Se innostus ja taiteellinen toimi, joka katolisuuden viime aikoina
oli niin viljalti koristanut kirkkojamme maalauksilla, oli siksi
voimakasta laatua, ettei se voinut äkkiä sammua. Uskonpuhdistus
vaikutti kyllä sen, ettei kehitystä parempaan tapahtunut --
sitä varten olisikin mahtava uudistus ollut tarpeesen --, mutta
toiselta puolen ei se kerrassaan traditsioneja katkaissut. Päin
vastoin näyttäytyy koko tällä aikakaudella joku muistoperäinen
taipumus keskiaikaiseen tapaan peittää kirkkojen seinät ja katot
raamatunaiheisilla maalauksilla. Nämä taiteellisesti ala-arvoiset
kyhäykset lienevät luultavimmin kotimaista käsialaa. Niissä näet
ei enään niinkuin keskiaikaisissa kirkkomaalauksissa ilmaannu
perittyä tahi suuriarvoisemman taiteen viljelyksen läheisyydessä
saavutettua koulutaitoa, vaan ovat "mestarit" mitä naivisimmalla
itseensäluottamuksella ryhtyneet tehtäviin, jotka olisivat olleet
omiansa epäilyttämään varsinaista taiteilijaakin.
Merkillisimmät protestanttisen ajan kirkkomaalauksista ja ainoat
1500-luvulta tunnetut löydettiin kesällä 1884 _Isossakyrössä_
monenkertaisen kalkituksen ja saviseoksen alta ja paljastettiin
syksyllä s.v. Kirkon seinällä nähtäväin kirjoitusten mukaan
maalattiin ne v. 1560 ja kätkettiin jälleen kalkkipeitteen alle
v. 1666. Maalaukset kiertävät pitkin kaikkia seiniä kolmessa
päällekkäin olevassa rivissä, joista ylimmäinen sisältää vanhan
testamentin päätapaukset maailman luomisesta lakitaulujen antoon
Sinain vuorella, keskimmäinen uuden testamentin historian
Maarian ilmestyksestä Kristuksen taivaasen astumiseen ja
alimmainen saarnatekstit uuden vuoden päivästä 13:een sunnuntaihin
kolminaisuuden jälkeen, siis vuoden kahdeksan ensimäisen kuukauden
ajalta: vihdoin oli viimeinen tuomio, josta ainoastaan alin osa on
säilynyt, maalattu ylimmäiseksi itä- eli kuoriseinällä. Luultavasti
olivat holvitkin maalatut, vaikka siitä on mahdoton tarkempaa
lausua, syystä kun ne jo v. 1712 purettiin, ja sijaan tehtiin
puinen katto. Aiheiden puolesta eroavat Isonkyrön maalaukset
keskiaikaisista ensiksikin siinä, että pyhimykset ihmetarinoineen
ovat väistyneet saarnatekstien tieltä, ja toiseksi siinä, että
tuosta rikasmuotoisesta, ilomielisestä koristelusta, jolla entiset
maalaajat täyttivät kaikki paljaat paikat, ei näy jälkiäkään;
kuvaelmat ovat vaan kömpelösti maalatuilla pylväillä toisistaan
eroitetut. Tekniikaan katsoen on eroitus vähempi. Nämätkin ovat
maalatut al secco eivätkä ole juuri paljon muuta kuin värillä
siveltyjä ääripiirustuksia. Henkilökuvien varjostus ja muotoilu
on näet hyvin vaillinainen samoin kuin perspektiivin noudatus
taustalla. Siinä että maalaukset tavoittelevat todellisuutta pyytäen
olla täydellisiä kuvaesityksiä ilmaantuu kumminkin uudenaikainen
realistinen harrastus. Mitä sommitteluihin tulee, on niiden ja erään
v. 1483 Nürnbergissä painetun raamatun puupiirrosten välillä
huomattu olevan melkoisesti yhtäläisyyttä. Huolimatta siitä on
maalauksissa paljo itsenäisyyttäkin, ei ainoastaan kokoonpanoon, vaan
myöskin ulkonaiseen asuun nähden. Kaupungit, yksityiset rakennukset
ja puvut ovat maalaajan vuosisadan omia, jopa muistuttaa henkilöiden
ulkonäkökin (esim. Pilatus ja korkean neuvoston jäsenet) Kustaa
I:n aikalaisia. Tämä tuottaa esityksille omituisen sävyn, joka
saapi anteeksi antamaan kömpelyyden ja luonnottomuuden henkilöiden
asennossa, missä toiminta vaatii vilkkaampaa liikuntoa. Eräs
historiallinen muistoonpano mainitsee Pohjanmaan provastin Jaakko
Sigfridinpoika Geet'in yksinään omilla varoillaan kustantaneen "koko
kirkon" maalaukset. Ja toden totta on tämä pappismies, jonka sanotaan
olleen varakkaan, komean ja vieraanvaraisen "sekä kuningas Eerik
XIV:n hyvässä suosiossa", ruhtinaallisella toimellaan ansainnut
sijan Suomen sivistyshistoriassa. Itse maalaaja apumiehineen on
sitä vastoin tuntematon, sillä hän näyttää, vaatimattomasti kyllä,
unohtaneen kirjoittaa nimensä teostensa ohelle. Ainoat tunnetut.
Suomessa työskentelevät taidemaalaajat tältä ajalta ovat _Henrik_
ja _Sigfrid_ maalarit, jotka molemmat suorittivat tilauksia Juhana
herttuan hovissa.
Seuraavalta vuosisadalta tunnemme maalauksia _Saloisten,
Pyhämaan ja Tornion_ kaupungin puukirkoissa ja _Tenholan_
kivikirkossa, joiden lisäksi vielä voi lukea _Mouhijärven_ entisen
puukirkon maalauksellisen koristuksen. Saloisten kirkko, lähellä
Raahen kaupunkia, on rakennettu v. 1632 ja maalattu v. 1641.
