»Kaiken kautta, joka on minulle rakkahinta maailmassa, meidän täytyy
pelastaa heidät!« lausui rajusti eversti. »Kunhan vaan vielä olisi
aikaa. Nuori mies, oletteko valmis palvelemaan meitä oppaana?«
Hän huomasi nyt, että sanansaattaja, vaivojen ja puutteiden väsyttämänä
melkein hengetönnä oli vaipunut alas tuolille riippuvin käsivarsin ja
pää leväten toista olkapäätä vasten.
Hän käski ordonansinsa niin pian kuin mahdollista valmistamaan
ravitsevan aterian sekä antoi nuorelle Tresillianille niellä muutamia
tippoja konjakkia. Tämä virkistyi vähitellen.
»Antakaa anteeksi, sennor,« sanoi eversti, »mutta kauhea uutinen, jonka
toitte mukananne, saattoi meidät unhottamaan sen surkean tilan, jossa te
itse olette. Minä pyydän, älkää sanoko sanaakaan ennenkuin olette
tointunut täydellisesti.«
Siinä tuokiossa tuli palvelija, joka kantoi tarjottimella kylmää lihaa,
hedelmiä ja pullon hyvää viiniä.
Henry alkoi ahmia, mutta kun oli tyydyttänyt ensi nälkänsä, ajatteli
hän, että tuolla kaukana vuorella mahtoi nälkä osoittautua vielä
uhkaavampana ja taipumattomampana. Hän kääntyi eversti Requennesin
puoleen ja lausui:
»Herra eversti, te olette lukeneet don Estevanin kirjeen. No niin, jos
tahdotte pelastaa hänet ja ne, jotka ovat hänen seurassaan, kiiruhtaa
aika jo lähtemään matkaan. Suokaa anteeksi, että niin kauan olen ollut
lausumatta näitä sanoja.«
Eversti rauhoitti häntä sotilaallisella hyvänsävyisyydellä:
»Syökää nuori mies! Sillä aikaa voitte vähitellen antaa meidän tietää
mitä tarvitsemme. Muuten on minun ryhdyttävä tarpeellisiin
valmistuksiin, emmekä voi lähteä matkalle ennenkuin aamulla päivän
koittaessa.«
»Ennen kaikkea,« keskeytti don Juliano, »missä ovat meidän ystävämme?«
»Verrattain hyvässä turvassa,« sanoi Henry, »jos heillä vaan olisi
ruokavaroja, mutta tätä nykyä taitavat heidän varansa olla tyhjennetyt.
Tuntevatko herrat paikan aavikossa, jota kutsutaan Salaperäiseksi
vuoreksi?«
»Ensi kertaa en kuule sitä nimeä,« sanoi eversti.
»Minä puolestani olen nähnyt sen,« sanoi don Juliano. »Vai niin, oliko
se tuo salaperäinen tarkoitus, jonne gambusino teidät vei?«
Henry Tresillian kertoi nyt mitä oli tapahtunut, hän puhui janosta, joka
oli vaivannut sekä ihmisiä että eläimiä sekä siitä onnesta, joka
matkueella oli ollut, kun se ajoissa ennätti järvelle ja vuorelle, ja
gambusinon valppauden kautta oli voinut löytää turvapaikan tuolla
ylhäällä samassa tuokiossa, kuin luvultaan paljoa monilukuisempien
indiaanein tulo ilmoitettiin.
»Kuinka paljon on kojoteeroja?« kysyi eversti.
»Noin viisisataa, mutta heidän lisäkseen on luultavasti tullut toinen
joukko, jossa on noin kaksisataa miestä ja joka, Pedro Vicenten arvelun
mukaan, on tehnyt rosvoretken Horcasitas-joen rannalle ryöstämään
muutamaa huonosti puolustettua uudisasutusta.«
»Se on valitettavasti kyllä aivan totta,« sanoi eversti. »He ovat jo
muutamia aikoja tehneet hyökkäyksiä liian rohkeita uudisasukkaita
vastaan, jotka eivät ole tahtoneet noudattaa meidän neuvojamme. Kaikissa
tapauksissa tulemme viipymättä lähettämään heille apua. Mitä don
Estevaniin ja hänen väkeensä tulee,« lisäsi hän, »niin huomaan, että
asema vaatii retkeä kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan ja että teidän
apujoukkonne eivät ole liiaksi, don Juliano. Oletteko varma, sennor
Tresillian, että voitte saattaa meitä lyhintä tietä? Me emme saa
hetkeäkään kadottaa!«
Nuori englantilainen hymyili.
