensvan (s. 1838 ja k. 1872 Hämeenlinnassa),
yksinäinen siinä, että hän sisällisestä taipumuksesta suorastaan
ryhtyi uskonnolliseen maalaukseen. Kotimaassa olivat Godenhjelm ja
Löfgren hänen opettajansa, mutta v. 1864 tuli hän Düsseldorfissa
ensin Mengelbergin ja myöhemmin Virossa syntyneen realistisista
uskonnollista maalauksistaan tunnetun E. von Gebhardtin oppilaaksi.
Neiti Nordensvanin harvoissa valmistuneissa tauluissa ("Evankelista
Johannes" 1866, taideyhdistyksen kokoelmassa) ilmaantuu hyvä koulutus
ja hurskas mieli. Kaksi vuotta myöhemmin lähti R. W. Ekmanin oppilas
E. Arvid Liljelund (s. Uudessakaupungissa 1844) Düsseldorfiin,
perehtyäkseen laatukuvamaalaukseen, jota taiteen haaraa hän 1870- ja
1880-luvuillakin eri matkoilla on harjoitellut Münchenissä, missä
hän m.m. on maalannut "Kirkkoon hankkiaiset" (1872), ja Parisissa
sekä taas uudelleen Düsseldorfissa. Tämä maalaaja on menestyksellä
käsitellyt aiheita kotimaisen maalaiskansan elämästä, niinkuin
tauluissa "Säkylän pukuin osto", "Kellonvaihtajat", aihe Pohjanmaan
Korsnäs'istä, y.m. Hän on vaikuttanut opettajana Helsingissä,
Wiipurissa sekä viime aikoina oleskellut milloin missäkin
maaseutukaupungissa etupäässä maalaten muotokuvia.
Edellisen toverina Düsseldorfissa oli _Kaarle Emanuel Jansson_
(s. Ahvenanmaalla Finströmin pitäjäässä 1846, k. 1874), joka on
luettava Suomen nerokkaimpien taiteilijain joukkoon. Provasti
F. K. von Knorring, joka ensin huomasi mitkä luonnonlahjat piilivät
tässä talonpoikaisista vanhemmista syntyneessä taiteilijanalussa,
toimitti hänelle taideyhdistykseltä apurahan, millä hän pääsi
Turkuun R. W. Ekmanin oppilaaksi. Vuosina 1862-67 kävi hän Tukholman
taideakatemiassa erittäin historiamaalaaja J. C. Boklundin
ohjaamana ja muutti v. 1868 Düsseldorfiin, missä sai kuuluisan
laatukuvanmaalaajan B. Vautier'in opettajakseen. Täällä hänen
varhain ja nopeasti kehinnyt taiteensa vakaantui, ja hän alkoi
luoda pikku laatukuviansa ahvenanmaalaisesta kansanelämästä. V.
1870 tuli hän vuoden ajaksi Suomeen, mutta lähti sitten uudestaan
Düsseldorfiin ja sieltä Italiaan ja Schweitziin etsiäkseen parannusta
uhkaavaan keuhkotautiinsa. Toivottamana hän vihdoin palasi kotia
kuollakseen. Ne taulut, jotka sekä kotimaassa että ulkomailla ovat
tuottaneet Janssonille alkavan mestarin nimen, ovat "Risti-ässä",
kohtaus ahvenanmaalaisessa kajutassa (taideyhdistyksen kokoelmassa),
"Kosinta" ja "Ropo haaviin" (J. L. Runebergin kodissa Porvoossa),
kaikki aiheeltaan taiteilijan kotiseuduilta. Niissä on luonteva
sommittelu ja raitis, lämmin väritys, sanalla sanoen teknillinen
suoritus yhtä etevä kuin luonteiden kuvaus, ja lisäksi se
nimittämätön alkuperäisyyden sävy, joka antaa tositaiteilijan
tuotteille tehokkaimman viehätyksen. Janssonin varhainen poismeno oli
suurin tappio minkä Suomen taide oli Holmbergin jälkeen kärsinyt.
Niinkuin edellisestä näkyy ovat useimmat "düsseldorfilaiskoulun"
taiteilijat olleet maisemanmaalaajia, samoin kuin suunnan perustaja
Werner Holmbergkin oli ollut, emmekä erehtyne, jos pidämme tämän
seikan melkoisessa määrässä hänen taiteensa aikaansaamana.
