»Tuo kalliokasa, tuo graniittilinna, jonka näemme tuolla kaukana,
olisiko se Salaperäinen vuori?« kysäsi eversti Requennes kääntyen
samalla Henry Tresillianin puoleen.
»Aivan niin, herra eversti,« vastasi nuori englantilainen, joka ratsasti
everstin rinnalla ja oli oppaana Zacatecas-lansieereille.
»Vihdoinkin!» sanoi eversti helpoituksen huokauksella. »Tiedättekö mitä,
nuori mies, minä aloin jo joutua epätoivoon. Mutta sanokaa minulle te,
joka jo olette matkustaneet tätä tietä, kuinka pitkä on teidän
mielipiteenne mukaan se matka, joka eroittaa meidät siitä? Minä
tahtoisin panna vetoa, että sinne on noin parikymmentä peninkulmaa.«
»Silloin te voittaisitte, herra eversti. Kun me matkustimme tästä ohitse
-- minä tunnen tämän vaivaispalmun, johon Pedro Vicente on leikannut
nimensä -- muistan hänen sanoneen, että vielä kahdenkymmenen peninkulman
matka eroittaa meidät vuoresta.«
Näitten kahden takana, jotka keskenänsä puhelivat, ratsasti
lansieerirykmentti hyvässä järjestyksessä. Vähän loitompana nähtiin don
Juliano Romeron peonit vähemmin järjestetyssä joukossa, mutta miehet
olivat voimakkaita, täydellisiä ratsumiehiä ja miehuullisin into loisti
heidän kasvoiltansa.
Kepeä tykistö seurasi perässä; voimakasten hevosten vetämänä pyöri se
ilman räminää hiekassa.
Viimeiseksi tuli vielä eskadroona lansieereja, jotka muodostivat
jälkijoukon.
Huolimatta niistä esteistä tai oikeammin sanoen vaikeuksista, jotka
kohtasivat lukuisan sotajoukko-osaston marssia, eivät eversti
Requennesin pojat olleet aikaa hukanneet.
Mutta tokko he ehtisivät ajoissa perille? Tämän kysymyksen tekivät
eversti ja Henry kumpikin itsellensä.
Salaperäinen vuori näkyi taivaan rannalla, mutta matka oli vielä liian
pitkä, että pieni armeija olisi voinut nähdä indiaanein leirin.
»Nuori mies,« sanoi eversti kääntyen Henry Tresillianiin, »me olemme
melkein retkemme päässä ja teitä me saamme kiittää siitä. Mutta aina
siitä hetkestä saakka kuin läksimme Arispesta, ei sydämmeni ole ollut
niin ahdistettuna kuin nyt.«
»Mutta mitä te ajattelette, eversti?« sanoi don Juliano, joka samassa
tuokiossa liittyi heihin. »Emmekö juuri lähesty pelastumisen hetkeä?«
»Kuka ties,« sanoi eversti surullisella katseella. »Oletteko aivan varma
siitä, että he ovat vuorella? Voitteko varmaan vakuuttaa, etteivät he
vielä ole antautuneet?«
»Sen teen minä, sennor,« keskeytti Henry Tresillian vilkkaasti.
»Te väitätte sitä, nuori ystäväni,« sanoi eversti leppeästi, »mutta
miten voitte tietää siitä? Yksitoista päivää on kulunut siitä, kuin
teidän onnistui pujahtaa pakoon ja te olette itse sanonut meille, että
asema silloin oli toivoton.«
»Antakaa anteeksi, herra eversti,« sanoi Henry Tresillian, »suokaa
lainata kaukoputkeanne tuokioksi.«
»Mielelläni,« vastasi eversti, »mutta välimatka on liian pitkä
voidaksenne nähdä piiritettyjä, jos kohta vielä olisivatkin vuorella.«
»Se on yhdentekevä,« sanoi Henry, »en minä heitä tahdo katsoakaan.«
»Mitä sitte?« kysyivät eversti ja don Juliano yht'aikaa.
Henry Tresillian, joka asetti kiikarin silmiensä eteen, ei vastannut.
Hän tarkasteli taivaan rantaa suurimmalla levottomuudella.
Äkkiä päästi hän riemuhuudon ja lausui jättäen kiikarin eversti
Requenneelle:
»Jumala olkoon kiitetty! He ovat vielä siellä!!!«
[Kuva: "Jumala olkoon kiitetty. He ovat vielä siellä!!!"]
