Jos Suomen, rakennustaidetta kysyttäessä, täytyikin kauan
turvata ulkomaalaisiin, niin ei suinkaan ollut toisin laita
veistotaiteesenkaan nähden. Olipa tämän taiteen asema eduttomampikin,
koska näet sillä ei ole sanottavaa käytöllistä merkitystä, joka olisi
vaikuttanut sen hyväksi. Kuvanveistäjiä ei välttämättömästi tarvittu
kotimaassa, sillä voitiinhan ulkomaaltakin tuottaa taikka varta
vasten maahan kutsumalla taiteilijalla teettää ne harvat teokset,
joiden tilaaminen tuli kysymykseen.
Ensimäinen tärkeämpi veistokuvan tilaus tapahtui v. 1811, kun
H. G. Porthan-vainajan ystävät ja ihailijat Turussa päättivät
mainiolla ruotsalaisella kuvanveistäjällä J. T. Sergel'illä teettää
suuren oppi-isän marmorisen rintakuvan. Kaksi vuotta myöhemmin
tuli kuva Turkuun, mutta hävisi kaupungin palossa, niin että vaan
pari kipsivalelmaa on jäljellä (yksi yliopiston rahakammiossa).
Samaan aikaan tarvittiin yliopiston valmistuvaa rakennusta varten
kuvanveistäjä, joka tekisi juhlasalin koristamiseksi määrätyt kuusi
suurta korkokuvaa. Sergelin neuvosta uskottiin tämä tehtävä hänen
oppilaalleen, suomalaiselle _Eerik Cainbergille_ (s. Alavetelissä
Pohjanmaalla 1771, k. Turussa 1816), joka täten sai tilaisuuden
kiinnittää nimensä kotimaan taiteen historiaan. Cainberg (nimi
viittaa Kainun taloon, josta hän oli kotoisin) oli nuorena
poikana joutunut Tukholmaan ja siellä sattumalta lapsellisilla
kuvakyhäyksillään herättänyt Sergelin huomiota. Nerokas taiteilija
rupesi häntä holhoomaan, ja Cainberg harjoitteli menestyksellä
opintoja taideakatemiassa. Saatuansa pari palkintomitalia tuli
hän v. 1798 akatemian agréé'ksi ja sai sittemmin matkarahankin
lähteäkseen ulkomaille. Hän olikin jonkun aikaa Roomassa ja edistyi
kai taiteessaan, koska v. 1811 nimitettiin akatemian jäseneksi,
mutta säännöttömät elämäntavat estivät häntä kuitenkin täyttämästä
niitä toiveita, jotka hyvät luonnonlahjansa olivat herättäneet.
Sergelin luona työskennellen veisti hän marmorista muun muassa
ylempänä mainitun Porthanin kuvan. Turkuun tultuaan teki hän tilatut
korkokuvat, jotka aiheeltaan ovat seuraavat: 1. Väinämöisen kanteleen
soitto; 2. Pyhä Henrik kastaa suomalaisia Räntämäellä; 3. Kuningas
Kustaa I, Juhana poikansa seurassa, vastaanottaa piispa Agricolalta
raamatun suomennoksen; 4. Kristina kuningatar allekirjoittaa
yliopiston perustuskirjan; 5. Yliopistorakennuksen peruskiven
laskeminen, ja 6. keisari Aleksanteri I:n käynti Turun akatemiassa
(Apollo Musageteen puvussa tulevaa Aleksanteria vastaanottaa
Kristina Minervana).[22] Näiden marmorista veistettyjen
kuvateosten sommitus ilmaisee enimmältään kekseliäisyyden puutetta
ja kömpelyyttä. Liikunnot ovat kankeita, muodonsuoritus sulotonta
ja maneerinomaista kuivan n.s. keisari-(empire-)tyylin tapaan.
Nähtävästi oli tehtävä liian vaikea Cainbergille, varsinkin kun hän
ei ollut tottunut panemaan tarpeellista huolta työhönsä. Omituista
on katsella tässä esiintyvää ensimäistä yritystä veistokuvassa
käsitellä kansallisista kertomalauluista otettua aihetta. Viittaan
ja pieksuihin puettu Väinämöinen on niinkuin myöhemminkin kuvattu
("jyrkällä kalliolla keskellä koskea"!) istuvaksi kantele polvilla;
oikealla on kaksi veneessä istuvaa runolaulajaa, vasemmalla
kohottaikse Wellamo vedestä, sitä edempänä seisoo korviansa
teroittava karhu takakäpälillään ja viimeiseksi kaksi työstään
herjennyttä seppää.