Maalaukset täyttävät kaikki seinät ja tynnyriholvin muotoisen
laenkin. Seinillä nähdään jälleen miten kuten täydellinen sarja
raamatunesityksiä paratiisista lähtien viimeiseen tuomioon asti ja
sitä paitse evankelistat eduskuvineen ja neljät suuret profeetat
kuorissa sekä keskellä kattoa pyhä kolminaisuus, lausenauhoilla
varustettuja enkeleitä ympärillä. Sommitukset on rohkeasti ja
arvelematta liimavärillä suorastaan puulle sivelty nähtävästi
huonojen puupiirrosten mukaan, joita maalaajan kouluttamaton
muoto- ja väriaisti tuskin on kyennyt jäljittelemään saatikka
parantamaan. Kumminkin polveutuvat nämä kyhäykset selvemmin kuin
Isonkyrön kuvat keskiaikaisista kirkkomaalauksista. Täällä nimittäin
ilmaantuu jälleen kuvaesitysten ohella tuo juur'ikään kaivattu
koristelu, jonka pääaiheina ovat lehtiä, kukkia ja hedelmiä kantavat
kasviköynnökset, ja tästä maalausten verrattain paraimmasta osasta
näkee, että mestari on ainakin koristemaalarin opissa ollut.
Kuvien yleisessä järjestelyssäkin on yhtäläisyyttä esim. Lohjan
ja Hattulan maalausten kanssa, ja vihdoin tapaa niiden seasta
yksityisiä, puhtaasti keskiaikaisia, jopa katolilaisiakin esityksiä.
Kolminaisuus on kuvattuna samaan tapaan kuin Lohjalla, ja Maarian
ilmestys raakamaisen aistillisesti, lapsi näkyvänä avatussa kohdussa;
mutta tätä kummempaa on, että madonna lapsi sylissä ja p. Dorotea
ovat, niinkuin katolilaisessa kirkossa ainakin, kuvatut hyvin
näkyvälle paikalle. Pyhämaan pikkuinen ja mitätön, tämän vuosisadan
alusta käyttämättä ollut kirkko olisi aikoja sitten revitty alas,
ellei sillä "uhrikirkkona" olisi suuri maine. Se maalattiin v.
1667. Katossa on enkeleitä kukin lehtiseppeleen sisällä, seinillä
raamatunlauseita ynnä kuvaesityksiä, muun muassa p. Yrjänän taistelu
lohikäärmeen kanssa, prinsessa polvillaan vähän matkan päässä --
ihmetarinan aihe, jota puunleikkaajat keskiaikana usein käsittelivät
kirkkojamme varten. Maalaukset, joiden puhtaasti koristeellinen
puoli tuskin on parempi, ovat taiteellisesti kokonaan arvottomia.
Ihan samaan luokkaan kuuluivat Mouhijärven v. 1654 rakennetun ja
1870-luvulla puretun kirkon maalaukset. Sitä vastoin on Tornion
kirkon koristus ehkä vähän arvokkaampi. Katto on jaettu neljään
suureen kassettiin, joista kaksi itäisintä on kirkkoherra Gabriel
Tuderuksen ja hänen vaimonsa kustannuksella v. 1688 maalattu.
Kuorin kohdalla nähdään kahteen piiriin järjestettyinä, paitse
evankelistain ynnä muiden pyhäin henkilöiden kuvia, seitsemän
kuvaelmaa Jesuksen lapsuuden historiasta, Nikodemus Jesuksen luona,
joka istuu palava kynttilä pöydällä y.m. Toisessa kassetissa ei ole
muuta kuin enkeleitä lausenauhoineen tammenlehtiseppelten sisällä.
Vuosisadan loppupuoliskolle kuuluviksi saattaa niinikään määrätä
ne yksinkertaiset al-secco maalaukset, jotka, koristavat Tenholan
kirkon pilareita. Paitse kasviaiheisia koristeita nähdään täällä
evankelistat, kaksi kirkkoisää, p. Ambrosius ja p. Hieronymus, ja
p. Franciscus sekä Maarian ilmestys, Johannes Kastajan mestaus,
Lazarus rikkaan miehen ovella ja Kristus kärsimysvälikappaleiden
ympäröimänä. Ei mikään kirjoitus ilmoita maalaajan nimeä, mutta
mahdollisesti on se säilynyt Perttilän kirkossa. Siellä näet eräs
Pietari Langit on lehterin rintamukselle maalannut apostolein kuvat
tavalla, joka värityksen ja koristeiden puolesta selvästi muistuttaa
Tenholan maalauksia. Epäilemättä oli kirkkojen maalaaminen tällä
vuosisadalla aivan yleistä, sillä ainoastaan siten voi ymmärtää,
että niin vähäpätöisiä kirkkoja kuin Pyhämaan ja Mouhijärven täten
koristettiin. Ettei useampia esimerkkiä voida mainita tulee kai siitä
yksinkertaisesta syystä, että "isoa vihaa" vanhempia puukirkkoja on
hyvin vähän säilynyt.
Puheena olleen kirkkomaalauksen rinnalla harjoitettiin muutakin
maalausta, jopa semmoistakin, joka paremmin tyydytti taiteellisia
vaatimuksia. Kirkoissamme tavataan niin paljo taulumaalauksia
1600-luvulta, että täytyy olettaa tuotantoa aika vilkkaaksi. Nämä
maalaukset ovat joko alttaritauluja, jotka esittävät milloin mitäkin
pyhää kohtausta, taikka n.s. votiivi- eli lupaustauluja. Edelliset
ovat säännöllisesti arvottomia, jälkimäiset sen sijaan suurempaa
huomiota ansaitsevia. Votiivitaulut ovat tavan mukaan maalatut jonkun
perheen muistoksi, ja sommitus on useimmiten seuraava. Etualan
keskellä nähdään Kristus ristipuulla ja sen juurella yhdessä rivissä
perheen jäsenet polvillaan rukoilevana kädet ristissä, miehenpuolet
toisella ja vaimonpuolet toisella puolen ristiä. Niiden ohella,
jotka ennen taulun tilausta olivat kuolleet, on pieni ristinmerkki.
Maiseman peräalalle on maalattu Jerusalem, joka joskus on niin
esitetty, että se muistuttaa sitä suomalaista paikkakuntaa, johon
taulu oli ai'ottu. Perheen jäsenet esiintyvät aikakauden puvussa
näköisekseen kuvattuina, niinkuin enemmiten helposti huomaa kaikille
yhteisestä perhetyypistä. Muotokuvat ovat muutoin yleisesti taulujen
paras puoli, ristiinnaulittu ja maisema kaupunkineen ovat sitä
vastoin huonommin maalatut. Koska tämänlaisia tauluja mielellään
kustannettiin, tuli muotokuvaajan taito tärkeäksi ja sen tähden
kai tapaakin 1600-luvun asiakirjoissa niin monen "muotokuvaajan"
(konterfejare) nimen. Vaikka ani harvoin on mahdollista varmuudella
yhdistää maalaajat ja huomattavimmat teokset toisiinsa, luettelomme
kuitenkin seuraavassa samanaikuiset taiteilijat ja maalaukset
rinnakkain.