Viisitoista vuotta mestarin kuoleman perästä ei kuitenkaan hänen
jälkensä enään houkuttele nuorinta polvea, ja se isänmaallinen
innostus, jonka vallitessa oli ruvettu kotimaan ihanuutta
kuvaamaan, on luonteeltaan muuttunut. Sekä valtiollisella että
yhteiskunnallisella alalla on ryhdytty tosiasioihin, heränneen
kansanhengen vaatimia uudistuksia ja parannuksia harrastamaan,
ja entinen, kaikille yhteinen, ihanteellinen isänmaallisuus on
vaihtunut vastakkaisia puolueita kannustavaan intoon. Sanalla
sanoen uusi realistisempi aika on koittanut, ja ihan kuin itsestään
tapahtuu myöskin käänne taiteemme kehityksessä. Ranskan virkeintä
elonvoimaa uhkuva taide vetää vastustamattomasti taiteilijanalut
puoleensa, ja 1880-luvulla ovat lähes kaikki nuoret ja nuorimmat
uuden, ranskalaisen koulun miehiä. Ikäänkuin rajapyykkinä, josta
uusi suunta alkaa, voidaan pitää 1876 v:n yleistä näyttelyä. Siinä
Suomen taide ensikerran esiintyi julkisesti tavalla, joka osotti,
kuinka odottamattomasti oli edistytty taideyhdistyksen perustuksen
jälkeen. Kun kymmenen vuotta myöhemmin taiteilijat kutsuttiin 1885
v:n näyttelyyn oli tuo muutos tapahtunut. Muutoin on vuosi 1876
taideyhdistyksenkin historiassa käännekohtana muistettava. Silloin
näet sai tämä yhdistys kauppias Victor Hovingin tekemän testamentin
kautta noin puoli kolmatta sataa tuhatta markkaa suuren pääoman
käytettäväkseen, joten se voi ruveta entistä vaikuttavammin toimimaan
taiteen hyväksi.
Syynä mainitun taiteensuunnan muutoksen äkkinäisyyteen lienee kai
osaksi sekin, että nyt niinkuin 1850-luvullakin ensimäiseksi uuden
suunnan maalaajaksi ilmaantui harvinaisen lahjakas taiteilija. Se
oli näet _Albert G. A. Edelfelt_ (s. Kiialan kartanossa Porvoon
pitäjässä 1851), joka Janssonin kuolinvuonna ensiksi asettui Parisiin
ja verraten lyhyessä ajassa saavutti sellaisen nimen ja maineen,
jonka vertaista ei ainoallakaan Suomesta lähteneellä taiteilijalla
ja harvalla pohjoismaisellakaan on ollut. Jo koulunkäynnin aikana
olivat hänen taiteelliset taipumuksensa herättäneet huomiota, ja
niin varhain oli hän opetellut piirustamaan ja maalaamaan, että hän
kohta ylioppilaaksi tultuaan (1871) voi esiintyä taideyhdistyksen
näyttelyissä, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin hän lopullisesti
päätti antautua maalaajaksi. Hän lähti silloin Antwerpeniin ja v.
