Uskonpuhdistus katkaisi kerrassaan polykroomisten puukuvain
tuonnin, jota on kiittäminen siitä, että meillä keskiaikana
levisi jonkunmoista käsitystä kuvanveistotaiteesta. Ettei tämä
taide kumminkaan ollut alkanut täällä itää, todistanee se seikka,
että tuskin koko Ruotsin vallan ajalta on tunnettu suomalaista
kuvanveistäjää, jonka voisi asettaa paraimpain maalaajain rinnalle,
vaan ovat nähtävästi kaikki merkillisemmät veistoteokset yhä edelleen
ulkomaalaisten käsialaa.
Alusta näyttää veistokuvain tarvekin olleen varsin vähäinen.
Tuotteliaisuuden merkkinä on vaan mainittava, että muutamat
nimistä päättäen ulkomaalaiset puunleikkaajat Juhana herttuan
hovissa tammesta ja lepästä valmistivat kuvia ja koristuksia sekä
että 1500-luvulta tunnetaan yksi vainajien kuvilla varustettu
hautakivi, nimittäin Kustaa Fincken (k. 1566) ja Märtta Illen
_Kemiön_ kirkossa. Sen sijaan olot muuttuivat 1600-luvulla, sillä
aikakaudelle omituinen, renässansin yksilöisyyttä vapauttavasta
virtauksesta johtuva into koettaa taiteen avulla ikuistaa oman
itsensä ja perheensä muistoa, rupesi suuressa määrässä tätä
tarkoitusta varten käyttämään kuvanveistotaidetta. Täten syntyi
joukko hautamonumenttejä, jonka arvoisia ei maassamme ole ennen eikä
myöhemmin toimitettu, ja niin useat 30-vuotisen sodan sankaritkin,
joidenka urostyöt ja muu toimi olivat enimmältään tapahtuneet
kaukana kotimaasta, kiveen veistettyinä omistivat mainehikkaat
nimensä synnyinmaalleen. Näihin teoksiin käytetty aineskin, marmori
ja hiekkakivi, estää niitä pitämästä Suomessa tehtyinä, huolimatta
siitä, että useimpain tekijät ovat tuntemattomia.
Useimmat näistä muistomerkeistä tavataan _Turun_ tuomiokirkossa.
Kaikista kauniin ja ylipäätään hyvästi säilynyt on mainion
sankarin Åke Tott'in (k. 1640) ja hänen ensimäisen puolisonsa
Sigrid Bielken v. 1678 pystytetty monumentti. Siinä nähdään
portiikinmuotoisesti kahden pylväsparin sivustamassa, mustasta
marmorista rakennetussa komerossa molempain valkoisesta marmorista
veistetyt pystykuvat. Edellinen seisoo jäykkänä sotapuvussa, kypäri
maassa, kädet suorana sivuilla, jälkimäinen vienoluonteisena
nuorikkona, pitkässä muotipuvussa, kädet yhdistettynä rinnan
kohdalle. Nämä kuninkaan kuvanveistäjän _Pietari Schultz'in_ tekemät
kuvat ovat taiteellisesti arvokkaita ja verrattavat etevimpiin
sentapaisiin teoksiin. Kristuksen pystykuva ja kaksi rukoilevaa
enkeliä muistomerkin yläpuolella ovat sitä vastoin heikompia.
Toiset tuomiokirkon hautakuvat ovat enimmältään kovin turmeltuneet
tulipaloissa. Kuningatar Katarina Maununtytärtä (k. 1612) kuvaavasta
hiekkakivirelievistä, joka muinoin on kattanut hänen hautaansa, on
vaan yläpuoli jäljellä. Evert Hornin (k. 1615) ja hänen puolisonsa
Margareeta Fincken sarkofaagin tapaisella alustalla lepäävät
marmoriset korkokuvat ovat pahasti lohkeilleet. Samuel Cokburn'in
(k. 1621) punaisesta hiekkakivestä veistetty, sotaisten eduskuvain
ympäröimä, yksinään makaava kokonaiskuva on taasen aivan eheä, mutta
taiteellisesti arvotonta tekoa. Toisia uhkeampi on urhoollisen
Torsten Ståhlhandsken (k. 1644) ja Kristina Hornin pahoin särkynyt,
alttaria muistuttava muistomerkki. Vainajien kokonaiskuvat lepäävät
alustalla, josta kaksikerroksinen ylärakennus kohoaa seinää vasten.