Tämän jälkeen kului toista kymmentä vuotta, ennenkuin tiettävästi
Suomessa jälleen ilmaantui toimiva kuvanveistäjä. 1830-vaiheilla
oleskeli Helsingissä Tukholman taideakatemian agréé Kristian
Arvid Linning (k. 1843), joka on milt'ei yksistään muotokuvaajana
työskennellyt ja täällä näkyy suorittaneen tilauksia. Eräs sen
ajan harvinaisista arvostelijoista lausuu sen toivomuksen, ettei
hän lähtisi maasta ennenkuin Nikolainkirkko ja yliopisto ovat
valmistuneet, niin että hän voisi näitä rakennuksia teoksillaan
koristaa. Yliopisto kaipaa kumminkin vielä tänä päivänä niitä
veistokuvia, jotka Engel oli sitä varten ajatellut, ja 40-luvulla
tilattiin Berlinistä Nikolainkirkon ristihaarain katolle
asetettavaksi yliluonnollisen suuret apostolein pystykuvat, jotka
kuvanveistäjät F. H. Schievelbein ja A. Wredov ovat muotoilleet ja
Devaranne valanut sinkkiin. Samaan aikaan paroni Paavali von Nicolaij
teetti tanskalaisella kuvanveistäjällä Gotthilf Borup'illa (k. 1879)
Väinämöisen pystykuvan Vanhan Wiipurin puistoa varten. Paitse näitä
veistokuvia teetettiin muutamia muitakin rintakuvia (m.m. M. A.
Castrénin yliopistoa varten 50-luvulla) ulkomaalla; mutta yhä vaan ei
kuulu kotimaista kuvanveistäjää.
Silloin sattui tapaus, joka teki käänteen näissä oloissa:
ruotsalainen kuvanveistäjä _Kaarle Eneas Sjöstrand_ (s. Tukholmassa
1828) muutti Suomeen, aikaa voittaen ansaitaksensa suomalaisen
kuvanveistotaiteen perustajan nimen. Nuori taiteilija oli päättänyt
akatemialliset opintonsa Tukholmassa (1848-55) ja Köpenhaminassa
H. W. Bissenin oppilaana (1855-56), kun Fredrik Cygnaeus häneen
tutustui ja kehotti häntä tulemaan Suomeen, jossa oli ruvettu
tuumailemaan Porthanin muistopatsaan pystyttämistä. Sjöstrand, joka
jo tätä ennen oli oppinut tuntemaan Kalevalaa ja koettanut käsitellä
siitä otettuja aiheita ("Väinämöisen laulu", terracotta-ryhmä),
noudatti kehotusta ja tuli syystalvella 1856 Helsinkiin. Hän ryhtyi
kohta tehtäviin, jotka olivat kansallisen taiteen omia. V. 1857,
jolloin kuvanveistotaide ensikerran esiintyi taideyhdistyksen
näyttelyssä maalaustaiteen rinnalla, pani hän jo esille muun muassa
Porthanin muistopatsaan luonnoksen ja rintakuvan, (myöhemmin
yliopiston tilauksesta marmorista veistetty), J. Tengströmin ja
F. M. Franzénin mitaljonikuvat sekä "Kapalonsa repivän Kullervon"
ja Lemminkäisen pystykuvan luonnoksen. Kun lisäksi kolme hänen
oppilastaan samalla pani näytteille veistokuvaharjoitelmiansa, niin
osotti jo tämä ensimäinen näyttely minkaltaisella toimella hän oli
voittava katoamattoman nimen Suomen taiteen historiassa. Hänen
päätoimensa on näet ollut luoda etevien Suomen miesten muotokuvia,
veistoteoksissa käsitellä Kalevalan aiheita sekä opettaa taiteensa
perusteita joko yksityisesti taikka taideyhdistyksen koulussa ja
myöhemmin myös polyteknisessä opistossa. V. 1857 matkusti Sjöstrand
Müncheniin, jossa hän paitse muuta muotoeli pitkän "Väinämöisen
laulua" esittävän korkokuva-friisin, joka Helsingin naisten
keräämillä varoilla ostettuna nyt koristaa Yliopiston etehistä.