»Mitenkä te sen tiedätte?« kysyi eversti.
»Katsokaa oikealle, herra eversti. Ettekö huomaa vuoren korkeimmalla
huipulla juovaa, joka muodostuu taivasta kohden. No niin, se on Meksikon
lippu, jonka don Estevan on antanut nostaa vuoritasangon korkeimmalle
paikalle. Ei kukaan muu voisi panna huomiota juovaan, mutta minulle se
on merkki, että vielä pitävät puoliansa tuolla ylhäällä. Me olemme
sopineet, ettei lippu lakkaa liehumasta, ennenkuin kaikki on lopussa.«
»Taivaan tähden, te puhutte totta, nuori mies! Ja minä en tiedä onko
siinä näköhäiriötä, mutta luulen eroittavani kotkan, joka täältä nähden
on kuin pilkku »i«:n päällä. Ooh! Me emme siis ole tulleet liian myöhään
pelastaaksemme ystäviämme ja vihdoin olemme myös tilaisuudessa
kurittamaan aavikon piraatteja.«
Uutinen jatkui tuokiossa jälkijoukkoon ja kuormastoon asti ja innostus
tuli yleiseksi.
Ei oltu siis aivan turhaan matkustettu tätä pitkää tietä erämaassa
armottomasti polttavan auringon alla.
Matkustamisen nopeus oli vaistomaisesti kasvanut.
Sotainen värähdys virtasi kaikkien rivien läpi. Jokainen tarkasteli
aseitansa, katseli luotivarastoa revolvereissaan, antoi väkipuukon
juosta tupessaan ja sapelin huotrassaan.
Tämä tapahtui yhdennentoista päivän melkein keskivaiheilla, kun tuska
vuorella oli noussut korkeimmilleen.
Eversti Requennesta, joka oli mies suurella kokemuksella, ei myöskään
voitu syyttää kevytmielisyydestä. Hän ratsasti eskadroonasta
eskadroonaan ja tarkastaen väkeänsä kysyi hän ylemmiltä upseereilta,
jotka olivat hänen päällikkyytensä alla, mitä valmistavia toimia olivat
tehneet.
Neuvoteltuaan yksitellen jokaisen kanssa antoi hän käskyn seisattumiseen
ja kysyi koottuansa heidät kaikki, eikö heidän mielestään ollut parasta,
niin pian kuin oli päästy kanuunain ampumamatkalle, alkaa
tykistöhyökkäyksellä.
Kaikki myönsivät niin vilkkaasti, että varovainen eversti jo rupesi
epäilemään. Kaikki paitsi vanhaa majoria, joka ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan. Eversti pyysi häntä lausumaan ajatuksensa.
Majori, vanha sotauros, joka virkapuvussaan oli harmaantunut ja
kolmenkymmenen vuoden kokemuksen kautta tullut tutustumaan tällaiseen
sodankäyntiin, ei viivytellyt vastaustansa, kun häneltä suoraan
kysyttiin:
»Eversti,« sanoi hän, »älkää unhottako, että nämä apakit eivät tiedä
mitään siitä, että olemme läheisyydessä ja että meidän, hävittääksemme
heidät kokonaan yhdellä iskulla ja toimiaksemme vähimmällä mahdollisella
tappiolla ennemmin pitää äkkiarvaamatta hyökätä heidän kimppuunsa kuin
tykinlaukauksilla ilmoittaa, että ovat meidän vallassamme. Minä pidän
viisaampana, ettemme käy hyökkäämään, ennenkuin suurimmassa
hiljaisuudessa olemme kiertäneet heidät ja katkaisseet heiltä kaiken
mahdollisuuden pääsemään peräytymään.«
»Hyvät herrat,« sanoi eversti Requennes kääntyen upseeriensa puoleen,
»kun minä paremmin asiata ajattelen, niin pitää meidän hyväksyä majorin
mielipide. Siinä on ainoastaan yksi epäkohta, nimittäin se, että meidän
hyökkäyksemme tulee lykkäytymään muutamia tuntia. Mutta mitä se
merkitsee, kun viivytys tulee turvaamaan tulosta?«
»Eversti on aivan oikein ymmärtänyt minut,« sanoi tuo vanha ruutiukko,
»minulla on yhtä kiire kuin kaikilla muillakin, mutta me toimimme, se on
tietty, paremmin yön tultua. Parasta olisi, jos me, tutustuessamme
asemaamme päivän aikana, jakaisimme väkemme osastoihin puoliympyrän
muotoon, jonka äärimmäiset päät liittyisivät vuoreen. Sitte kun sillä
tavalla olemme kiertäneet apakit, niin olisipa senkin seitsemän satoja
tuhansia miljooneja miljaardeja säihkyviä granaatteja, ellemme sulkisi
heitä ikäänkuin hiiren loukkuun!!!«
Kaikki taputtivat käsiään majorin lyhyille ja loppupuolella niin
ponteville sanoille, ja eversti, joka oli innoissaan siitä, että oli
voittanut sen tarkoitusperän, jota hiljaisuudessa oli tarkoittanut,
antoi loppukäskynsä.