Vanhin tunnettu votiivitaulumme on v:lta 1572 ja kertoo surullisen
tapauksen _Rauman_ kaupungin historiasta. Mainittuna vuonna raivosi
kaupungissa ruttotauti, johon muiden muassa pormestarin vaimo
Margareeta kuoli. Taudin pelvosta olivat asukkaat paenneet
kaupungista, niin että ainoastaan vainajan omat pojat, vanha
anoppimuori ja kirkkoherra rouvineen saattoivat häntä hautaan.
Taulussa, jonka etualalla yksinäinen rukoileva mies nähdään Neitsyt
Maarian ja Johanneksen kanssa ristin alla, onkin kuvattuna, miten
ruumissaatto tulee ulos meren rannalla sijaitsevan kaupungin
portista. Härkäpari, muorin ohjaamana, vetää ruumisvaunuja, yksi
poika käy edellä, neljä poikaa ja kirkkoherra rouvineen jäljessä. Ei
taideteoksena vaan aikuisimpana suomalaisena laatukuva-maalauksena
ansaitsee taulu huomiota.
Varhaisin samantapainen taulu 1600-luvulta on _Sääksmäen_ kirkosta
tullut Hist. museoon. Muotokuvat ovat luonteeltaan todellisia,
piirustukseltaan oivia, väritys punavoittoista. Kangas on
pinnistetty puitteihin, jotka ovat koristetut kahdella miehen- ja
kahdella enkelinpäällä. Taulun takapuolella on puukolla leikattu,
saksankielinen kirjoitus: "1619. Hardevicus Henrici Speitz on nimeni,
syntynyt Liuttulassa Hämeessä". Vaikka tosin ei tiedetä suomalaisen
lainkääntäjän _Hartikka Speitz'in_ harjoittaneen maalaustaidetta, voi
tuskin olla olettamatta häntä taulun tekijäksi, sillä miksi olisi
hän, joka kuoli kolmatta kymmentä vuotta myöhemmin, muutoin piirtänyt
nimensä tauluun? Jos niin on, oli hän arvattavasti tieteellisillä
opintomatkoillaan Saksassa saanut hyvän opetuksen taiteessaan.
V:na 1633 tavataan Turussa ensikerran varsinainen taidemaalaaja,
muotokuvaaja _Jokkim Lang_, ja hän eli siellä ainakin v:een 1669
saakka. Hän näkyy suorittaneen sekä taiteellisia että halvempiakin
tilauksia. Muun muassa hän maalasi professorien muotokuvia (1659
ja 1660). _Sundin_ kirkossa hän (1662) uudestaan maalasi suuren
keskiaikaisen alttarikaapin ja liitti siihen huononlaisen
ehtoolliskuvan, jonka mukaan ei kumminkaan saa arvostella
hänen kykyänsä, sillä se on merkitsemättä. Hänen ajoiltaan on
votiivitauluja mainittava Mynämäeltä, Raumalta (kaksi) ja Maskusta.
_Mynämäellä_ löytyvä on pahasti pidelty, mutta alkuaan komeimpia
noita siellä täällä tavattavia isoja epitafioita, jotka käsittävät
koko joukon maalauksia ja veistokuvia yhdistettyinä pylväillä ja
pienoilla eri aloihin jaettuun, uhkeaan taulurakennukseen, ja jotka
muodoltaan tavoittelevat keskiajan pyhimyskaappein mukaan syntyneitä
renässansialttareita. Kahdesta vaakunasta päättäen on se toimitettu
Henrik Flemingin ja hänen puolisonsa Hebla Bååt'in muistoksi, ja on
se siis 1630-luvulta niinkuin ylempänä mainittu samojen henkilöiden
hiekkakivinen monumentti. Kehyksissä on kymmenkunta puusta leikattua
kuvaa, ylinnä Kristus, sivuilla evankelistat, Mooses, Aaron ja
allegorisia naishenkilöltä, sekä sisempänä yhtä monta erikokoista
taulua, joista puolet on käytetty kirjoituksiin puolet maalauksiin.
Suurin viimemainittuja on tavallinen votiivitaulu, jossa nähdään
ritari rauta-asussa, kypäri maassa, rukoilevan perheensä kanssa;
toiset esittävät kuolleiden ylösnousemista, pyhää ehtoollista
y.m. _Rauman_ kirkon votiivitauluista on toinen maalattu v. 1640
kirkkoherra Gregorius Clemensin ja hänen lukuisan perheensä
(2 vaimoa, 9 poikaa ja 7 tytärtä) muistoksi, ja toinen Henrik Sonck'in
kustantama v:lta 1653. Jälkimäinen on moniosainen samoin kuin
Mynämäen taulukin, vaikka se on sitä yksinkertaisempi. Muotokuvat
ovat molemmissa jotenkin hyvästi maalatut, ja varsinkin Clemensin
perheen jäsenissä on yhteinen tyyppi tuntuva. Näitä tärkeämpi
on kumminkin _Maskun_ votiivitaulu tahi oikeimmin kaappi, joka
säilyttää raamatun suomentajan, Maskun kirkkoherran Henrik Hoffmanin
ja hänen vaimonsa Hebla Gallen muotokuvat, edellinen merkitty
vuosiluvulla 1652, jälkimäinen luvulla 1640. Kaappi on yhdellä
pylväsparilla, enkelinpäillä ja muilla ornamenteilla barokkotyyliin
koristettu. Muotokuvat ovat ovelle maalatut, rouvan ulko- ja miehen
sisäpuolelle, jonka jälkimäisen väritys sen tähden onkin pysynyt
kirkkaana. Molempain taiteellisuutta voitaneen paraiten arvostella
tähän liitetyistä kuvista. -- Ilman kilpailijoita ei Jokkim Lang
suinkaan ollut. Noin v:n 1660-vaiheilla eli Turussa kaksi muutakin
muotokuvaajaa, nimittäin _Yrjö Kühn_, jonka teoksista ei kuitenkaan
mitään tiedetä, ja Langin oppilas _Abraham Eerikinpoika Myyrä_
(k. 1684). Tämä jälkimäinen maalasi (1670 ja 1673) _Korpoon_ kirkolle
useita nykyään hävinneitä tauluja (p. ehtoollisen, Kristuksen
kirkastuksen, Aatamin ja Eevan syntiinlankeemuksen y.m.) ja koristi
(1672) _Sundin_ kirkossa muun muassa lehterin rintamukset maalauksilla.