Porthanin muistopatsaan lopullinen tilaus tapahtui Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran puolelta v. 1859, sen mallikuva valmistui
Roomassa 1861, ja pronssiin valettuna paljastettiin tämä laatuansa
ensimäinen, _Turussa_ pystytetty muistomerkki juhlallisesti v. 1864.
Syksyllä 1861 palattuansa Ruotsiin oli Sjöstrand v. 1863 saanut
kutsumuksen tulla opettajaksi taideyhdistyksen kouluun, ja siitä
lähtien on hän täällä oleskellut yhtä mittaa ja oppinut pitämään
Suomea toisena isänmaanaan. Opettajatoimi ei ole sanottavasti
ehkäissyt kuvanveistäjän tuotteliaisuutta. Lukuisista teoksista emme
kuitenkaan mainitse kuin muutamia tärkeimpiä. Hänen tekemistään
useista kymmenistä muotokuvista on taiteilijan ystävällisen suosijan
F. Cygnaeuksen marmorista veistetty rintakuva ehkä etevin. Kalevalan
aiheisista jälleen on suuriarvoisin yliluonnolliseen kokoon
muotoeltu "Miekalleen puhuvan Kullervon" pystykuva, jossa hän on
voimakkaasti luonut nähtäväksi kovaonnisen urohon synkkämielisen
luonteen. Paitse aiheeltaan suomalaisia teoksia on Sjöstrand
muotoellut joukon antiikin- tahi yleisaiheisia, laatukuvantapaisia
sommituksia, niinkuin "Kanteletta soittava Amor" ja "Paimentyttö",
molemmat marmorista, "Italialaiset boccian-pelaajat" y.m. Vihdoin
on hän Ateneumia ja Valtioarkiston rakennusta varten tehnyt
isoja koristelukuvia. Taiteensa luonteen puolesta on Sjöstrand
luettava Torvaldsenin jälkeiseen, antiikiin nojautuvaan kouluun.
Ainoastaan muutamiin harvoihin teoksiin (Kullervon pystykuva ja
jotkut muotokuvat) on hän kyennyt laskemaan suuremman määrän sitä
todenperäisyyttä ja yksilöisyyden sävyä, jota nykyaika taiteelta
vaatii. Siis on hän enemmän aihevalintansa kautta, joka liittää
hänet R. W. Ekmanin aikuiseen maalaajapolveen, kuin teosten
taiteellisuudella voittanut yleisön myötätuntoisuutta ja kunnioitusta.
_Walter M. Runeberg_ (s. Porvoossa 1838) oli yksi noista kolmesta
Sjöstrandin oppilaasta, jotka opettajansa kanssa edustivat
kuvanveistotaidetta taideyhdistyksen näyttelyssä 1857. Tämä
suuren runoilijamme J. L. Runebergin poika oli samana vuonna
tullut ylioppilaaksi ja päättänyt ruveta kuvanveistäjäksi. Jo
seuraavana vuonna lähti hän Köpenhaminaan, jonka taideakatemiassa
hän opiskeli etupäässä jo ennen mainitun H. V. Bissenin johdolla,
joka oli Thorvaldsenin oppilas ja hänen jälkeensä Tanskan etevin
kuvanveistäjä. J. L. Runebergin ja V. Holmbergin marmoriset
rintakuvat syntyivät ennenkuin hän neljän vuoden päästä erosi
Köpenhaminasta. V. 1862 matkusti nuori kuvanveistäjä Roomaan, joka
vielä silloin ja kymmenkunta vuotta edelleen vastustamattomasti
veti pohjoismaiset kuvanveistäjät puoleensa ja jossa hän muutamat
kotimaanmatkat poisluettuna oleskeli v:een 1876 saakka. Yhä
edistyvän taiteilijan teokset tältä ajalta osottavat, että hän ei
ainoastaan muotokäsityksensä puolesta vaan myöskin aihevalintaan
nähden pysyi uskollisena sille antiikinsuuntaiselle koululle, johon