1874 Parisiin, missä pääsi "Ecole des Beaux-Arts'iin" ja Gérômen
oppilaaksi. V. 1877 rupesi hän työskentelemään omassa atelierissaan,
ja jo samana vuonna herätti historiallis-peräinen laatukuva
"Kuningatar Blanka" huomiota Parisin salongissa, soma hienotunteinen
nuoruuden teos, jota ei taiteilijan myöhemmät maalaukset ole
saaneet unohtumaan. Tästä lähtien on taiteilija säännöllisesti
joka vuosi näytellyt yhtä tai useampaa taulua tuossa maailman
taiteen tärkeimmässä kilpailunäyttelyssä, siten jakaen vuoden ajan,
että hän on viettänyt kesänsä kotimaassa ja täällä myöskin tavan
mukaan maalannut vuoden pääteoksen salonkia varten ja talvikaudet
työskennellyt Parisissa. Jo 1870-luvun loppupuolelta lukien on hän
siellä saanut ostajia ja tilaajia tarpeen mukaan, ja hänen teoksiansa
on levinnyt ei ainoastaan useimpiin euroopalaisiin maihin, vaan
myöskin Amerikaan. Tutustuakseen eri maiden ja aikojen taiteesen ja
samalla harjoitelmia tehdäkseen, on hän eri aikoina matkustellut
milloin Italiassa ja Wälimeren rannoilla, milloin Espanjassa, milloin
Englannissa ja Hollannissa. Suomessa on hän pääasiallisesti valinnut
aiheensa Uusmaalta, Porvoon seuduilta, sekä myöskin Itä-Suomesta
ja Hämeestä. Edelfeltin nuoruuden teoksiin ovat vielä luettavat
historiamaalaukset "Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista"
(1878) ja "Poltettu kylä, kuvaus nuijasodasta", joista edellinen
kumminkin on luonteenkuvaukseltaan tehokas ja teknillisesti ansiokas
luoma. Kun hän sen jälkeen rupesi nykyajan kansanelämää kuvaamaan
teoksissa, joissa henkilöt tahi kohtaus säännöllisesti ovat asetetut
taivasalle, oli hän joutunut alalle, jolla hän oli entistä paremmin
menestyvä. Semmoisia tauluja ovat Parisissa 3:nen luokan mitalilla
palkittu "Ruumiinsaatto saaristossa" (1881, Botkinin gallerissa
Moskovassa), 2:sen luokan mitalilla palkittu ja Parisin Luxembourgin
galleriin ostettu "Jumalan palvelus Uudenmaan saaristossa"
(1882), "Merellä" (1884, Furstenbergin gallerissa Göteborgissa),
"Lauantai-ilta" (1886, Köpenhaminan kunink. gallerissa), "Leikkiviä
poikia merenrannassa" (s. v:na, kolme melkein saman aiheista, joista
yksi on Venäjän keisarinnalla ja toinen Johnssonin gallerissa
Philadelphiassa) ja "Kirkkomäellä" (1887, taideyhdistyksen
kokoelmassa). Aiheisen nähden on toinen mainittuja suurisuuntaisin
ja "Merellä" niminen, joka kuvaa purjehtivaa luotsia tyttärineen,
ehkä välittömin ja raitishenkisin, mutta jokaisessa näkyy
teknillisen mestariuden leima. Muita tämän ryhmän lähellä, vaikkei
kansanelämää kuvaavia ovat lisäksi keisarinnan ostama "Koivujen alla"
(1882), suuri monihenkilöinen "Luxembourgin puutarhassa" (1886,
yksityisellä Helsingissä) ja pari kuvaa Köpenhaminan satamasta (1890,
keisarillisten tilaamia). Näiden luomien rinnalla on monipuolinen
taiteilija, joka paitse öljymaalausta myöskin suurimmalla taidolla
harjoittelee vesiväri- ja pastellimaalaustakin, maalannut toisia,
jotka eivät ole vähemmin taiteellisia. Niin on hän esim. tehnyt
erittäin eteviä, osaksi mestarillisia muotokuvia, joista sikseen
jättämällä ulkomaalla maalatut, ainoastaan mainittakoon muutamat
kotimaassakin tunnetut nimittäin taiteilijan äidin (1884), mainion
tiedemiehen Pasteur'in (1885), joka tuotti maalaajalle kunnialegionan
ritariristin (1880 v:n mailmannäyttelyn johdosta hän nimitettiin
saman ritarikunnan upseeriksi) ja ostettiin Parisin yliopistoon,
Sorbonne'en, Z. Topeliuksen (yliopistolla) ja kauppaneuvos
J. Kurténin (säätytalossa). Kolmessa viimeisessä on hän enentänyt
luonteen kuvauksen tehoa asettamalla kuvatun semmoiseen ympäristöön
ja tilaan, jotka ovat sopusoinnussa henkilön kanssa. Kolmas
runsaslukuinen teosten ryhmä näyttää aiheiden puolesta olevan
täydellisessä ristiriidassa noiden kansanelämää kuvaavien taulujen
kanssa. Niissä näet hienosti ja aistikkaasti kuvataan milloin
laatukuvan, milloin muotokuvan tapaan säätyluokan lapsia ja naisia
joko nykyajan Parisista taikka vallankumouksen ja 18:nen vuosisadan
ajoilta. Semmoisista mainitsemme vaan Keisarin omistaman "Kaksi
ystävää" (1881), Amerikaan myydyn "Isoäitini 10 vuoden vanhana" ja
"Pianon ääressä" (Göteborgin museossa). Neljännen ryhmän muodostavat
maisemakuvat, joihin taiteilija milt'ei säännöllisesti käyttää
vesiväriä. Aivan viime aikoina on Edelfelt luonut kaksi teosta, jotka
viittaavat ihan uuteen suuntaan nimittäin uskonnolliseen maalaukseen.