»Herra eversti! Minä tarvitsin viisi vuorokautta tullakseni suorinta
tietä esteiden poikki, jotka olisivat voittamattomia sotajoukolle, mutta
meidän tulee ne välttää. Ellemme seitsemän päivän kuluessa näe
meksikolaista lippua liehuvan vuoren huipulta, niin olen minä siitä
edesvastauksessa.«
»Hyvä,« sanoi eversti, »minä kiitän teitä. Teidän isänne saa ylpeillä
sellaisesta pojasta. Ja nyt,« jatkoi hän kääntyen don Julianon puoleen,
»kootkaa kaksi sataa uljaimpia miehiänne ja liittykää meihin päivän
valetessa Arispen ulkopuolella.«
»Luottakaa minuun,« sanoi don Juliano Romero.
Hän poistui nopeilla askelilla.
Hänen maatilansa sijaitsi melkoisen matkan päässä kaupungista ja
ehtiäksensä koota väkensä määrättyyn aikaan, oli hänen pitäminen
kiirettä.
Tilanhaltijan mentyä antoi eversti kutsua kaartinupseerin ja antoi
hänelle käskyn niin pian kuin mahdollista kokoomaan lansieerirykmentin
Zacastecaan rykmenttiupseerit.
Se ei vaatinut paljoa aikaa.
Huhu nuoren englantilaisen tulosta oli kohta levinnyt kaupunkiin ja oli
yleisenä puheluaineena.
Nuoren miehen ilmestyminen puoleksi väsyksiin ajetulla hevosella oli
pannut kuvitusvoiman liikkeelle ja niinkuin usein tapahtuu, oli arvattu
melkein oikein. Vieläpä oli Salaperäisen vuoren nimeä lausuttu
ihmisjoukossa ja salaman nopeudella oli se uutinen levinnyt, että
Villannevan ja Tresillianin matkue oli joutumaisillaan villien käsiin,
ellei jo ollut joutunutkin.
Huuto »Los indios! Los indios!« kaikui läpi koko kaupungin ja kun
Zacatecas-lansieerien torvi toitotti jokaisessa kadun kulmassa, tiesivät
kaikki, että rykmentin piti lähteä ulos aavikolle.
Muutamat kuvittelivat jo, että apakit uhkailivat kaupunkia.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut Arispessa ja kun päivän ensi koitossa
lansieerit asettuivat suurelle torille nuori Tresillian etunenässä
everstin rinnalla, tervehdittiin heitä huudoilla, jotka eivät koskaan
tahtoneet vaieta.
Kaikki eskadroonat oivallisilla aseilla varustettuna ja ratsain,
kulkivat päällikkönsä ohitse, ennenkuin alkoivat tuon pitkän
ratsastuksen ulos erämaahan. Sen perästä seurasi kuormasto vaunuja,
kuormana ruokavaroja, vettä ja rehuja sekä ambulanssivaunuja
haavoitettuja varten.
Vähän matkaa Arispen ulkopuolella yhtyi don Juliano Romero ja hänen
kaksi sataa peoniansa säännölliseen ratsujoukkoon, jonka keskellä
kuljetettiin muutamia tykkejä.
Tilanomistaja ratsasti koko joukon etunenässä ynnä eversti Requennes ja
Henry Tresillian, joka koko yön hyvästi levättyänsä näkyi täydellisesti
voimistuneelta vaivoistaan, ja koko ratsastajajoukko ohjasi tahdikkaassa
juoksussa matkaansa Salaperäistä vuorta kohden.
Yhdeksästoista luku.
Viimeinen urotyö.
Kymmenen päivää sanansaattajan lähdön perästä saivat Salaperäisen vuoren
nälistyneet ja epätoivoiset asukkaat todistaa näytelmän, joka suuressa
määrin oli omiaan lisäämään heidän tuskiansa.