hän oli Tanskassa perehtynyt. Ainoastaan kotimatkalla 1866 muotoeli
hän, kentiesi Sjöstrandin esimerkin viehättämänä, seppo Ilmarisen
pystykuvan; muuten olivat aiheet antiikisen mailman omia. Niin
kolmihenkilöinen, jotenkin realistinen pystykuvaryhmä "Silenus
seuralaisineen" (1864-65, kipsivalelmana yliopiston kirjastossa),
niin myös taiteilijan suuriarvoinen pääteos roomalaiselta ajalta
"Apollo ja Marsyas", jonka Helsingin naiset tilasivat marmorista
veistettynä ja lahjoittivat taideyhdistykselle, sekä keisarinna
Maria Aleksandrownan ostama "Nukkuva Amor", kolme pystykuvallisesti
esitettyä Psyche-tarinan kohtausta: Suomen Senatin samalle
ruhtinattarelle lahjoittama "Psyche Zefyriein kantamana", "Psyche ja
kotka" ja "Psyche lampun ja tikarin kanssa", ja ylioppilashuonetta
varten sommiteltu korkokuva "Kleobis ja Biton vetävät äitiänsä
templiin", kaikki marmoriteoksia paitse viimeistä, joka on
sementtiin valettu. Nämä Runebergin vanhemman, tuskin puolentoista
vuosikymmentä käsittävän taiteilijakauden tuotteet muodostivat
ei ainoastaan lukunsa vaan myöskin arvonsa puolesta kerrassaan
hämmästyttävän ilmiön senaikuisessa suomalaisessa taide-elämässä
ja varsinkin tätä aikaa silmällä pitäen on kuvanveistäjä luettava
taiteemme perustajain joukkoon. Minkä arvon hän oli kotimaassa
saavuttanut, todistaa paraiten se seikka, että hän miltei koko
myöhempänä taiteilijakautenaan on lakkaamatta saanut työskennellä
mitä suurimpain tehtäväin suorittamisessa. Käännekohta Runebergin
taiteellisessa kehityksessä tapahtui v. 1876, kun hän muutti
Parisiin. Sen jälkeen on hän näet vähitellen irtaantunut entisestä
taidesuunnastaan ja antautunut siihen realismiin, joka on nykyajan
ranskalaiselle kuvanveistotaiteelle omituinen. Ensimäinen tuote,
jossa tämä käännös tuli näkyviin, oli viehättävä lapsiryhmä "Amor
ja Bakkus" (1878, marmorista taideyhdistyksen kokoelmassa), joka
kuitenkin aiheensa puolesta liittyy edellisiin teoksiin. Tästä
lähtien on hän, niinkuin mainittiin, yhä ollut kiinni suurissa
töissä. Siten hän ensiksi Suomen säätyjen tilauksesta, jotka tätä
tarkoitusta varten olivat toimeen panneet yleisen rahankeräyksen,
muotoeli isänsä J. L. Runebergin yliluonnollisen suuren pystykuvan;
varustettuna "Suomea" kuvaavalla syrjäkuvalla ja pronssiin valettuna
se pystytettiin ja paljastettiin Helsingissä v. 1885. Toiseksi
tilattiin häneltä, niinkuin edellinenkin teos ilman kilpailua, Turun
kaupunkia varten, myöskin yleisen keräyksen kautta kootuilla varoilla
kustannettu, Pietari Brahen kuvapatsas, joka paljastettiin v. 1888.
Molemmista näistä teoksista on pienempiä jäljennöksiä muihinkin
paikkoihin pystytetty, nimittäin J. L. Runebergin kuva, taiteilijan
lahjoittamana, Porvoon ja P. Brahen kuva, asukasten ostamana, Raahen
kaupunkiin. Vihdoin on Runebergiltä tilattu keisari Aleksanteri II:n
suurisuuntainen, sivukuvilla ja -ryhmillä koristettu muistomerkki.