Ensimäinen oli varsinkin värityksen puolesta soma "Jouluaamuksi"
nimitetty Madonnan kuva (1889) ja toinen "Mataleenan vesimatka",
jossa taiteilija Kantelettaren samannimisen runon mukaan on esittänyt
keskellä suomalaista syysmaisemaa syntisen vaimon polvillaan Jesuksen
jalkojen juurella, molemmat suomalaisessa puvussa (1890).
Erinomaisella teknillisellä taidolla ja tarkalla miettelyllä on hän
antanut sommittelulle sen ylevyyden, joka oli tarpeellinen rohkean
yrityksen oikeuttamiseksi. Kun tämän lisäksi tulee, että Edelfelt
tänä vuonna kilpailun jälkeen on saanut yliopistolta tilauksen
maalata sen juhlasalia varten suuren, yliopiston vihkimissaattoa
v. 1640 kuvaavan seinämaalauksen, on ehkä syytä toivoa, että tämä
maalaaja, joka taiteensa puolesta kilpailee aikakauden etevimpäin
mestarien kanssa, perehtyy alaan, joka on tuottava hänen teoksilleen
aatteellisesti painavamman sisällyksen kuin niillä tähän saakka
ylipäätään on ollut.
Tässä seuraa muut tärkeimmät, Parisissa opiskelleet, nuoret
maalaajamme. _Gunnar F. Berndtson_ (s. Helsingissä 1854) opetteli
piirustamaan taideyhdistyksen koulussa ja maalaamaan saksalaisen,
ahkerana muotokuvaajana tunnetun, muutaman vuoden Helsingissäkin
asuneen maalaajan B. Reinholdin johdolla jo ennen kuin oli
ylioppilastutkintonsa suorittanut (1872). Käytyänsä jonkun aikaa
polyteknisessä oppilaitoksessa lähti hän v. 1876 Parisiin, jossa
hänkin nautti opetusta Ecole des Beaux-Arts'issa ja Gérôme'en
luona ja sai v. 1878 ensimäisen taulunsa salonkiin näytteille.
Berndtsonista on kehittynyt laatu- ja muotokuvanmaalaaja, jonka
omituisuus on sekä piirustukseen että väritykseen nähden erinomaisen
hieno ja siro, melkein miniatyyrimaalausta muistuttava tekotapa.
Hänen etevimpiä teoksiaan ovat seuraavat, osaksi Parisissakin
huomiota herättäneet maalaukset: "Taiteentuntijoita Louvre'ssa"
(1879, yksityisellä Helsingissä), "Morsiamen laulu" 1881, kuvaus
parisilaisesta keskisäädystä (yksityisen suomalaisen oma, Parisissa),
v. 1882 Egyptiin tehdyn matkan hedelmät: "Arapialainen värjäri" ja
"Almée", keisarin ostama "Vakoilemassa" 1885, jota on seurannut
muitakin suomalaisen sotilaselämän kuvauksia, "Lepo matkalla" (1886,
taideyhdistyksen kokoelmassa) y.m. Kivulloisuus on melkoisesti
ehkäissyt tämän maalaajan tuotteliaisuutta, joka siitä huolimatta on
viime aikoina alkanut opettajana vaikuttaa Helsingissä.
Vuotta myöhemmin matkusti talokkaan poika, yhden vuoden ylioppilaana
ollut _Aukusti Uotila_ (s. Urjalassa 1858, k. Ajaccio'ssa Corsican
saaressa 1886) Parisiin jatkaakseen taideyhdistyksen koulussa ja
yliopiston piirustussalissa aloitettuja taideopintojaan. Hän pääsi
Ecole des Beaux-Arts'iin ja Lehmann'in atelieriin oppilaaksi.