»Pääasia on tätä nykyä, ettemme ota askeltakaan eteenpäin. Muutamien
tuntien lepo on sitä paitsi kaksin kerroin virkistävä sekä miesten että
hevosten kestävyyttä.«
Itse Henrykin, joka oli kiihkeämpi kuin kukaan muu, väistyi sellaisia
järkeviä syitä kuullessaan.
Everstinsä käskystä ryhmittyivät upseerit heti joukkojensa etunenään.
Jokainen eskadroonan päällikkö otti vastaan asianomaisia käskyjä ja
lansieerirykmentti Zacatecas hajosi puoliympyrään, jonka laajuus tuli
supistumaan sitä myöten mikäli tultiin vuorta lähemmäksi.
Toiminnan piti alkaa yön tullen.
Eversti Requennes oli, niinkuin tiedämme, kuulustellut Henry
Tresilliania kojoteerojen luvusta ja tämä oli arvostellut nämät noin
viideksi sadaksi. Siinä tapauksessa, että Horcasitas-joen
uudisasutuksiin lähtenyt retkikunta oli ennättänyt palata, löytyi vuoren
juurella noin kuusi tai seitsemän sataa apakia.
Samoilla voimilla molemmin puolin oli voitto varma, erittäinkin jos
vuoren asukkaat ottivat osaa taisteluun ja ylhäältä päin levittivät
häviötä villien joukkoon, jonka lansieerit ja peonit kohta sulkivat
rautakehään ja sapelia ja peitsiä käyttäen ajaisivat solan suuhun.
Meksikolaiset sotamiehet ja don Julianon väki odottivat
kuumeentapaisella jännityksellä yön lähestymistä.
Yhdeskolmatta luku.
Taistelu ja pelastus.
Tämän päivän loppupuolella ja melkein samaan aikaan kuin eversti
neuvotteli rykmenttinsä upseerien kanssa, heittäytyivät vuoren asukkaat
surullisten ajatusten valtaan.
Useimmissa ei enää vallinnut minkäänlaisia epäilyksiä. Rohkea
sanansaattaja oli sortunut erämaahan ja Arispen varustusväellä, joka oli
tietämättömyydessä erämaan kauheasta salaisuudesta, ei ollut tietojen
puutteessa vähintäkään ajatusta rientää hätääntyneitten maanmiestensä
avuksi.
Siitä huolimatta eivät don Estevan de Villanneva, Robert Tresillian,
insinööri ja gambusino lakanneet tutkistelemasta eteläistä taivaan
rantaa.
Sieltä oli apu tuleva ja sieltä he sitä odottivat, vaikka yhä
heikkenevillä toiveilla.
»Aurinko on maillensa menemäisillään,« sanoi don Estevan, »ja jos meidän
ystävämme eivät saavu tänään, ei meille jää muuta jälelle kuin kalliisti
myydä henkemme, sillä asemaamme emme enää voi kestää. Jälellä on vaan
puoli ruoka-annosta, jolla tuskin päivääkään voimme pidentää tuskiamme;
muuten ovat ruokavarat aivan lopussa, ja kohta saamme nähdä miten vaimo-
ja lapsiraukkamme kuolevat nälkään.«
»Me olemme haudanneet kolme tänään,« sanoi Robert Tresillian
surunvoittoisesti, »ja he eivät suinkaan kuolleet ylensyömiseen.«
Ja hän lisäsi:
»Minä en heitä surkuttele. Se on heille parempi kuin tulla korppikotkien
ja kojootien ahmittaviksi, niinkuin ehkä me itse...«
Gambusino, vaikka hänkin oli puutteen näännyttämä, värisi näitä sanoja
sanottaessa ja lausui melkein vihastuneena:
»Ei! Sata kertaa ei! Meillä ei vielä ole mitään oikeutta sanoa, että se,
mitä pelkäätte, on oven edessä. Henry ei ole joutunut hukkaan, ei mikään
anna meille aihetta epäillä hänen yrityksensä menestymistä. Minä olen
nyt kokonaista kymmenen päivää kaikin voimin koettanut vakuuttaa teitä
siitä, mutta ei kukaan tahdo ymmärtää minua.«
»Mitä te tahdotte, että ymmärtäisin,« lausui uudelleen Robert
Tresillian. »Tämän synkän ja äänettömän erämaan edessä, jossa minun
poikani...«
Ja hän osoitti käden liikkeellä eteläistä taivaan rantaa.