Rakennuksellinen osa on mustaa ja ruskeaa marmoria ja jo mainitut
sekä muut, Kristusta ja erinäisiä hyveitä kuvaavat kokonaiskuvat
valkoisesta marmorista. Turmeltuneenakin on monumentti mainittava
huomattavimpana barokkotyylin näytteenä maassamme. Taiteellisesti
arvokkaampi muinaisjäännös on kuitenkin mainitun suomalaisen
ratsuväen päällikön, jalopeurain kantama ruumiinarkku, joka on
rikkaasti ja somasti koristettu kulmiin asetetuilla sotilaan
pystykuvilla, sotaisia eduskuvia esittävillä koruvyöhykkeillä,
enkelinkuvilla, jalopeuran päillä, vaakunakilvillä ja kannen päälle
asetetulla ristiinnaulitun kuvalla. Itse arkku on tinaa ja koristeet
pronssia, ja kaikki kauttaaltaan hopioittu.
Myöskin maaseutukirkoissa tavataan tähän ryhmään kuuluvia
muistomerkkejä. Ainoa tunnettu laatuaan lienee hiekkakivestä
veistetty korkokuvallinen votiivitaulu, jonka Arvid Stålarm
toimitti _Tenholan_ kirkkoon v. 1603 kuolleen vaimonsa Elina
Flemingin muistoksi. Siinä molemmat puolisot polvillaan rukoilevat
Kristuksen ristin juurella, peremmällä on Jerusalemin kaupunki.
Kuvat ja muutamat muutkin taulun osat ovat väritetyt. Suuremmoisin
maaseutukirkkojen monumenteista on Henrik Flemingin (k. 1630)
ja Hebla Bååtin harmaasta hiekkakivestä veistetty _Mynämäellä_.
Neljä enkeliä toinen polvi maassa kannattaa katafalkin laattaa,
jolla vainajien kokonaiskuvat lepäävät. Kummassakin päässä nousee
jonkunmoinen renässansin tyyliin profiloittu päätykolmio, joihin
on kiinnitetty neljä mitaljoninmuotoista korkokuvaa alabasterista
ja joidenka sivuilla nähdään pieniä itkeviä geenioita. Katafalkin
alaosassa on kaksi, myöskin kivestä veistettyä luurankoa arkussaan,
joiden päällä rottia juoksee ja käärmeitä matelee.[16] Täydessä
puvussaan esitettyjen vainajain kuvat ovat arvokkaat ja yleensä
taiteellisesti suoritetut; alabasterimitaljonit, jotka kuvaavat
Kristusta ristipuulla, ruumiin voitelua, ylösnousemista ja taivaaseen
astuntaa, eivät ole huonoja, vaikka kyllä sovinnaisluonteisia,
samoin kuin vielä suuremmassa määrässä monumentin arkkitehtuuripuoli
enkeleineen. V. 1632 merkityn teoksen kirjoitukset ovat joko
saksan- tai latinankielisiä ja viittaavat siis niinkuin tyylikin
saksalaiseen syntyperään. Muut maaseuduilla löytyvät hiekkakiviset
hautakuvat ovat tiettävästi vähempiarvoisia.
Puuleikkaustaitoa kysyttiin tällä vuosisadalla etenkin saarnastuolein
koristamiseksi. Näiden sivuille oli näet tapana asettaa vapahtajan
ja evankelistain kuvat, jota paitse ne runsaasti varustettiin
ajan tyylin mukaisilla koristeilla ja lahjoittajain vaakunoilla.
Saarnastuolejakin on muutamia ulkomaalta tuotu. Ehkä arvokkain on
_Askaisten_ kirkon, Herman Flemingin ja hänen vaimonsa Kristina
Rosladinin 1600-luvun keskivaiheilla lahjoittama, kenties Parisissa
tehty, tamminen saarnastuoli. Sivuilla on Kristus ja evankelistat
relievintapaisissa kokonaiskuvissa esitettynä, kulmissa on
rikaskoristeiset pilasterit ja apostolein rintakuvia karyatiidin
muodossa. Katokseen on lahjoittajain sukukilvet kiinnitetty. Teos
on täydellisesti kehittyneen tekniikan tuote, vaikk'ei kuvat
kuitenkaan liene itsenäisen taiteilijan käsialaa. Toinen kauniimpia
saarnastuolejamme on Henrik Corten v. 1655 _Raahen_ kirkkoon
lahjoittama, jonka on tehnyt kuvanleikkaaja _Mikko Balt_. Koristuksen
yksinkertainen maltillisuus todistaa tekijän kauneudenaistia.