Jälkeen puolen päivän näkivät he taivaan rannalla pitkän jonon
ratsastajia, jotka heti tunsivat villeiksi.
Ne olivat kojoteeroja, jotka palasivat retkeltään Horcasitaan rannoilta.
Siinä määrässä kun he verkkaan lähenivät -- jokaisella ratsastajalla oli
raskas kuorma saalista -- enenivät meksikolaisten tuskat.
Niin kauvan kuin piiritetyn kaupungin asukkailla on tarpeeksi mistä
elää, eivät he koskaan ajattele onnetonta loppupäätöstä. Pommitus ei
läheskään peloita heitä niin paljon kuin elintarpeiden puute. Mutta kun
nälänhätä alkaa -- hyvästi silloin tarmo.
Kojoteerot, jotka kyllä tunsivat piiritettyjen tilan, ohjasivat matkansa
llanolla niin, että tulivat niin lähelle vuorta kuin mahdollista, pysyen
kumminkin ulkopuolella piiritettyjen ampuma-aseitten kantomatkaa.
Vähitellen esiintyi heidän rivinsä yhä selkeämmin llanolla, ja heidän
huutonsa kaikui meksikolaisten korvissa -- kerskailevia, riemastuneita
huutoja.
Kahden ratsastajarivin välissä kulkivat miehiset valkoiset vangit
sidottuina parittain, vaatteet repaleiksi revittyinä ja verta vuotavin
jaloin. Useimmat ratsastajista kulettivat naista, joka makasi
poikkipuolin hevosen selässä.
Takana seurasi ryöstettyä karjaa, heidän sotasaaliinsa, jota
armottomasti ajoivat villit ratsumiehet, jotka molemmin puolin
seurasivat laumaa.
Ja mikä ylhäällä vuorella enin herätti alakuloista mielialaa siinä
määrin kuin joukko sitä läheni, oli vangittujen valitukset, jotka
välistä kaikuivat voimakkaammin kuin juopuneitten kojoteerojen ulvonta.
Ryöstäessään uudisasuntoa, jonka olivat polttaneet ja hävittäneet,
olivat he löytäneet monta ankkuria paloviinaa, jota ahkerasti olivat
käyttäneet pitkin matkaa sillä seurauksella, että piiritetyt olivat nyt
näkevinänsä joukon pahoja henkiä.
Mielentilassa, jossa meksikolaiset nyt olivat, piti tämän näytelmän
tehdä heihin kauhean vaikutuksen.
Kymmenen päivää oli kulunut ja odotetun avun asemesta saivat he nähdä
rääkätyitä vankeja, jotka kohta päättäisivät kärsimyksensä
marttiirapaalussa.
Pedro Vicente, joka kumminkin oli enemmän tottunut vastoinkäymisiin kuin
kullankaivajat, ei jaksanut hillitä itseänsä. Seisten vuoriylängön
reunalla hän viskeli herjaussanoja ohitse ratsastavia apakeja vastaan,
jotka ylpeinä antoivat hevostensa tehdä pyörähdyksiä piiritettyjen
silmien edessä.
Sennora Villanneva ja hänen tyttärensä Gertrudes eivät enää jättäneet
telttaansa. Huolimatta heidän palavista rukouksistaan ei mitään näkynyt
eteläisellä taivaan rannalla, ei vähintäkään merkkiä. Vielä enemmän
taipuvaisia kuin miehet selittämään kaikkea pahimpaan päin, he
ajattelivat, että Henry Tresillian ei ollut jaksanut taivaltaa matkaa
vuorelta Arispeen ja että hän, vaikkei olisi joutunutkaan apakien
käsiin, oli sortunut jonkun vaaran alle -- niistä vaaroista, joita
aavikko alituisesti tarjoaa monin tuhansin.
Turhaan koetti gambusino selittää heille, että aseellinen sotajoukko
kaikkine varustuksineen ei samoa aavikon läpi yhtä nopeasti kuin
yksinäinen ratsastaja väsymättömällä hevosella, joten ei aikaa vielä
yhtään ole kadotettu. Kojoteerojen kamalat kujeet piiritettävien
näkyvissä ajoivat näiden epätoivon ja arkamielisyyden äärimmäisiin asti.