»Tämän erämaan kamala hiljaisuus tappaa minut, sennor Vicente,« lisäsi
hän, »ja huolimatta siitä, mitä äsken sanoitte, pitää meidän, jos don
Estevanillakin on sama ajatus kuin minulla, laskeutua alas ja epätoivon
rohkeudella syöksyä Zopiloten leiriin.«
Don Estevan lausui päättävällä äänellä seuraavat sanat:
»Tresillian on oikeassa. Minä pelkään, että te uneksitte, Pedro Vicente.
Jos aikomuksemme on, ettemme säästä vähintäkään voimaa käsivarsiimme,
niin tulevat nuo roistot ja tappavat meitä kuin viattomia lapsia. Omasta
puolestani julistan minä: ennemmin mitä hyvänsä kuin tätä toivotonta
tilaa.«
Gambusino polki kalliota vastaamatta. Kaikista piiritetyistä olivat
ainoastaan hän ja insinööri, jotka eivät vielä olleet luopuneet
toivomasta.
Hänen laskunsa oli seuraava: viisi päivää Henrylle päästäkseen Arispeen,
seitsemän päivää eversti Requenneen sotajoukoille vastakkaisessa
suunnassa matkustaakseen saman tien. Sen lisäksi vielä yksi päivä
arvaamattomia tapauksia varten -- yksi päivä vähintäänkin.
Mutta odotuksen kuumeessa ei kukaan tahtonut edellyttää sellaista
viivytystä, joka kumminkin oli niin luonnollinen. Ja yhdestoista päivä
oli tuskin loppuun kulunut, ennenkuin rohkeimmatkin pitivät kaiken
kadotettuna.
Gambusino, joka havaitsi, että kehoitukset eivät mitään auttaneet,
esitti välitysehdotuksen:
»Don Estevan! Jos emme huomenna samalla kellon lyönnillä ole havainneet
mitään tuolla kaukana« -- hän ojensi käsivartensa etelää kohden --
»käskekää silloin ja minä tulen tottelemaan teidän käskyjänne, mutta,
armosta, suokaa minulle tämä aika!«
»Huomenna,« mutisi Robert Tresillian, »aina sanotte: huomenna! Mutta
huomenna meidän työmiehemme ovat voimattomia käyttämään aseita, ehkäpä
liikkumaan paikastakin. Tiedättekö, mitä sanoivat pari tuntia sitte nuo
kaksi pelkäämätöntä poikaa, jotka omalla hengenvaarallaan kostivat
Anguazin ja Barralin kuoleman: »Ellei mitään uutta kuulu huomenna, niin
uudistamme kepposemme, mutta tällä kertaa hankkiaksemme tuolla alhaalla
jotain syötävää. Uskokaa minua Villanneva, niin pian kuin yö on käsissä,
pitää teidän käskeä insinööriä avaamaan tykkitulen villien leiriä
vastaan. Se tulee olemaan merkki meille kuolemaan, mutta kuolemaan
ainakin urhoollisina miehinä ase kädessä.«
»Minä jätän vielä Pedro Vicentelle kaksi tuntia, ei minuuttiakaan
enempää. Kun nämä tunnit ovat kuluneet, olen valmis,« sanoi don Estevan
äänellä, joka ei sallinut vastustusta.
Gambusino vaikeni.
Siinä tuokiossa koski aurinko melkein taivaan rantaa kaukana
äärettömällä aavikolla.
Gambusino oli noussut eräälle rintavarustuksen korkeista ja leveistä
kalliolohkareista, jota välistä käytettiin tähystelypaikkana.