Varojen puute ja lisäksi sairaalloisuus piti hänet myöhemmin neljä
vuotta kotimaassa, josta hän keväällä 1885 lähti Nizza'an ja sieltä
Corsican saareen turhaan parannusta etsimään. Jo ensimäinen Suomeen
tullut taulunsa "Apelsiinityttö" (1879) herätti toiveita, jotka
kotona, taudin ahdistaessa, maalatut maisemat "Metsässä" (1883),
taideyhdistyksen kokoelmassa, ja "Vallinkoski" (1884) y.m. kuvat
ylläpitivät ja viimeiseltä matkalta kotiin lähetetyt todistivat
oikeutetuiksi. Tosin eivät nämäkään olleet kypsyneitä, mutta "Nizzan
tori" (taideyhdistyksen oma), "Kalastajia Välimerellä", "Ajaccio" y.m.
sekä keskieräiseksi jäänyt "Kalastajia Corsican rannalla" osottavat
alkuperäistä ja erinomaisen hienoa väriaistia, joka olisi taannut
Uotilalle itsenäisen aseman taiteessamme.
Paitse näitä on toista kymmentä suomalaista naista 1870- ja
80-luvuilla Parisissa opiskellut paraasta päästä laatukuvamaalausta.
Niistä mainitsemme seuraavat _H. Amelie Lundahl_ (s. Oulussa
1850), _Maria K. Wiik_ (s. Helsingissä 1853), _Elin Danielson_
(s. Normark'ussa lähellä Poria 1861), _Helene S. Schjerfbeck_
(s. Helsingissä 1862) ja _Hanna Frosterus_ (s. Helsingissä
1867). Kaikki ovat saaneet ensimäisen opetuksensa Helsingissä ja
Parisissa työskennelleet eri taiteilijain ateliereissa; 1880-luvun
keskivaiheilla oleskelivat suomalaiset naismaalaajat halusta
Bretagnessa, josta ovat monta aihetta ottaneet. Neiti Lundahlin
pienet taulut kuvaavat tavan mukaan kohtausta tai henkilöitä
kesämaisemassa; taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen maalaamansa
"La jardinière" (1885). Taiteessaan edistynein ja vakaantunein on
neiti Wiik, joka on luonut sekä huomatuita laatukuvia niinkuin
"Vastus" (1884), "Kukkien keskellä" y.m. että oivallisia muotokuvia,
niinkuin Ida Basilier-Magelsenin, B. O. Schaumanin ja Th. Reinin.
Neiti Danielson on niinikään tullut tunnetuksi raittiisti maalattujen
laatukuviensa kautta, joissa on oma miellyttävä sävynsä: "Nuori äiti"
(1885) taideyhdistyksen kokoelmassa. Suuria toiveita on lahjakas
neiti Schjerfbeck herättänyt, vaikka itsenäistyminen näyttää hänelle
käyvän sangen vaikeaksi. Hänen teoksistaan mainittakoon "Linköpingin
vankilan pihalla v. 1600" (1882), "Kurjuuden lapsia" (1883), "Wilhelm
von Schwerin" ja taideyhdistyksen omistama "Taudista parantuva"
(1888). Neiti Frosterus, nykyään rouva Segerstråhle, vihdoin on
ilmaissut synnynnäistä kauneudenaistia "Hartaus" nimisessä ja muissa
tauluissaan. Näiden naismaalaajain ryhmään liitettäköön lopuksi
_Margareta E. W. Kiseleff_ (s. Münchenissä 1862), vaikka hän, joka on
oppinsa saanut etupäässä Schweitz'in Vevey'issä Rosalie Gay'n luona,
kukkaismaalaajana heistä eroaa.
Kaikkia muita 1880-luvulla Parisiin lähteneitä huomattavammat ovat
kumminkin seuraavat kaksi maalaajaa, nimittäin _Eero N. Järnefelt_
(s. Wiipurissa 1863) ja _Aksel W. Gallén_ (s. Porissa 1865). Helsingin
suomalaisen alkeiskoulun läpikäyneenä Järnefelt tuli ylioppilaaksi
v. 1881 ja päätti silloin etenkin Lindholmin, Munsterhjelmin ja
Holmbergin maisemamaalauksen viehättämänä ruveta taiteilijaksi.