Tätä muistopatsasta varten toimitettiin v. 1884 julkinen kilpailu,
jossa ensimäinen palkinto määrättiin Johannes Takaselle, syystä
kun tämä oli paremmin onnistunut itse pääkuvaan nähden; mutta
koska toisen palkinnon saajan, Runebergin, ehdotuksen allegoriset
sivukuvat -- "Lex" (Suomi, lakiansa puolustavana), "Labor" (työ ja
teollisuus), "Lux" (tiede ja taide) ja "Pax" (rauha) -- herättivät
melkoista mieltymystä, määräsivät 1885 v:n säädyt muistopatsaan
molempain taiteilijain tehtäväksi. Sopimus työjaosta oli jo
tapahtunut heidän kesken, kun tilaus Takasen kuoleman johdosta joutui
yksinomaisesti Runebergin suoritettavaksi. Taiteilijan myöhemmän
kehitysajan muotokuvista, joissa hänen realistinen suuntansa ehkä
täydellisimmin ja taiteellisimmin varttuneena ilmaantuu, mainittakoon
A. E. Nordenskiöldin, A. Fryxell'in, J. Lie'n, B. Björnson'in
ja C. G. Estlander'in rintakuvat. Runebergin taiteen yleisenä
tunnusmerkkinä on sommittelussa ilmaantuva älykäs, joskus huumoria
tavoitteleva miettely; muodonkäsittely on ylipäätään ihannoitseva,
ensi kehitysjaksolla pehmeämpi kuin myöhemmällä, jolloin realismin
pyyntö ja taiteilijassa alkuperäisempi idealismi tavasta esiintyvät
rinnakkain (esim. keisarin monumentin sivukuvissa).
Monessa kohden edellisen vastakohtana esiintyy toinen syntyperältään
suomalainen kuvanveistäjä _Johannes Takanen_ (s. Virolahdella
1849, k. Roomassa 1885). Hän oli köyhän muonamiehen poika, ilman
varoja, ilman koulusivistystä eikä tilausten puutteessa koskaan
saanut voimiansa kokea, mutta kumminkin on hän pysyväisesti
kiinnittänyt nimensä taiteemme historiaan. Takanen herätti ensin
huomiota pienillä, puukolla leikatuilla kuvillaan, nautti pari
vuotta Sjöstrandin opetusta Helsingissä ja toimitettiin sitten v.
1867 Köpenhaminaan, missä suoritti taideakatemian kurssit. Edistys
oli hyvä, niinkuin näkee useasta muotokuvasta sekä isoimmistakin
teoksista. "Koiran kanssa leikkivä poika" (taideyhdistyksen oma)
ja "Kanteletta soittava Väinämöinen" (1872), jonka viipurilaiset
tilasivat Monrepos'in puistoa varten ylempänä mainitun Borupin
tekemän, pahantekijäin särkemän kuvan sijaan. Köpenhaminassa oli
ensin Sjöstrandin ja Runebergin entinen opettaja H. V. Bissen
ja sitten hänen poikansa V. Bissen johtanut Takasen opintoja,
mutta ne teokset, jotka kuvanveistäjä v. 1873 Roomaan muutettuaan
lähetti kotia, osottivat, ettei antiikinsuuntainen koulu ollut
häneen suuresti vaikuttanut. Aiheet ovat kyllä joskus sentapaisia,
niinkuin "Venus ja Amor" (1874, marmorista) ja "Andromeda,
kallioon kahlittuna" (1879, marmorista 1882), mutta varsinkin
tässä jälkimäisessä samoin kuin pystykuvissa, "Aino" (1876),
taiteilijan hienoin luoma "Rebekka kaivolla" (marmorista 1877,
"Sydämiä kiduttava Amor" (1881) ja "La nuova modella" (1885),
esiintyy hän taiteeltaan itsenäisenä. Synnynnäisen neronsa
johtamana hän harrasti luonnonmukaisuutta samalla kuin hänen
muotokäsityksessään ilmaantuu omituinen, suomalaista kansanrunoutta
muistuttava ihanteellisuuteen taipuva kauneudenaisti. Marmorin
käsittelyn hienouden oli hän nykyajan italialaiselta veistotaiteelta
oppinut, kuitenkaan alentumatta sen useinkin pintapuoliseen
taiturimaisuuteen. Mainittujen pystykuvien ohella, joista Aino,
Rebekka ja Andromeda kipsivalelmina laajalle levinneinä ovat
enimmin rakastettuja suomalaisia veistokuvia, on hän tehnyt useita
taiteellisesti eteviä muotokuvia. Paras ja tunnetuin on J. V.