Keskeltä taivaan rannan hehkua tuntui hänestä, että kaukana etäisyydestä
näkyi metallin heijastuksia välkkyvän. Hän asetti kaukoputken silmiensä
eteen, seisoi liikkumattomana ja jäykkänä kuin puun runko ja jäi siihen
asentoonsa muutamiksi sekunteiksi päästämättä huutoa tai lausumatta
sanaakaan. Hän kyyristyi sitte alas ja ojensi kaukoputken don
Estevanille, joka näki kaksi suurta kyyneltä pyörivän alas gambusinon
pronssin karvaisia poskia myöten.
»Mikä teitä vaivaa, Pedro Vicente? Miksi nämä kyyneleet?«
Gambusino pyyhkäsi kädellään silmänluomiansa ja viittauksella osoittaen
auringon jo vaipunutta kehää, sanoi hän puoleksi tukahtuneella, äänellä:
»Tällä kertaa te ette sano, että minä uneksin... Tuolla kaukana he
ovat!«
»Ketkä? Mitä kuvailette näkevänne tuolla kaukana, sennor gambusino?«
»Minä näen aseita, jotka välkkyvät auringon viimeisessä hohteessa,«
sanoi hän syvästi liikutetulla äänellä. »Ja kenenkä ne muuten
olisivatkaan, elleivät eversti Requennesin lansieerien!«
Jännitys oli korkeimmillaan. Kaikki olivat asettuneet gambusinon
viereen. Kaukoputki kulki muutamien tuokioitten perästä don Estevanin
käsistä kaikkien muitten käsiin. Ja kun aurinko sukelsi alas taivaan
rantaan, ikäänkuin syvyyteen, ei enää löytynyt ketään, joka olisi
epäillyt ylhäällä vuoritasangolla: meksikolaiset sotajoukot olivat
tuolla muutamien peninkulmien päässä valmiina hyökkäämään kojoteerojen
rosvojoukon kimppuun.
Robert Tresillian koetteli katseillaan tunkea yön varjojen läpi, jotka
äkkiä taajenivat, ja gambusino, joka älysi hänen ajatuksensa juoksun,
sanoi:
»Ellei Henryä olisi siellä, ei ketään muitakaan olisi siellä. Oivallinen
nuori mies! Teidän täytynee myöntää minun olleen oikeassa, sennor, kun
en hetkeäkään epäillyt häntä.«
Ylätasangolla, ikäänkuin haaksirikkoon joutuneen laivan kannella, jossa
toivo on jälleen eloon herännyt kaukana siintävän purjeen nähtyä,
syleilivät kullankaivajat toisiaan.
Kurjuuden päivät unhottuivat. Nälän tuskat unhotettiin -- eikö apu ollut
näkyvissä?
Heti pidettiin neuvottelu: annettaisiinko merkki tuleville, joita apakit
eivät tietenkään vielä voineet nähdä, koska he kullankaivajillekin
tuolla ylhäällä viiden sadan jalan korkeudessa sulivat taivaan rantaan?
Robert Tresillianin mielestä oli nyt oikea hetki käyttää sähkövaloa ja
ympäröidä koko Zopiloten leiri häikäisevään valoon, että selvästi
näytettäisiin sitä eversti Requenneen sotajoukolle. Varmaan kai Henry
lienee selittänyt, miten kullankaivajat insinöörin katsannon alla olivat
viettäneet aikaansa ja miten he olivat opetelleet käyttämään
sähkövalaistusainetta, jota insinöörin neuvolla olivat valmistaneet.
Jo olivat he vähällä hyväksyä tämän ehdotuksen eikä insinööri
puhunutkaan sen vähemmästä kuin että mieli panna toimimaan molemmat
tykkinsä, joita halusi näyttää mihin ne kelpaisivat, kun onneksi
gambusino, joka aina oli älykäs mies, todisti päälliköille, ettei
kaikella tällä olisi muita seurauksia kuin että siten vastustettaisiin
eversti Requenneen tuumia, sillä tämän ajatus oli arvatenkin
äkkiarvaamatta hyökätä indiaanein kimppuun. Epäilemättä piti pysyä
valmiina, mutta odottaa siksi kunnes eversti ja hänen väkensä alkaisivat
valmistetun toimintansa. Silloin, mutta vasta silloin, olisivat nuo
kaksi tykkiä ohjattavat Zopiloten leiriä kohden, johon luonnollisesti
useammat yllätetyistä villeistä tulisivat sulloutumaan. Ja kun ne vaan
hyvästi olivat ohjatut, tekivät ne ihmeitä. Silloin vasta tulisi llanon
ilovalaistus oikeaan aikaansa. Vielä kerran sai gambusinon järkevyys
voiton.