Kaikkien tarmo oli, niinkuin sanottu, häviämäisillään, eikä kauvemmin
enää sanottu: »mitä on tehtävä?« vaan: »kuinka kauvan tätä kestää,
ennenkuin kaikki on lopussa?«
Rintavarustuksen takana ja ylätasangolla olivat sillä välin ruutimiinat
kaivetut. Gambusino itse oli ottanut sytyttääkseen ne määrättynä
hetkenä, kun teeskennellyn hyökkäyksen perästä oli onnistuttu
viekoittelemaan apakit ylös veden uurtamaan.
Itse don Estevan, joka oli ollut niin tyynellä mielellä ja rohkea aina
tähän saakka, alkoi epäillä ja näytti Pedro Vicentelle sitä
sytytyslankaa, joka oli toisen ruutimiinan kanssa yhteydessä:
»Tuossa näemme viimeisen turvamme. Ja mitä ennemmin, sitä parempi.«
»Don Estevan,« vastasi gambusino äkäisesti, »minä en enää tunnekaan
teitä.«
Hän kääntyi sen perästä Tresillianin puoleen:
»Uskotteko tekin, että epätoivon hetki on tullut?«
»Minä olen valmis uskomaan kaikkea,« vastasi englantilainen, »mutta
ennenkuin kuolemme, pitää meidän saada loistavasti kostaa!«
»Me tulemme kostamaan, eikä mitään saa puuttua tältä juhlallisuudelta,«
sanoi gambusino. »Kaikki on järjestetty ja me olemme heidän henkensä
herroja yhtä varmasti kuin omammekin.«
Kun äsken tullut indiaanijoukko niin hitaasti kuin mahdollista oli
kulkenut kapeissa joukoissa meksikolaisten ohitse, ohjasi se tiensä
Zopiloten leiriin, jossa sitä tervehdittiin koko illan hurmaantuneella
riemastuksella.
Yön tullen sytyttivät kojoteerot suuria tulia ja aavikon hiljaisuutta
häiritsivät ainoastaan vahtimiesten kurkkuäänet.
Useimmat nukkuivat vuorella. Ainoastaan päälliköt valvoivat sekä tusina
tarmokkaita miehiä, joitten luottamus Henry Tresillianiin ei ollut
loppunut ja joitten mielestä oli kestettävä niin kauvan kuin suinkin,
ennenkuin tartuttiin hätäkeinoihin.
Kaksi heistä oli edellisenä yönä toimittaneet yhden niistä uskomattoman
uskaliaita urotöitä, jotka melkein menevät edemmäksi kuin mitä
inhimilliseksi rohkeudeksi voipi kutsua.
He olivat kaksi Anguazin ja Barralin ystävää, niitten kahden onnettoman
uhrin, josta jo olemme puhuneet.
He olivat havainneet, että indiaanein vahtimiehet olivat ositetut
kaksittain vissin välimatkan päähän toisistaan vuoren juurella ja että
nuo kaksi viimeistä, jotka olivat kauvempana, voitiin yllättää, jos
laskeuduttiin alas samaa tietä kuin Henry oli mennyt. He olivat
päättäneet, että nämä kaksi vahtimiestä, niin pian kuin oli tullut yö,
saisivat maksaa molemman marttiiran kuoleman.
Tässä tarkoituksessa olivat he suostuneet kolmen kullankaivajan kanssa,
joita oli salaisuuteen otettu, että nämä hinaisivat heidät alas
llanolle, niinkuin ennen nuoren Tresillianin. Kun he kerran olisivat
siellä alhaalla, oli heidän aikomuksensa tehdä kierroksen vuoren ympäri
aivan vuoren seinää myöten veitsi hampaitten välissä ja
silmänräpäystäkään kadottamatta lähettää nämä vahtimiehet, kumpainenkin
miehensä, toiseen maailmaan. Menestyminen oli riippuva heidän
liikkeittensä nopeudesta.