Ensin hän opiskeli neljä vuotta Pietarin taideakatemiassa,
mutta vasta v:sta 1886, jolloin hän muutti Parisiin ja tuli
T. Robert-Fleuryn oppilaaksi, pääsi hänen taiteilijakehityksensä
oikeaan vauhtiin. 1888 v:n salongissa Järnefeltillä oli näytteillä
laatukuva "Kapakassa" ja taideyhdistyksen näyttelyssä s.v. useita
teoksia, joista etevin oli "Savolaisvene". Jo näissä teoksissa
hän osottautui ranskalaisen koulun taitavaksi oppilaaksi,
jonka vakavanluontoinen realismi kuitenkin on omatakeinen ja
käsitykseltään terve. Myöhemmistä teoksista mainitsemme hienoa
väriaistia todistavat, raitisluontoiset maisemakuvat "Pyykkiranta"
(1889) ja "Maisema Pohjois-Savosta" (1891), sekä A. Ahlqvistin,
A. Meurmanin ja J. Ph. Palmenin muotokuvat. Talvikautena 1890-91
ollessaan Parisissa on nuori taiteilija muun muassa työskennellyt
kahden alttaritaulun suorittamiseksi ("ristiinnaulitseminen"
Keuruun ja "Jesus käypi veden päällä" Jyväskylän kirkkoa varten)
ja kilpailussa yliopiston juhlasalin seinämaalauksia varten saanut
palkinnon luonnoksistaan. Vaikka samasta taidekoulusta lähtenyt
on Gallén taiteilijaluonteeltaan melkoisesti eriävä. Erottuaan
ruotsalaisen normalikoulun neljänneltä luokalta nautti hän neljä
vuotta Helsingissä tarjona olevaa alkeisopetusta taiteessa ja
lähti sitten v. 1884 Parisiin tullakseen Bouguereau'n y.m. johdon
alaiseksi. Gallénin teoksissa ei kuitenkaan opettajain vaikutusta
ole huomattavissa, vaan on hän koko luontonsa vilkkaudella
omistanut Parisin taiteen edistyneimmän realismin perusjohteet. Jo
kotona näytteillä ollut "Akka kissan kanssa" oli hänen ensimäinen
taulunsa salongissa (1885). Vv. 1888 ja 1889 on hän Parisissa ja
myöhemmin Lontoossakin näytellyt "Kansanelämää" ja "Ensimäinen
oppitunti"; ja v. 1891 "Johanna kirkossa" ja "Haavakuume", jonka
viimeisen taulun tähden hän nimitettiin sen taiteilijaseuran
jäseneksi, joka v:sta 1890 alkaen toimittaa näyttelyjä Marskentän
palatsissa. Näihin kaikkiin kansanelämän kuviin taiteilija on etsinyt
aiheet Suomen sisämaista. Hänen mieltymyksensä perisuomalaisiin
aiheisiin osottaa myöskin suuri kolmiosainen, valtion tilaama
maalaus, jossa hän on kuvannut Kalevalan Ainotarinaa. Gallén'in
tekemistä muotokuvista ovat seuraavat kaksi tärkeimmät, nimittäin
tehtaanisännän G. A. Serlachiuksen, jonka hän on kuvannut keskellä
tehdastansa, ja talonpoikaissäädyn puhemiehen K. J. Slotten. V.
1891 annettiin taiteilijalle ensimäinen palkinto savokarjalaisen
osakunnan toimeenpanemassa kilpailussa Kalevan kuvittamista
varten sekä palkittiin hänen soinnutuksensa juur'ikään mainitussa
yliopiston toimittamassa kilpailussa. Tämän lahjakkaan taiteilijan
teosten tunnusmerkkinä on paitse erinomaista teknillistä taitoa
impressionismin tapainen realismi, väriaistin tuoreus ja harvinainen
kuvitusvoiman virkeys.
Ulkoilmamaalaus, jota nuoret taiteilijamme ovat oppineet Parisissa
yksinomaisesti suosimaan, on vaikuttanut sen, että useimmat heistä
maalaavat samalla aikaa sekä henkilö- että maisemakuvia. Varsinaisia
maisemanmaalaajia on sen tähden taiteemme myöhimpänä kehitysjaksona
tuskin ilmestynytkään. Ainoa mainittava on _Viktor A. Westerholm_
(s. Turussa 1860), joka saatuaan alkuopetusta R. W. Ekmanin ja Th.
Waenerbergin johdolla opiskeli Düsseldorfissa taideakatemian ja Eug.
Dückerin oppilaana. Tämän ajan huomattavimmat teokset, henkilömaalaus
"Atelierin sisusta, sanomia lukeva mies" (1888) ja maisemakuva
"Lokakuunpäivä Ahvenanmaalla" (1885), molemmat taideyhdistyksen
kokoelmassa, ja "Ekkeröön postilaituri" (1885), ovat voimalliseen
tekotapaan ja maiseman mielialan käsittämiseen nähden arvokkaita,
mutta kuitenkin on Turun piirustuskoulun johtajana toimiva
taiteilija sen jälkeen parin Parisin matkan johdosta kerrassaan
antautunut ulkoilmamaalaajaksi tavoitellakseen välittömimpää luonnon
tulkitsemista.