Hiljaisuus oli juhlallinen ja sitä häiritsi ainoastaan väliaikojen
perästä ne kojoottiulvonnat, joilla indiaanit toisillensa tahtoivat
osoittaa, että hyvästi vartioivat.
Kullankaivajat, jotka pitkin pituuttaan makasivat ylätasangolla korva
maata vastaan, luulivat, toivon synnyttämän tenhon vaikutuksesta heidän
mielikuvitukseensa, kuulevansa meksikolaisen ratsujoukon juoksun
llanolla.
Yön ensi hetkiä vietettiin kuumeentapaisessa levottomuudessa, joka piti
valveilla enin heikontuneitakin kullankaivajia, vieläpä vaimoja ja
lapsiakin.
Tulitikku kädessä seisoi Pedro Vicente ryhmän keskellä, jossa oli don
Estevan, Robert Tresillian, insinööri ja monta työnjohtajaa. Hän uudisti
jokaiselle, ettei ollut ylätasangon varustusväen asia alkaa toimintaa.
Eversti Requennes ja Henry eivät päivän kuluessa voineet olla
huomaamatta Meksikon lippua vuoren huipulla. Taitavana sotilaana oli
eversti luultavasti ajatellut yhteistä toimintaa omien joukkojensa ja
piiritettyjen puolelta, mutta myöskin otaksunut, että nämä viimemainitut
jättäisivät hänelle täyden toimintavapauden ja antaisivat hänen alkaa.
Senhän lapsikin voi käsittää.
Sillä tavalla kului kaksi kuolettavan pitkää tuntia minkään
häiritsemättä yön äänettömyyttä.
Käsittämätön jännitys pani kaikkien sydämmet palpattamaan ääneen ja
heikommatkin tunsivat jäntereissään yli-inhimillisen voiman.
»Kärsivällisyyttä,« sanoi Pedro. »Antakaamme everstin panna toimeen
tuumansa, niin että indiaanit, yllätetyt keskellä untansa, eivät voi
pakoa ajatellakaan. Muutamia minuuttia vielä vaan ja sitte on meidän
vuoromme. Eikö olisi loistavata omiin verkkoihinsa pyytää nuo kurjat
roistot, jotka nyt monta viikkoa ovat silmäilleet meitä varmana
saaliinaan, mahdottomana kenenkään riistää heiltä...«
Gambusinon vielä puhuessa herätti kauhea laukaus tasangon kaikki kaiut
ja melkein yht'aikaa kajahtivat vielä korkeammalle eversti Requenneen
kanuunat.
Kauhun huudahdukset tuskan ulvonnalla sekoitettuina kohosivat heti
kojoteerojen leiristä todistaen, että everstin väki oli hyvästi
tähdännyt.
Tämä jyrisevä hyökkäys, joka tuli taholta, jolta eivät uskoneet
tarvitsevansa pelätä vähintäkään ja jonne eivät koskaan olleet
asettaneet vahtimiehiä, teki villit raivosta hurjistuneiksi.
Ja vielä kurjemmaksi kävi tila kun insinöörin sähkövalo valaisi heidän
leiriänsä ja armottomasti näytti sitä väsymättömille ahdistajoille,
joitten insinööri oli antanut jäädä pimeyden peittoon.
Niinkuin gambusino edeltäpäin oli arvannut, kokoontuivat urhoollisimmat
heti Zopiloten teltan ympärille.
Kauvan odotettu hetki käyttämään kumpaistakin tykkiänsä oli vihdoinkin
tullut don Estevanille ja tykit syytivät äärettömiä määriä raehaulia
epätoivoon joutuneitten indiaanein joukkoon.
Uskaliaimmat kirkuivat kauheasti raivoissansa. Olivatko valkoiset
todellakin tehneet liiton korkeimpien voimien kanssa, koska voivat
muuttaa yön päiväksi ja sytyttää tämän auringon, joka valaisi leiriä?
Zopilote, joka jo istui hevosen selässä, oli ainoa, jossa vielä pysyi
kipinä kylmäverisyyttä. Huolimatta epäjärjestyksestä villien joukossa
koetteli hän koota heitä, mutta toisena hetkenä toisensa perästä teki
Requenneen ja ylätasangon tykit uusia hävityksiä heidän parvessansa.