Snellmanin rintakuva (1877), kaksi marmorikappaletta, toinen
Pohjalaisella ylioppilaskunnalla, toinen yliopistolla), joka syntyi
taiteilijan viimeisellä ja ainoalla, Roomasta pitäen tehdyllä
kotimatkalla. Kuopion kaupunkilaisten tilauksesta tämä kuva tehtiin
uudestaan yliluonnolliseen kokoon ja valettiin pronssiin (1885,
paljastettu v. 1886), kuvanveistäjän ainoa monumentalinen teos. Se
keisari Aleksanteri II:sen pystykuvan luonnos, jolla hän ylempänä
mainitussa kilpailussa voitti ensimäisen palkinnon, on miellyttävä
luonnollisen asentonsa ja oivan luonteenkuvauksensa puolesta. Köyhyys
ja sairauden kohtaukset olivat kilvan asettaneet esteitä taiteilijan
toimelle, ja ainoastaan useat pienet luonnokset todistavat, että
hän olisi kyennyt suurempiinkin ja monipuolisempiin tehtäviin kuin
valmiiksi saatetut. Takasen liian varhainen kuolema oli herätyshuuto
kotimaiselle yleisölle, josta on ollut hyötyä hänen jälkeenjääneille
työtovereilleen.
Ulkomaalta tullut Sjöstrand, Suomen sivistyneimmästä
yhteiskuntakerroksesta lähtenyt Runeberg ja kansan lapsi Takanen ovat
kukin eri tavallaan yhteisesti vaikuttaneet sen, että veistotaide
on meidän taide-elämässä saanut sille tulevan yhtäarvoisen sijan
maalaustaiteen rinnalla. Sen johdosta on heidän jälkeensä yhä uusia
kykyjä antautunut tämänkin taiteen harjoitukseen, ja tilaajain
vähitellen kasvama määrä todistaa, että yleisökin kehittyy sitä
kannattamaan. Lyhyesti mainittakoon tärkeimmät tästä nuoresta
taiteilijapolvesta.
_Juhana Erland Stenberg_ (s. Orimattilassa 1838) jätti kolmenkymmenen
vuoden vanhana kansakoulunopettaja-toimen Tukholman taideakatemiassa
opiskellakseen veistotaidetta. Roomassa valmistuneet "Orestes
Eumeniidein ajamana" y.m. teokset viittasivat aikoinaan suurempaan
toimintaan, mutta myöhemmin ei häneltä ole muuta sanottavaa nähty
kuin muotokuvia, joista mainitsemme Oulun kaupungin tilaaman
yliluonnollisen suuren pronssiin valetun F. M. Franzénin rintakuvan
(paljastettu v. 1881) ja A. Kiven marmorisen rintakuvan. _Robert
Stigell_ (s. Helsingissä 1852) matkusti v. 1872 suoraa päätä
Roomaan ja tuli siellä S. Luca nimisen taideakatemian oppilaaksi.
Kolme vuotta harjoitteli hän siellä opintoja työskennellen
yhdessä atelierissa Takasen kanssa. Saatuaan valmiiksi marmorisen
kuvateoksen "Amor ruusun kanssa" muutti hän Parisiin, jossa
teki työtä J. P. Cavelierin atelierissa. Sittemmin oli hän kauan
kotimaassa, mutta 80-luvun loppupuolelta on hän jälleen työskennellyt
Parisissa. Hänen omatakeiset teoksensa "Linkooja" ja "Jousimies"
(kipsivalelmina taideyhdistyksen kokoelmissa) ja "Työmies"
(rintakuva) sekä Väinämöisen ja Ilmarisen sementistä valetut
pystykuvat ylioppilastalon fasaadin komeroissa ovat luonteeltaan
realistisia ja omituisen voimakkaita. Samaa suuntaa on Stigellin
viimeinenkin rohkeasti sommiteltu teos, "Haaksirikkoiset" (1891),
joka "kiitoksella mainittiin" Parisin salongissa ja jossa suuressa,
taidokkaasti rakennetussa maalauksellis-luonteisessa ryhmäesityksessä
taiteilija tehokkaalla tavalla on kuvannut mitä draamallisimman
kohtauksen.
