Uusi aika Ruotsin vallan loppuun saakka.
Kun katolinen uskonto hävisi meidän maasta, joutui taide orvoksi.
Protestanttinen kirkko näet ei täällä enemmän kuin muuallakaan
ottanut sitä lapsenaan rakastaakseen ja kasvattaakseen. Eikä Suomessa
ollut hallitsijaa hovineen, joka olisi orpoparan toimeentuloa ja
varttumista turvannut, eikä ylimyskuntaakaan semmoista, joka olisi
tuon tehtävän suorittanut. Ensimäinen uuden ajan kuningas esiintyi
suorastaan taiteen vainoojana, kun hän 1550-luvulla pakotti Suomen
kirkot valtiolle luovuttamaan omistamansa, hopeasta ja vaskesta
tehdyt astiat ja muut katolisen jumalanpalveluksen tarvekalut,
jotka olivat keskiaikaisen kirkollisen taiteen tuotteita, eikä
seuraavatkaan hallitsijat ole sanottavaa vaikuttaneet taiteen eduksi
maassamme. Tosin oli täälläkin kerran loistoisa hovi syntymässä,
kun Kustaa I antoi Lounas-Suomen perittäväksi herttuakunnaksi
Juhana pojalleen. Turun linna silloin sisustettiin komeasti
ja ruhtinaallisen asunnon koristukseksi hankittiin ulkomaalta
taideteoksia. Enimmät kaluluettelojen mainitsemat "taulut" olivat
kalliita, kuvallisia seinäverhoja (gobeliineja), mutta mainitaanpa
myöskin useita kymmeniä taulumaalauksia, joista moniaita sanotaan
"hollantilaisiksi". Missä määrässä tämä hovi, joka perustettiin
tuolla taiteita ja kaikkinaista loistoa rakastavalla renässansin
aikakaudella, olisi voinut edistää taiteen viljelemistä maassa,
jäi kumminkin kokematta, sillä seitsemän vuoden päästä oli se
hävinnyt, Juhana herttuan "nuoruuden unelmat" olivat haihtuneet,
eikä sen jälkeen senlaista unelmaa ole Suomessa nähty. Mitä maan
aatelistoon tulee, ei ollut, niinkuin jo sanottiin, siitäkään koko
Ruotsin aikana taiteen holhojaksi. Toisella puolen Pohjanlahtea oli
pääkaupunki, hovi ja korkeat virat, ja ne vetivät puoleensa Suomenkin
ylimykset, joten heidän kotimaisista tiluksistaan ja läänityksistään
liikenevät tulot enemmiten nautittiin Ruotsissa. Entäs alituiset
sodat! Ensiksikin ne pitkiksi ajoiksi vieroittivat aateliset herrat
kotimaastaan, ja vihdoin kuin Suomenmaa 1600-luvun viimeisellä
vuosikymmenellä tapahtuneiden surmaavien katovuosien perästä
itsekin tuli tappotantereksi, olivat entisyyden muistomerkit ynnä
tulevaisenkin kehityksen mahdollisuus joutumassa auttamattoman häviön
alaisiksi. Sanalla sanoen koko tämä pitkä aikakausi oli varsin vähän
suotuisa taiteen kehitykselle. Lähes kaikki mikä on mainittavana
on vieläkin kirkollisen taiteen alaan luettavaa, sillä kun ei
orpo saanut muualta apua, täytyi sen elää siitä armeliaisuudesta,
jota kirkko sille osotti enemmän traditsionein nojalla kuin
itsetietoisesta harrastuksesta. Luonnollinen seuraus näistä oloista
on se, ettei koko aikakauden taiteellisen toimen tuotteissa, joihin
nyt on tutustuminen, vielä ilmaannu varsinaisesti edistyvää saatikka
itsenäistä taidetta. Erotus entisestä näyttäytyy pääasiallisesti vaan
siinä, että taide maallistumistaan maallistuu ja samalla myöskin ajan
loppupuolella alkaa taiteilijoiden syntyperään nähden kansalaistua.