Äkkiä kirkasi hän hirveästi raivostuneena.
Siinä valokartiossa, jonka sähkövalo muodosti, huipun lähtökohtana
vuori, oli hän huomannut meksikolaisia sotamiesosastoja, jotka
kohtisuoraan lähenivät vuorta.
Nähtyään nämä viholliset, joita nyt tiedettiin voitavan tavoittaa,
näytti uskallus jälleen palanneen näihin miehiin, jotka tähän saakka
olivat olleet melkein taikauskoisen pelästyksen valtaamina.
Tuokiossa olivat ne hevosen selässä ja yhtäaikaa kiljuen kauhistuttavaa
sotahuutoansa, aikoivat he hyökätä Requenneen eskadroonan kimppuun, kun
epätoivoa osoittava viittaus Zopiloten puolesta pysähdytti heidät.
Näkyvinä kolmessa uudessa sähkövalovirtauksessa oikealta, vasemmalta ja
takaa päin, lähestyi kolme muuta lansieeriosastoa ja muodosti vähitellen
säännöllisen ympyrän.
Vielä lisäksi seisoivat don Julianon peonit taisteluun järjestettyinä
järven rannalla ja sulkivat sieltä indiaanein viimeisenkin pakotien.
Ensimmäisellä silmäyksellä näki Zopilote, että leikki ei ollut
tasavoimainen ja että hänen piti välttämättömästi joutua hukkaan
kaikkine joukkoinensa, jos yhä edelleen pysyisi kahden tulen välissä.
Hän teki äkkiä päätöksensä ja käskien puolet väestään muodostamaan
jälkijoukon, jonka tuli jatkaa taistelua alhaalla lakeudella, syöksyi
hän itse toisen puolen kanssa solaa kohden.
Jälkijoukon tehtävä oli suojella hyökkäystä ylätasankoa vastaan, jonka
hän oivalsi olevan ainoana ja viimeisenä pelastuskeinonaan.
Jos hänen onnistuisi karkoittaa kullankaivajat väkisin tunkeutumalla
solaan ja valloittamalla ylängön, tulisi hän oltuaan piirittäjä itse
piiritetyksi. Hänen asemassaan kannatti sellainen yritys kyllä
koettamisen vaivan. Tuokiossa oli hänen väkensä solan edessä.
Ei mikään liikkunut ylhäällä vuorella eikä siinä ahtaassa ahteessa,
jonka kautta päästiin tuonne ylös.
Puristettuina toinen toistaan vastaan, sillä välin kuin kiväärituli
jatkui alangolla raivokkaammin kuin koskaan, kiipesivät Zopiloten miehet
ylöspäin kiihoittaen toisiaan sokeassa raivossa.
Piiritetyt pysyivät liikkumattomina, antoivat heidän lähestyä ja täyttää
solan.
Mutta niin pian kuin ensimmäiset heistä olivat koskettaneet
rintavarustuksen kiviä, halkesi manner heidän päänsä päällä ja heidän
jalkojensa alla aina vuoren huipulta sen juureen saakka.
Kalliolohkareita ja kiviä vyöryi vyörykkeen tavoin alas tähän ahtaaseen
kuurnaan ja musersi hyökkääjät painonsa alle. Onnettomat indiaanit eivät
voineet päästä ylöspäin eivätkä alaspäin, vaan olivat kuin naulattuina,
mihin olivat jääneet.
[Kuva: Maa halkesi heidän päänsä päällä ja heidän jalkojensa alla.]
Kiviartilleriaa seurasi kohta hyvin tähdättyjä kiväärin laukauksia. Ei
yksikään laukaus mennyt hukkaan tässä taajaan sullotussa joukossa, jossa
luoti ei voinut tavatakaan tyhjää tilaa.
Kojoteerojen kuolleet ruumiit, jotka olivat kokoon litistyneet tähän
ahtaaseen käytävään, seisoivat yhä pystyssä ja tukivat toisiaan, ja
vasta muutamien hetkien kuluttua sanomatonta sekasortoa, onnistuivat
muutamat vielä eloon jääneet, niiden joukossa Zopilote, laskeutumaan
alas alangolle, sen rautaympyrän keskeen, jonka eversti Requenneen
voittoisat laumat muodostivat.