Välttävät kuvat ovat vielä nähtävänä ja esittävät paitse vapahtajaa,
evankelistoja y.m. myöskin p. Henrikkiä, piispansauva kädessä. Jos
pastori Henrik Maununpoika Kiellinuksen, v. 1671 kirkkoon tullut,
iso, puulle maalattu votiivitaulukin on Myyrän tekemä, niin oli hän
maan paraimpia silloisia muotokuvaajia. -- Vähän myöhemmin saapui
Turkuun kaksi luultavasti saksalaista muotokuvaajaa, nimittäin
_Didrik Möllerius_ (Mulleruum. Mählruum, Molrum), joka työskenteli
sekä tuomiokirkossa että linnassa (1685-89) ja _Antero Ulich_, joka
tavataan siellä v:een 1697 saakka. Möllerius on v. 1691 merkinnyt
erään kirkkoherra Martti Speitziuksen ja hänen vaimonsa Elsa
Rothenian tilaaman votiivitaulun _Raahen_ kirkossa. Iso taulu on
jaettu kolmeen osaan, siten että Lutheruksen kokonaiskuva täyttää
sen vasemman puolen, ja oikealla puolella on ylempänä tavallinen
votiivimaalaus, perhe ristipuun juurella, sekä alempana esitys,
jossa nähdään (arvattavasti pastorin) vihreäpeitteisellä pöydällä
pergamenttinidoksia, mustetolppo ja tuntilasi. Maalaus on osittain
hyvänlainen, vaikkei juuri tositaiteilijankaan käsialaa. Ulich taasen
maalasi Gezelius nuor:n muotokuvan ja suuren Kristusta Getsemanessa
esittävän taulun Gezeliuksen hautakuoria varten ja lahjoitti
tuomiokirkolle Kristuksen kirkastusta kuvaavan maalauksen. Vihdoin on
tämän vuosisadan turkulaisista maalaajista mainittava _Jokkim Kröger_
(k. 1697), joka on taitavasti muotokuvannut _Tenholan_ kirkkoherran
Jonas Petrejuksen alttarin edessä polvillaan rukoilevana erään
votiivikaapin ovelle, jonka tämä on toimittanut edeltäjänsä Petrus
Ingemaruksen kunniaksi. Tilaajan tekemä Ingemarusta ylistävä runoelma
kaapin sisällä on merkitty v. 1684.
Kirkkojemme tilikirjojen nojalla voisi näiltä ajoilta mainita useita
muitakin maalaajia, joidenka taito riitti ainakin maaseutulaisten
tarpeita tyydyttämään, mutta koska on mahdoton lähemmin arvostella
heidän kykyään, olisi nimien luetteleminen turhaa vaivaa. Sijaa on
tässä kertomuksessa kuitenkin suotava Isonkyrön kirkkoherralle
_Isak Brennerille_ (s. 1603, k. 1670) ja hänen kuuluisalle pojalleen
_Elias Brennerille_ (s. 1647. k. 1717), vaikka jälkimäinen onkin
milt'ei koko elämänsä ajan työskennellyt Ruotsissa. Isä oli pienenä
poikana ollut kaksi vuotta Juhana Messeniuksen oppilaana Kajaanin
linnassa, ja mahdollisesti oli siellä hänessä herännyt taipumus
taiteelliseen toimeen ja muinaistutkimukseen, jonka taipumuksen
hänen poikansa sai kotoa perinnöksi. _Ylistaron_ kirkossa on hänen
muotokuvansa, jonka hän itse on maalannut v. 1661. Meidän aikana
tapahtuneen uudistuksen jälkeen ei sitä enään voi tarkoin arvostella,
mutta kuitenkin on se merkillinen todistus kaikkina aikoina
harvinaisesta seikasta, että nimittäin maalaispappi muiden toimiensa
rinnalla käyttelee sivellintä. Elias näyttää jo varhain oppineen
piirustamaan, sillä oltuaan muutamia vuosia Upsalan yliopistossa,
pääsi hän yhdenkolmatta vuoden vanhana muinaistieteellisen toimiston
palvelukseen. Tämän viraston puolesta matkusti hän vv. 1669-70
Ruotsissa ja piirusti hautapatsaita, vaakunoita y.m. historiallisia
muistomerkkejä ja muinaisjäännöksiä kirkoissa ja linnoissa sekä
seuraavina vuosina 1671-72 samaa tarkoitusta varten, mutta
mahdollisesti omalla kustannuksellaan, Länsi- ja Etelä-Suomessa
Viipuriin saakka ja sieltä palaten Hämeen halki. Tyytymättömänä
palkkaansa erosi hän sen jälkeen piirustajavirastaan ja rupesi
miniatyyrimaalaajaksi. Tässä taiteenhaarassa hän edistyi niin,
että hän v. 1677 nimitettiin hovin miniatyyrimaalaajaksi, johon
virkaan sitä ennen aina oli kutsuttu ulkomaalaisia taiteilijoita.
Miniatyyrimaalausta käytettiin tähän aikaan paraasta päästä
muotokuviin, ja koska tapana oli lähettää kuninkaallisten muotokuvia
lahjaksi ulkomaan ruhtinoille, levisi Brennerin maine laajalle. Jopa
koetti Ludvig XIV houkutella pohjoismaista taiteilijaa palvelukseensa
-- tosiasia, joka yksin riittää todistamaan hänen mestariuttaan. Nuo
pienet muotokuvat ovatkin erinomaisen hienosti ja somasti maalatut
ja huolimatta mitättömästä koosta on taiteilija osannut niihin
luoda suurta elävyyttä ja selvää luonteenilmettä. Että Brenner
maalasi suurempiakin muotokuvia osottaa eräs votiivitaulu, jonka
hän lahjoitti _Waasan_ kirkkoon v. 1693, samana vuonna kun hän
nimitettiin muinaistieteellisen toimiston asessoriksi. Itse taulu on
hävinnyt, mutta taiteilija on ikuistanut sen muiston omatekemällä
vaskipiirroksella. Tämän mukaan oli keskellä, puusta leikatun,
soikean tammenlehtiseppeleen sisällä, maanpallolla ja ristillä
varustetun Kristuksen maalattu rintakuva ja sen ympärillä tuollainen,
niinikään puusta leikattu, uhkea lehtikehys, joka tavallisesti
koristaa tämänaikaisia kirkkoihin asetettuja vaakunakilpiä.