* * * * *
Vaikka Suomen taiteen kehitys entisyyteen verrattuna on ollut
hämmästyttävän nopea, ja sen historialla siis on eteviä taiteilijoita
ja kauniita teoksia mainittavana, on toiselta puolen myöntäminen,
että näiden ilahuttavain ilmiöiden hajanaisuus vielä tekee vaikeaksi
huomata sitä yhdistävää "punaista lankaa", joka osottaisi ne yhden
maan ja yhden kansan tuottamiksi. Tosin voisi luetella yhteisiä
piirteitä ja niiden etupäässä huomauttaa siitä suoruudesta ja
teeskentelemättömyydestä, joka on suomalaisten taiteilijain
kiitettävin puoli, mutta ylipäätään on kehityskausi liian lyhyt
sentapaiseen arvosteluun.
Kuitenkaan ei ole syytä epäillä, että tuo yhtenäisyys kerran
selvästi ilmaantuisi. Jos myönnämmekin että ulkomaalaisen taiteen
mahtava vaikutus ja se uudenaikainen oppisääntö, joka unohtamalla
aatteellisen sisällyksen asettaa tekniikan taiteen pääasiaksi,
yhteen aikaan näytti johtavan kehitystä harhaan; niin on viime
aikoina jälleen ilmaantunut vastakkaisia oireita. Nuoremman polven
etevimmät maalaajat ja kuvanveistäjät osottavat näet jälleen kasvavaa
taipumusta palata kotimaisten aiheiden käsittelemiseen. Tämä onkin
ilahuttavin puoli nykyaikaisessa taiteessamme, sillä jos taiteilijat
verrattomasti edistyneemmällä teknillisellä taidolla varustettuina
alkavat noudattaa Ekmanin ja hänen aikalaistensa osottamaa
aihevalintaa, niin on taiteemme suomalaisuus taattu.
Viiteselitykset:
[1] _J. R. Aspelin_, Suomen asukkaat pakanuuden aikana, Helsingissä
1885. sisältää tietoja ja kuvia näistä ja kohta alempana mainituista
muinaisesineistä.
[2] Vrt. _W. Stassow_, L'ornement national russe. Pietarissa 1872.
[3] Vrt. _W. Lübke_, Taiteen historia. I. s. 353.
[4] Vanhempien pilarien yläpuolelle jääneet entisten holviruoteiden
olkakivet ja muurissa nähtävät jäljet niiden kohdalla sekä akkunain
korkea asema osottaa, että keskilaivan seinät ovat yhtä myöhäisiä
kuin v. 1466 rakennettu uusi holvi.
[5] Seinissä nähdään pyörösauvoista muodostettuja pilastereita, jotka
nykyään ovat virattomia, sillä holviruoteet yhtyvät seinään niiden
yläpuolella olkakivien välittämällä. Pilasterit ovat muodostukseltaan
gootilaisia, ja on siis tällä kirkolla, joka todennäköisesti on jo
1100-luvulla perustettu, niitä ennen ollut kolmas, arvattavasti
puinen katto.
[6] Kemiön kirkon rakensi, kertoo paikallistarina, kolme munkkia,
jotka olivat Ruotsin Wreta luostarista kotoisin, ja on heidän
muistonsa säilynyt muun muassa kirkon lähellä olevan Wredabyn nimessä.
[7] E. Nervander. Kirk. tait. Suomessa, II, kuv. 7.
[8] Jo Turun tuomiokirkon johdosta mainitun Konrad Bitz'in muistoksi
oli v. 1823 revityn Siuntion sakariston päädyssä seuraava kirjoitus:
Thä Biscop Conrad Bidze then Finska kyrkan styrde Och kyrkor öfveralt
i Finland bygga lät, Thä blef jag byggder och jag Petri namnet ärfde.
1460.
R. Hausen. Ant. gj. u. e. antiqv. forskningsresa 1870. s. 8.
[9] Hra Emil Nervander, joka vanhojen kirkkomaalaustemme tutkijana
ja uudistustoimen johtajana on suorittanut ansiokkaan työn Suomen
sivistyshistorialle, huomauttaa main. kirjasessaan s. 42, että
jotenkin "omituiset kasvojentyypit Paraisissa tuntuvasti muistuttavat
Bellingen kirkon holvimaalauksia Odense'in amtissa Tanskanmaalla."