Etevin nuorista kuvanveistäjistämme on kieltämättä _Vilhelm Wallgren_
(s. Porvoossa 1855). Oltuansa Helsingin polyteknisen opiston
oppilaana alkoi hän v:sta 1878 harjoittaa taideopintoja Parisin Ecole
des Beaus Arts'issa ja J. P. Cavelierin atelierissa. V:sta 1880 on
hän joka vuosi näytellyt teoksiansa salongissa. Hänen ensimäisen
kehitysjaksonsa tuotteita ovat pronssiin valettu "Kalastaja poika"
(1883) sekä seuraavana vuonna valmistuneet "Haravoiva tyttö"
ja "Poika, joka leikkii kravun kanssa" (marmorista), molemmat
taideyhdistyksen omat. Käissä samoin kuin muutamissa rintakuvissa
(A. Strindberg) ilmaantui kotona ennen näkemätöntä realismia;
mutta toisissa myöhemmissä teoksissa on taiteilija luopumatta
tästä kannastaan osannut suuresti jalostaa muotokäsitystään.
Huomattavimmat toisen jakson teokset ovat: Viipurin kaupunkia varten
tehty Torkel Knuutinpojan yliluonnollisen suuri pystykuva (1887),
joka vastaiseksi on jäänyt pronssiin valamatta, "Kaiku", kannolla
istuva poika, (marmorista sekä luonnollisessa että pienennetyssä
koossa), "Marjatta" (1888, pienennettynä marmorista keis. palatsissa)
ja "Aino" Kalevalan mukaan (1889), marmorinen Kristus (1890) --
relievinmuotoon kuvattu ristiinnaulitun pää -- taideyhdistyksen
oma, "Äidin rakkaus" (1890), rintakuvan tapainen sommittelu, josta
marmorikappale on tilattu Ranskan valtionkokoelmia varten, "Ophelia"
(1889) ja "Volubilis" (1890) nimiset mitaljonirelievit sekä K. L.
Engelin monumentalinen pronssinen rintakuva ja A. Edelfelt'in,
Fredrik Paciuksen ja Ida Aalberg-Kivekkään marmoriset muotokuvat.
Näillä teoksilla, joista syvätunteinen Kristuksen kuva ja kaunis
Marjatta ovat etevimmät, on tämä lahjakas ja tuottelias kuvanveistäjä
astunut suomalaisten taiteilijain eturiviin.
Viimeksi on vielä mainittava _Emil E. Wikström_ (s. Turussa
1864), joka ensiksi sekä kotimaassa että pari vuotta Wienissäkin
opetteli puupiirrostaitoa, mutta v. 1885 päästyään Parisiin
vakaantui päätöksessään antautua kuvanveistäjäksi. Helsingissä
hän talvella 1887 muotoeli "Mansikkatytön", joka palkittiin
taideyhdistyksen ensimäisellä palkinnolla, ja seuraavana talvena
Wienissä, sikäläisen taideakatemian oppilaana, Tampereen kaupungin
tilauksesta lahjoittajan G. F. Ahlgrenin pronssisen rintakuvan.
Sittemmin työskenteli Wikström jälleen Parisissa, nauttien Chapun
ohjausta ja teki "Kullervon paimenena" sekä ruiskukaivosommituksen,
joka kuvaa Kalevalassa kerrottua taistelua Ilmarisen takoman
kotkan ja Tuonelan hauen välillä (1889). Pystykuva "Tukinuittaja"
valmistui niinikään Parisissa, ennenkuin hän palasi kotimaahan
tehdäkseen "Säästäväisyyttä", "Kauppaa" ja "Teollisuutta" esittävät
yliluonnollisen suuret pystykuvat, jotka koristavat säästöpankin
uhkeaa rakennusta Turussa. Paitse mainituissa teoksissa on tämä
nuori taiteilija useissa muotokuvissakin osottanut omistavansa
varttumistaan varttuvaa kykyä ja luontaista taipumusta taiteesensa.