Lehtikehykseen oli sovitettu viisi muotokuvaa sekä ylinnä Jumalan
heprealainen nimimerkki ja roviosta nouseva feenikslintu:[18] alinna
oli tulisoihtuja ja muita eduskuvia sekä latinankielinen kirjoitus.
Muotokuvat esittävät paitse taiteilijaa ja hänen toista vaimoaan,
runoilijana tunnettua Sofia Brenneriä (s. Weber), hänen isäänsä,
isoisäänsä Henrikkiä ja tämän isää Marttia. Molemmat viimeiset olivat
Waasan ja Mustasaaren kirkkoherroja ja Upsalan kokouksen päätöksen
allekirjoittajia, joten taulun asettaminen heidän entiseen kirkkoonsa
virkisti tuon tapahtuman satavuotista muistoa. Tämä vaskipiirros,
jonka pienet mitaljonikuvat kooltaan ja piirustukseltaan ovat
miniatyyrimaalausten veroisia, on toisen taidehaaran tuotteita, jossa
Brenner myöskin oli mestarin kannalle kohonnut. Tätä taitoansa on
hän käyttänyt useaan tarkoitukseen. Jätettyään muinaisjäännösten
piirustamisen, rajoitti hän muinaistieteelliset harrastuksensa
rahatieteesen, keräsi suuren kokoelman rahoja ja julkaisi v. 1686
kirjan _Thesaurus Nummorum Sveo-Gothicorum_, jossa enin osa Ruotsin
valtakunnan rahoja vanhimmista ajoista saakka ovat vaski- ja osaksi
puupiirroksissa kuvattuna. Tämän tarpeellisella tekstillä varustetun
teoksen kautta tuli Brenner ruotsalaisen rahatieteen perustajaksi.
Loppuijällään hän yhä työskenteli kirjansa täydentämiseksi, mutta
uusi painos ilmaantui vasta v. 1731 hänen kuolemansa jälkeen.
Edelleen oli hän osallisena E. Dahlbergin suuren kuvateoksen,
"Svecia Antiqva et Hodierna", toimittamisessa, ja Dahlbergin kuoltua
hän kuninkaan käskystä johti töitä valmistukseen saakka v. 1716.
Komeassa, valtakunnan kaupunkeja, linnoja ja aateliskartanoja
kuvaavassa kirjassa on Suomelle omistettu ainoastaan 13 lehteä,
joista 9 nähtävästi on Brennerin käsialaa. Paitse Wiipuria ja
Hämeenlinnaa kuvaavat ne Suomen suuriruhtinaanmaan ja kuuden
maakunnan vaakunaa, niin että kukin vaakuna on asetettu vapaasti
sommitellun maiseman yläpuolelle. Maisemat esittävät milloin asuttua
milloin metsäistä seutua ja ihmisiä maan elinkeinoja edustavissa
töissä ja toimissa. Paitse näihin ja muihinkin samankaltaisiin
tehtäviin on Brenner käyttänyt vaskipiirrosta useihin muotokuviin,
jotka eivät ainoastaan todista hänen etevyyttään tässä tekniikassa,
vaan myöskin osottavat, että hän ylipäätään muotokuvaajana on
saavuttanut korkeimman taiteellisuutensa. Esimerkkinä mainittakoon
ystävän kädellä ("amica manu pinxit et sculpsit") tehty Urbanus
Hjaernen (v. 1712) sekä Haqvinus Spegelin (v. 1715) kuvat. Ahkeralla
ja tunnokkaalla taiteilijalla oli menestyksen ohella paljo vastuksia
kestettävänä, ja suurin osa hänen teoksiansa on joko julkaisematta
tahi muiden toimittamiin liitettynä. Sitä enemmän raskautti häntä se
toivottomuus, jonka Kaarle XII:n aika oli omiansa isänmaan ystävissä,
ja hän kuoli Tukholmassa ennenkuin rauha oli maahan palannut. Elias
Brenner on ensimäisenä kunniakkaasti osottanut, että meilläkin
voi tositaiteilijoita syntyä, vaikka hänen aikanaan ja kauan
jälestäpäinkin opetus oli ainoastaan maamme rajojen ulkopuolella
saatavana, jossa myöskin yksistään voi hänenmoiselle miehelle olla
tarpeellista toiminta-alaa.
Brennerin kanssa olemme saapuneet Ruotsin vallan viimeiseen
satalukuun, jonka onnettomalta ensimäiseltä neljännekseltä ei ole
pyytäminen paljo lisää kertomukseemme. Sen jälkeen rupeaa kuitenkin
taiteellinenkin tuotanto virkoamaan, ja siveltimen käyttäjäin luku
kasvaa entistä suuremmaksi, vaikka varsinaisia taiteilijoita on yhtä
vähän mainittavana kuin ennen. Muutoin voidaan yhä edelleen jakaa
maalaajat kahteen ryhmään. On näet tälläkin sataluvulla olemassa
mieltymys kirkkojen koristamiseen seinä- ja kattomaalauksilla, vaikka
harvoin keskiaikaiseen tapaan tarkoittamalla täydellisyyttä raamatun
historian esittämisessä. Vanhemman koristelun sijaan on samalla
astunut uusi, joka halusta käyttää pilvissä väikkyviä enkeleitä
tahi oikeimmin siivekkäitä enkelinpäitä katon koristamiseksi. Näihin
kirkkomaalaajiin liittyvät ne, jotka yksinkertaisemman maalaustyön
rinnalla osaavat evankelistain, apostolein ja profeetain kuvilla
koristaa lehterien rintamuksia ja saarnastuolia. Viime mainitut
maalaavat alttaritaulujakin, mutta paremmat semmoiset ovat
"muotokuvaajain" tekemiä. Muotokuvausta harjoittavia maalaajia
ilmaantuu nytkin useita, mutta heiltä ei enään suuresti kysytä
kirkkoihin asetettavia teoksia; votiivitaulut ovat tulleet
vanhanaikuisiksi.