Balt oli Ranskasta kutsuttu jotakin työtä varten tuomiokirkossa,
ja hän asettui sittemmin Ouluun asumaan. Kotimaisia teoksia
haittaa usein koristusten sälytys, samalla kuin kuvat osottavat
enemmän käsityöläisen kuin taiteilijan tekoa. Muutoin ovat tekijät
tavan mukaan tuntemattomia. -- Asiakirjoissa mainitaan kumminkin
useita kuvanleikkaajia. Semmoisia olivat _Yrjö Kuvanleikkaaja_
(1643 Turussa, 1662 Tammisaaressa), _Maunu Laurinpoika_ (1646-47
Paraisissa, 1652 Turussa), _Taneli Sudrovius_ (1665), _Mathias
Remas_ (teki neljä kuvaa tuomiokirkkoon 1672-76, k. 1684), _Jaakko
Swartz_ (1684), _Rosenstern_ (k. 1693) ja _Juhana Nikkari_ (teki
1682 p. Henrikin kuvan). 1680-luvulla työskenteli Turussa _Monsieur
Juhana Ulrik Beurle_, jota sanotaan kuvanveistäjäksi (statuarius).
Hän oli kai tuomiokirkon parannustöitä varten kutsuttu ja sanotaan
muun muassa 6000 talarin hinnasta tehneen uuden saarnastuolin ja 100
talarista ristiinnaulitun kuvan.
Paitse varsinaiseen kuvaleikkaukseen käyttivät luultavasti mainitut
ja muut samanlaiset taiturit kykyänsä myöskin vaakunakilpien
koristamiseen. Tällä ajalla oli näet aivan yleiseksi tavaksi tullut
vainajien muistoksi kirkkoihin asettaa heidän uhkeamuotoisella
lehtikoristuksella ympäröidyt sukukilpensä. Muutamissa kirkoissa on
niitä vielä kymmenittäin tallella, häviäviä näytteitä aikoja sitten
sammuneesta taideteollisuuden haarasta.
Ison vihan jälkeen ei ole puheena olevan taiteen alalta paljo
sanottavaa. Eräs _Kustaa Serlachius_ (k. 1738) sanotaan harjoittaneen
puuleikkausta, ja kaksi hänen tekemäänsä enkelinkuvaa on Pernajan
kirkossa. Vuosisadan keskivaiheilla ja loppupuolella mainitaan
Turussa kolme kuvanleikkaajaa, mutta heidän toimestaan ei ole
tietoa. Aivan erinäistä pienoisveistotaidetta edusti kapteeni
_Jaakko Juhana von Bilang_ (Suomessa s. 1739, k. 1803), joka oli
saavuttanut harvinaisen taiturimaisuuden norsunluunleikkaajana.
Nuorempana palveltuaan Ranskassa muutti hän v. 1770 luutnanttina
Ruotsin sotaväkeen, josta erottuansa hän ajoittain näkyy Suomessa
asuneen. Hän leikkasi kokonaisia maisemia rakennuksineen, ihmisineen,
eläimineen norsunluuhun. ("Neljä vuodenaikaa ja kävely ihanan
näköalan edessä", "Paimenen ja karjan lepo", "Muisto Hoglannin
voitosta 17 p. heinäk. 1788" y.m.). Alkuteoksista ei ole tietoa,
mutta taulujen muisto on ikuistettu vaskipiirrosten kautta. V. 1796
taiteilija näytteli norsunluutaulujansa Tukholmassa ja nimitettiin
taideakatemian jäseneksi; vv. 1800 ja 1801 olivat ne näytteillä
Turussa. Bilang, joka myöskin on esiintynyt valtiopäivämiehenä sekä
valtiollisena ja tieteellisenä kirjailijana, kuoli Helsingissä.[17]
Aivan Ruotsin vallan viime hetkellä tapaamme erään suomalaisen
_Eerik Cainberg'in_ pyrkimässä varsinaiseksi kuvanveistäjäksi,
mutta hänen pääteoksensa tähden on hänestä puhuminen vasta
seuraavassa luvussa.