Heillä oli kyllä mahdollisuus joutua kiinni ja löytää varman kuoleman
tässä seikkailussa. Mutta silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja eikö
heillä ollut täysi vapaus ampua luoti otsaansa, jos ei seikka heille
luonnistuisi?
Kaikki meni niinkuin oli päätetty. Verrattomalla ketteryydellä olivat he
upottaneet puukkonsa juurta myöten lähimpänä seisovien vahtimiesten
rintaan, ennenkuin nämä olivat ennättäneet päästää ääntäkään ja sen
perästä palanneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin sekä antaneet
hinata itsensä ylös vuorelle.
Päivän ensi koitossa näkivät piiritetyt nuo kaksi vahtimiestä
liikkumattomina makaavan selällään sekä villijoukon ympäröimänä, joka
oli samalla raivossaan ja hämmästyneenä tästä selittämättömästä
tapauksesta.
Villien huudosta huomasi don Estevan kohta, mitä oli tapahtunut, mutta
häneltä puuttui uskallusta käydä rankaisemaan tätä liian rohkeata
rikosta sotakuria vastaan. Hän, niinkuin muutkin päälliköt, ei ollut
asiasta tietävinäänkään, mutta olisi mielellään tahtonut puristaa
uskalikkojen käsiä. Hän pyysi gambusinoa estämään, ettei sellaista enää
uudistettaisi ja antoi asianomaisille viittauksia, että heidän urotyönsä
voisi johtaa siihen, että apakit löytäisivät tien, jota nämä olivat
kulkeneet.
Anguaz ja Barral olivat kostetut, mutta asema ei ollut muuttunut. Löytyi
kaksi indiaania vähemmän, siinä koko asia. Vielä löytyi tarpeeksi monta
korvaamaan näitä ja vähentämään linnoituksen puolustajien lukua, ellei
apua tulisi.
[Kuva: Anguaz ja Barral olivat kostetut.]
Yhdestoista päivä alkoi samalla yksitoikkoisuudella ja vielä suuremmalla
tuskalla kuin edellinen.
Mitä lähemmäksi tultiin sitä aikaa, joksi avuntuonti oli laskettu, sitä
kärsimättömimmiksi tulivat nuo kumpaisetkin vaihtoehdot: toiveet ja
pettyneet toiveet.
Robert Tresillianin epävarmuus poikansa kohtalosta, ne synkät
aavistukset, joilla tämä epävarmuus täytti hänen ja hänen kumppaliensa
sielun, ajoi heidän kärsimättömyytensä ja vihansa vimmaan saakka ja
jokainen ehdotti mitä mahdottomimpia tuumia.
Gambusino yksin pysyi järkähtämättömän kylmäverisenä ja piti lujasti
puoliansa kaikkia muita vastaan.
»Toivottomuuden, tuskaantumisen ja hajaumuksen hetki ei ole vielä
tullut,« sanoi hän. »Kukapa tietää, eikö apu ja vapautus jo ole lähellä.
Pitää antaa tapauksille aikaa kehittyä. Jos pelastajat ovat matkalla,
seikka, jota minä en epäilekään, niin ovat he voineet kohdata
aavistamattomia esteitä ja rykmentti ei kulje yhtä nopeasti kuin
yksinäinen ratsastaja. Ellei neljäntoista päivän perästä apua ole tullut
Arispesta, no silloin, mutta vasta silloin on hetki tullut lentää ilmaan
vihollistemme kanssa. Ajatelkaas, jos ainoa kiitos, jonka Henrylle
antaisimme, olisi se, että takaisin tultuaan saisi nähdä kuolleet
ruumiimme hujan hajan voittajiemme ruumisten kanssa? Sennores, jos
kärsivällisyys on vaikein kaikesta urhoollisuudesta, niin on sen
omaaminen meidän asemassamme myös välttämättömintä.«
Gambusinon sanat olivat kullan arvoisia, eivätkä nekään, joille hän ne
lausui, olisi niitä epäilleet, jos olisivat voineet nähdä mitä tapahtui
aavikolla noin kahdenkymmenen peninkulman päässä vuoresta, sekä jos
olisivat kuulleet, mitä siellä lausuttiin.
Kahdeskymmenes luku.