Etelä-Suomesta ei ole tarkkaa tietoa yhdestäkään varsinaisesta
kirkkomaalaajasta, vaikka onkin olemassa näytteitä heidän
toimestaan. _Maskun_ vanhan kivikirkon holvit ovat esim. varmaan
tällä vuosisadalla koristetut enkelein ja serafein kuvilla.
Keltakutrisina ne liitelevät harmailla, punaisilla, keltaisilla,
sinisillä siivillään voimatta herättää taiteentuntijan mielenkiintoa.
Koko koristelu on ykstoikkoista luonteeltaan. Samanarvoisia
olivat maalaukset _Asikkalan_ ristinmuotoisessa puukirkossa, joka
oli perustettu v. 1608 ja purettiin pari vuotta sitten. Katossa
oli kauttaaltaan siivekkäitä enkelinpäitä. Seinillä nähtiin sekä
vanhan että uuden testamentin kuvaelmia ja eritoten sarja esityksiä
Ilmestyskirjasta. Taitamaton maalaaja oli ottanut sommitukset
vanhoista raamatunpiirroksista. Myöskin _Wirtain_ kirkossa oli
1880-luvun alkuun saakka seinämaalauksia, joissa oli käsitelty
Ilmestyskirjan aiheita. Maalausten ohella kuuluu eräs _Thomas Kiempe_
tekijänä kirjoittaneen nimensä v. 1796.
Jos käännämme huomiomme maalaajiin, jotka ryhtymättä seinämaalaukseen
kumminkin käyttivät taitoansa kirkkojen koristamiseen, niin on
niistä ensimäinen tunnettu ison vihan jälkeinen _Klaus Lang_, joka
v. 1730 naineena miehenä muutti Helsingistä Turkuun. Lempäälän
kirkkoon tilattiin häneltä v. 1757 p. ehtoollisen kuva 60 talarista,
jota paitse hän suoritti maalaustöitä Saltvikin ja Lumparlandin
kirkoissa (1760) sekä Wiipurissa ja Käkisalmessa. Varsin ahkera
oli _Jonas Bergman_ Turusta. Hyvin monessa Länsi-Suomen kirkossa
on hän maalannut kuvia lehterien rintamuksille (Föglöö 1759,
Alastaro, Paimio, Rymättylä 1766), saarnastuoleihin (Teijo y.m.)
sekä myöskin suorittanut alttari- ja muiden taulujen tilauksia
(pyhän ehtoollisen kuvia Paimiossa ja Teijossa 1755, Nummella
1759; Jesuksen syntyminen Maskussa, Kristuksen taivaasen astuminen
Maskussa ja Öfverbyy'ssä, Kristus ristipuulla samassa kirkossa).
Hänen taitonsa oli hyvin vähäinen, mutta yksityisillä henkilökuvilla
on joskus luonteenilmeistä omituisuutta. Toinen samallainen, ehkä
naivisempi maalarimestari oli _G. Lukander_ (Locander), joka esim. on
maalannut lehterikuvat Paraisissa ja Notöö'ssä sekä Jesuksen syntymää
ja ristiinnaulittua kuvaavat alttaritaulut Notöössä ja Piikkiössä
(1776). Neljäntenä mainittakoon eräs _Alm_ Waasasta, joka on
maalannut apostolein kokonaiskuvia lehterin rintamukselle Isonkyrön
vanhassa kirkossa (1774-1775).
Hartaimmat ja taidokkaimmatkin kirkkomaalaajat lähtivät tähän aikaan
_Oulusta_, joka kumma kyllä esiintyy jonakin taiteellisten harrastusten
keskustana. On arveltu tuon harrastuksen perustajan olleen v. 1611
Turussa kuolleen Olavi Maalarin pojan, Juhana Pictoriuksen, joka
kuoli Kemin kirkkoherrana (1640). Naimisen kautta liittyi tähän
sukuun muotokuvaaja _Lauri Gallenius_, jonka sanotaan maalanneen
Mäntyharjun (v. 1700) ja Luodon kirkot ja ikänsä loppupuolen (v:sta
1742) asui Pietarsaaressa maalaten tauluja yhteiselle kansalle.
Oululainen, vaikk'ei kirkkomaalaaja, oli niinikään postimestarin
poika _Isak Wacklin_ (s. 1720, k. 1758), joka muutti Tukholmaan ja
jolta Ruotsissa ja Suomessakin tunnetaan hänen viimeisinä vuosinaan
maalattuja muotokuvia. Taideyhdistyksen kokoelmassa on niitä kolme,
kaikki v:lta 1755. Ne ovat luonteeltaan todellisia ja ilmaisevat
etenkin järjestelyssä ja vaatteuksen maalaamisessa koulutettua
väriaistia ja ajalle omituista siroutta. Seuraavat "Oulun koulun"
maalaajat ovat jälleen kirkkomaalaajain ryhmää. Niin _Eerik
Weslzynthius_ (s. 1743 -- k. 1787), jonka samanniminen isäkin oli
ollut maalaaja ja joka vuosina 1780-82 seinä- ja taulumaalauksilla
varusti Oulaisten kirkon. Niin myös _Emanuel Granberg_, syntynyt
Vihannissa 1750-luvulla. Hän on tiettävästi maalannut Muhoksen
(1773-74), Oulunsalon, Vihannin (ilmaiseksi v. 1787) ja Sotkamon
kirkoissa, jossa viimemainitussa hän muistoperäisen kertomuksen
mukaan kuoli keskellä työtä. Enimmät hänen maalauksistaan lienevät
jo hävinneet; _Muhoksen_ sakaristossa nähdään kumminkin vielä
kahdeksan esitystä uudesta testamentista. Miellyttävin sommitus
on Jesus Betaniassa, Maaria istuen hänen jalkojensa juurella ja
Martha toimien takan edessä. Piirustus on epätarkka, kasvot jotenkin
ilmeettömät, keltainen, sininen ja punainen milt'ei ainoat värit.