[10] Kts. Goldschmidt, Adolph. Lübecker Malerei und Plastik bis 1530.
Lübeck 1839. Sisältää 43 isoa valopainos-kuvalehteä.
[11] Samoilta ajoilta eli tarkemmin 1200-luvun alkupuolelta on
myös _Porvoon_ tuomiokirkon suuri kullattu hopeakalkki, yksi
merkillisimpiä keskiaikaisia taideteoksia Suomessa, vaikka
arvattavasti 1600-luvulla tänne tuotu. Kahdeksalla relievikuvaelmalla
ja kasviaiheisella koristuksella ja emaljilla ylen rikkaasti peitetty
teos on etevimpiä laatuaan ja vallan harvinainen. Kalkin tekijä,
_Sifridus_ nimeltä, muutoin tuntematon Saksan taiteen historiassa,
oli varmaan ala-reiniläiseen kouluun kuuluva mestari ja ehkä Trier'in
kaupungista kotoisin, jossa on syntynyt pari muutakin tekotavaltaan
yhdenlaista teosta. Kts. minun julkaisemaani kuvallista kirjoitusta,
Suomalaisia kalkkeja I-II S. Muinaismuistoyhdistyksen Aikakausk. VII
ja VIII: sekä Aikakauskirjan "Zeitschrift f. bild. Kunst" liitteenä
ilmaant. Kunstgewerbeblatt, 1885, s. 97 ss.
[12] Vrt. _Goldschmidt_, main. t. Taf. 11.
[13] Vrt. p. Birgittaa Goldschmidt'in kuvaamaan triptykoniin
Schwerinin museossa (main. t. Taf. 16).
[14] S. Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirja I, kuv. III, IV, V.
[15] Vrt. XV. Lübke, Taiteen historia. II, s. 69.
[16] Tämä kammottavan naturalistinen osa muistomerkkiä on nykyään
laudoilla suljettu katsojilta.
[17] Vaskipiirroksiin on nimen jälkeen jollakin itsetunnolla liitetty
sanat "natif finnois" (syntynyt suomalainen).
[18] Kun Brenner aateloitiin v. 1712. pani hän vaakunakilpensä
yläpuolelle kypärin ja sen päälle roviosta nousevan feenikslinnun.
[19] S(aara) E. W(acklin). Hundrade Minnen från Österbotten. II,
s. 65 ss. Siinä kerrotaan myöskin, että Toppelius olisi Lumijoen
kestikievarissa maalannut paratiisin kuvan, joka peitti kokonaisen
seinän. Paitse Aatamia ja Eevaa oli maalauksessa nähtävänä
kaikellaisia eläviä, pulkassa istuva, peuralla ajava lappalainen
ja alastomia poikia luistelemassa lammen jäällä.
[20] Tätä taulua varten tilasi Elias Brenner v. 1705 veistoksilla
koristetut puitteet kuvanveistäjältä Casper Schröderiltä Tukholmassa.
_Aspegren_, Pedersöre socken II. s. 71-72.
[21] Tämä samoin kuin kaksi alempana mainittua N. Schillmarck'in
maalaamaa muotokuvaa myytiin C. Eichhorn'in huutokaupassa v. 1890
Tukholmassa, ja tulivat ne kaikki silloin suomalaisen omistajan
haltuun.
[22] Kirjallinen, 30 p. Kesäkuuta 1813 kanslerin vahvistama ohjelma on
pääasiassa prof. J. F. Walleniuksen tekemä. Määräykset olivat osaksi
liian seikkaperäiset kuvanveistotaiteen noudatettaviksi. Niin esim.
vaadittiin että Räntämäen seutu Aurajoen rannalla on luonnon mukaan
kuvattava.
[23] Taulussa ei näy tekijän nimeä eikä myöskään kirkon arkistosta
ole saatu tietoja siitä: mutta kuitenkaan ei Finnbergin muitten
teosten tuntija voi epäillä, että se on hänen kädestään lähtenyt.
[24] Lähes kolmekymmentä Holmbergin maalaamaa taulua ja harjoitelmaa
on kuvattu teoksessani "Werner Holmberg, elämä ja teokset", 1890.