Näitä etevämpi ja kuuluisampi oli _Mikael Toppelius_ (1724-1821),
tullinhoitajan poika Oulusta. Hänen taipumuksensa taiteesen ei ollut
suvulle vierasta; isällä oli näet luonnolliset lahjat soitantoon,
jota paitse hän oli sukulaissuhteissa ennen mainitun kirkkomaalaajan
Galleniuksen kanssa. Jo nuorukaisijällään oli Toppelius osallisena
Iisalmen kirkon maalaamisessa; sittemmin toimitettiin hän
Tukholmaan, missä nautti v. 1735 perustetun piirustaja-akatemian
professorin, koristelumaalaajan Juhana Pasch'in opetusta ollen tämän
apumiehenä kuninkaallisen linnakappelin koristamisessa (1751-1753).
Rakkaus kuuluu saaneen Toppeliuksen jättämään enemmät opinnot
siksensä ja asettumaan maalaajana syntymäkaupunkiinsa. Huolimatta
vaillinaisista perustuksistaan harjoitti hän sitten koko pitkän
ikänsä taidemaalausta elättäen perhettään koristamalla Pohjanmaan
ja osaksi Savonkin kirkkoja seinä-, katto- ja taulumaalauksilla.
Omien muistoonpanojensa mukaan on hän siten jättänyt käsialansa
näytteitä yli neljäänkymmeneen kirkkoon, mutta arvattavasti on
melkoinen määrä jo joutunut häviönalaiseksi, semminkin kun hänen
(niinkuin edellistenkin) käyttämä tekniikkansa, liimavärimaalaus
ei synnyttänyt mitään kestävätä. Seuraavat tiedot _Haukiputaan_
ristimuotoon rakennetun kirkon maalauksista riittäkööt Toppeliuksen
mahdottoman laajan toimen arvostelemiseksi. Ne ovat vv:lta
1774-79 ja siis maalaajan keski-ijältä, jolloin hänen kykynsä ja
tuottelijaintonsa tietysti olivat korkeimmillaan, sekä paitse
muutamia yksityisiä kuvaelmia, jotka joko uusia akkunoita avatessa
taikka muutoin (niinkuin osaksi viimeisen tuomion kuvaus) ovat
tahallisesti hävitetyt, jotenkin hyvästi säilyneet. Sommitusten
luku on suuri, mutta keskiaikaista tai muuta järjestelyä on
tuskin huomattavissa. Kuorin puolella nähdään: Kristuksen vaellus
Golgatalle, melkein alastomat ryövärit edellä, alasotto ristipuulta,
pyhäin naisten vaellus haudalle ja sotamiesten pakeneminen,
kylvömies, pyhä ehtoollinen, apostolit Pietari ja Paavali sekä
David kuningas harppuineen lukkaripenkin kohdalla; eteläpuolella
ainoastaan vanhan testamentin aiheita: Mooses palavan pensaan
edessä, Israelin lapset Sinain juurella, Mooses vastaanottaa
lakitaulut, vaskikäärme, Simson surmaa jalopeuran ja Esau myypi
esikois-oikeutensa; länsipuolella: Eevan luominen, syntiinlankeemus
(paratiisissa iso elefantti), paratiisista karkoitus, Abrahamin
uhri, Elia profeetta y.m.; ja vihdoin pohjoispuolella: Kain ja Abel,
Jesuksen syntyminen, esiintuominen templissä, Getsemanessa, Juudaan
petos, ruoskiminen, Kristus ristipuulla ja viimeinen tuomio. Katossa
on vaan merkki A ja O; rokokootyylisen saarnastuolin sivuille on
evankelistat maalattu harmaalla harmajalle. Kuvaelmain kokoonpanossa
huomaa tarkastaja alkuperäisyyden leiman ja somia yksityiskohtia;
maalaajalla näet ei ollut tapana orjallisesti noudattaa entisiä
raamatunkuvia. Ryövärien astuminen Golgata-saaton etunenässä ei ole
tavallista; laatukuvan tapaisesti on kuvattu, miten Jakob seisoen
kamiinin edessä, jossa kattila on tulella, ojentaa liemivadin
veljellensä; voimakas liikunto vallitsee kuvassa, jossa nähdään
Simson taistelun kiivaimmassa ponnistuksessa molemmat kädet kiinni
pedon leukaluissa ja jalka pystyyn nousseen jalopeuran vatsaa vasten
-- siinä on yhtä haavaa satunnaisuuden ja todenmukaisuuden sävyä.
Piirustus on enemmiten taiturimaisen hätäistä ja löyhäkkää ja samoin
värityskin, jossa ei puna ole niin vallitseva kuin on sanottu. Ehkä
paraiten maalatut ovat evankelistain kuvat saarnastuolin sivuilla.
Niissä on rokokoomaneeri näkyvin, ja rokokootyylin edustajana
kirkkomaalauksessamme lieneekin Toppelius pidettävä, vaikkei hänen
hurskautensa suvainnut tämän keveän taidesuunnan liehakoitsevaa
aistillisuutta. Niinkuin ylempänä mainittiin on viimeisen tuomion
kuvaus Haukiputaan kirkossa osaksi hävitetty ja syyksi sanotaan, että
moni vaimo oli pyörtynyt nähdessään palavan helvetin kauhuja, miten
pääpirun viinalasia kallistellessa, pienemmät perkeleet ja käärmeet
piinasivat syntisiä ihmisparkoja. Muutoin kerrotaan saman sommituksen
yläpuolesta, että pikku enkelit nauraen katselivat taivaasta tuota
sekamelskaa alhaalla, samalla kuin toiset hyppivät polskaa. Lisäksi
kuuluu myöskin tässä kirkossa kolminaisuus olleen kuvattuna niin,
että isä ja poika istuivat saman hevosen seljässä pyhän hengen
väikkyessä pilvissä.[19] Näistä huumorillisen mielikuvituksen oikuista,
jotka eivät näy laadultaan olleen ainoat mestarin luomissa, ei enään
liene jälkeäkään nähtävänä, mutta huolimatta niistä oli Mikael
Toppeliuksessa sommituskyvyn puolesta tositaiteilijan tahi runoilijan
luontoa. Sen tähden hän ei myöskään toimeensa väsynyt; vielä
80-vuotiaana maalasi hän kirkkoja. Hänen taulumaalauksistaan --
enimmäkseen olivat ne alttaritauluja ja muotokuvia -- joiden lukua
niinikään kehutaan suureksi, ei ole lähempiä tietoja. Melkoinen osa
hukkui Oulun palossa v. 1822.
Toisen ryhmän maalaajat, joilta ei tunneta muuta kuin varsinaisia
taulumaalauksia, ovat jälleen Etelä-Suomesta etsittävät. Ison
vihan ajoilla eli Turussa _Corelius_ niminen maalaaja, joka v.
1707 maalasi Kaarle XII:nen muotokuvan ja kaksi ristiinnaulitun
kuvaa Sääksmäen kirkkoon. Vuosisadan alkupuolella tavataan toisena
maalaustaiteen viljelijänä eräs nainen nimeltä _Margareeta Capsius_.
Hän oli naimisissa provasti Jaakko Gavelinin kanssa, joka Ison vihan
aikana oli Waasassa, mutta myöhemmin toimi Turussa. Tämä maalaajatar,
jota myöskin miehen nimen mukaan on nimitetty Gavelia'ksi, on
Pietarsaaren kirkkoon maalannut hyväksi kiitetyn pyhää ehtoollista
esittävän alttaritaulun,[20] ja v. 1751 lahjoitti hän Koivulahden
kirkkoon arvattavasti aikoja ennen maalaamansa piispa Witten
(k. 1728) muotokuvan. -- Vuodelta 1739 on Säkylän kirkossa omituinen
votiivitaulu, jossa nähdään ehtoollis-esityksen rinnalla kirkkoherra
H. Laihianderin ja kappalaisen S. Fonseliuksen rintakuvat. Entisten
votiivitaulujen hurskasta mielialaa kysytään turhaan näiltä
suruttomilta, hymyileviltä pappismiehiltä, jotka ovat hienosti
ja somasti maalatut niinkuin henkevä Jesuskin opetuslapsineen
pääkuvassa. Arvokas taulu on merkitsemättä, ja koska on vaikea
sen tekijäksi arvata yhtäkään tunnettua kotimaista maalaajaa, on
syytä yhtyä olettamukseen, että _Dankwart Pasch_, joka myöskin
v. 1739 on Tukholmassa merkinnyt naapurikirkossa Eurassa olevan
viimeisen tuomion kuvauksen, on tämänkin luoja. Yhtäläisyys
värityksessä puolustaa arvelua. Toinen myös tuntemattoman, mutta
taitavan maalaajan tekemä votiivitaulu löytyy _Kokemäen_ kirkossa.
Siinä kuvataan pitäjään entinen kirkkoherra Niilo Tolpo polvillaan
ristiinnaulitun edessä pitäen käsissään kalkkia, johon veri juoksee
haavasta Kristuksen kyljessä. Ohimennen mainittakoon tässä arvossa
pidetty muotokuvaaja _Juhana Ståhlbom_, joka oli Uusmaalla syntynyt
v. 1712, mutta oltuansa Lorents Pasch vanh:n oppilaana (1733) jäi
Ruotsiin ja kuoli Itägöötinmaalla v. 1777. Siellä löytyy paljo hänen
maalaamiansa muotokuvia (esim. Vibyholmassa kuusi); mutta Suomessa
tiettävästi ei ainoatakaan.
Vuosisadan keskivaiheilta alkaen mainitaan piirustuksen opettajia
Turun yliopistossa, joten siis tälle laitokselle tulee sekin kunnia,
että se ensiksi maassamme on tarjonnut julkista opetusta taiteenkin
alalla. Niitä oli _Juhana Yrjö Geitel_ (s. 1683, k. 1771), joka
näyttää astuneen virkaansa 80 vuoden vanhana. Hänen sanotaan veljensä
kanssa muuttaneen Braunschweigista Suomeen. Hänen vanhin tunnettu
taulunsa on v:lta 1755, eräs ristiinnaulitun kuva Paimiossa. Muutoin
on hän maalannut samanaiheisia alttaritauluja myöskin Nousiaisten
(1756) ja Lempäälän kirkkoihin; edelliseen oli ehtoolliskuva
liitetty alttarikoristuksen alaosaksi. Näistä päättäen oli Geitel
vähän kykenevä tämmöisiin suurempiin tehtäviin. Hakkarin kartanossa
Lempäälässä kuuluu löytyvän hänen tekemiänsä seinämaalauksia, ja
Turun piispankartanossa on kolme allegorista maalausta: Usko, Toivo
(merk. 1760) ja Rakkaus. Nämä viime mainitut ovat maneerinvoittoisia,
rokokootyylin omaisia kyhäyksiä, ilman todellista tunnetta.
Paraiten näyttää Geitel onnistuneen muotokuvaajana sen mukaan kuin
useat meidän aikoihin säilyneet teokset osottavat. Tosin eivät
nekään kankeanlaisen piirustuksensa ja lihaosissa liian kalpean
värityksen tähden ole miellyttäviä, mutta niissä huomaa kumminkin
kunnollista koulutaitoa ja huolellista suorittelua muun muassa
vaatteuksen puolesta. Paraimpia lienee erään nuoren ajanmukaisessa
muotipuvussa esitetyn vallasnaisen kuva, joka on maalattu Turussa
v. 1769, kun maalaaja oli 86 vuotta vanha.[21] Toinen aikakauden
suosituimpia muotokuvaajia oli _Niilo Schillmarck_ (s. 1745, k.
1804). Hänen syntymäpaikkansa on tuntematon, mutta hänen tiedetään
opetelleen P. Fjellströmin luona Tukholmassa ja asuneen Loviisassa,
missä kuolikin. Forsby'n kartanossa Pernajan pitäjäässä on useita
Schillmarckin tekemiä maisemamaalauksia, näköaloja samalta paikalta,
ja niinikään taideyhdistyksen kokoelmassa pari, "Heinolan residensiä"
ja "Heinolan virtaa" kuvaavaa, vihriänkalpeaa maisemataulua; muutoin
tunnetaan häneltä ylipäätään vaan muotokuvia. Niistä mainittakoon
kaksi, nimittäin Runebergin laulamain v. 1808 sankarina kaatuneiden
veljesten Ramsayn vanhempien, Majuri vapaaherra O. W. Ramsayn ja
hänen rouvansa S. L. Ramsayn kuvat v:lta 1782. Näiltä muotokuvilta
tuskin puuttuu yhdennäköisyyttä, mutta vapauden puute piirustuksessa
ja hermottomuus värityksessä eivät salli myöntää niille mitään
suurempaa taiteellista arvoa.