Kun Zopilote, joka oli pahasti kiviliuskan haavoittamana oikeaan
käsivarteensa, nyt näki, että kaikki vastarinta oli mahdotonta,
heittivät hän ja ne miehet, jotka hänellä vielä olivat jälellä, aseet
luotansa. Liikkumattomina ja pää rintaa vasten painuneena, odottivat he
kaikki, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin.
Siinä tuokiossa nousi aurinko ja valaisi loistollansa tämän verisen
teurastuksen näyttämön.
Tasangolla vuoren ja meksikolaisten välissä, jossa eskadroonat jälleen
olivat liittyneet yhteen ja muodostivat läpitunkeutumattoman
puoliympyrän, makasivat monilukuiset kojoteerojen ruumiit pitkin
tannerta ja kauvempana osoitti heidän tykistön hävittämä leirinsä
surkean näyn.
Tätä aamuruskoa tervehtivät rajuilla riemuhuudoilla sekä ylängön
asukkaat että Zopiloten vangit, jotka eversti Requenneen ratsumiehet
onneksi jo ajoissa olivat tunteneet ja kuljettaneet leirin taakse.
Zopiloten seitsemästä sadasta sotilaasta oli tuskin kahtasataa
viittäkymmentä, jotka taistelussa olivat jääneet eloon. Voittajat
ottivat heidät vangiksi, sitoivat parittain kädet selän taakse ja
jättivät peonien vartioitavaksi.
Kun tämä oli toimitettu ja sola puhdistettu sinne kasaantuneista
ruumiista, laskeutuivat piiritetyt alas.
Ne tapahtumat, jotka nyt seurasivat, erittäinkin kohtaus Robert
Tresillianin ja hänen poikansa välillä sekä sen perästä tämän ja
Gertrudeen välillä olivat niin liikuttavia, ettei niitä voi sanoilla
selittää. Nuoren tytön sielun tuskasta ja ruumiillisesta puutteesta
kalvenneet kasvot säteilivät onnea tässä monipäiväisen toivottomuuden
jälkeisessä riemun tuokiossa.
Kahdeskolmatta luku.
Santa-Gertrtides.
Kun kullankaivajat laskeusivat vuorelta jo aikoja jättämäänsä leiriin,
tulivat he iloisesti hämilleen tavatessaan siellä melkein kaiken hyvässä
kunnossa.
Vaunut, koneet ja työkalut -- miltei kaikki oli ennallaan. Kojoteerot
eivät olleet edes huolineet hävittää näitä heille arvottomia kapineita.
Tämä tavaton määrä kaivostyötarpeita, joiden arvoa kojoteerot
varmaankaan eivät olleet oivaltaneet, oli odottamaton rikkaus.
Hevosia ja muuleja löytyi kyllältä, vaikkei saatukaan takaisin samoja,
jotka olivat ryöstetyt.
Kahden päivän kuluttua pelastuksesta oli osapuilleen kaikki selvitettyä.
Kuolleet olivat saaneet viimeisen leposijansa ja everstin ynnä hänen
joukkonsa palatessa vankiensa kanssa Arispeen saattoi don Juliano
apakien ottamat vangit Nacomoriin, näiden kotiseudulle.
Turvallisuus oli nyt täydellinen. Kenties ei olisi sekään edes
mahdotointa, että saataisiin Zopilotesta liittolainen! Hänen oikeaa
kättänsä oli pitänyt leikata niin, että toivoa kyllä voi, että hän tästä
lähtien olisi sävyisämpi.
Olkoon tämä kohta miten tahansa. Totta on joka tapauksessa, että
Salaperäinen vuori tänään, kolmea vuotta mainittuja seikkoja myöhemmin
on tosin nuori, mutta jo kukoistuksessaan oleva kaupunki linnoituksen
suojaamana, joka on vahvempi kuin mikään ihmiskäsien rakentama.
Loitolta voidaan eroittaa lukuisia tehtaan savutorvia, joista savu
paksuissa pilvissä tupruaa kohti taivasta. Ympäristön alueella ei ole
enää entistä viljelemätöntä leimaa. Mehevät karjanlaitumet ulottuvat
niin pitkältä kuin silmä kantaa ja uudisasukasten karja on lukematon.
Rautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.
[Kuva: Rautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.]
Kaivoksen menestys on ollut yhtä erinomainen, kuin nopeakin. Toinen
veres kultasuoni toisensa perästä tulee ilmi ja Salaperäisestä vuoresta
on tullut _Kultainen vuori_.
Neljän asioimistoverin rikkaus on jommoinenkin. _Neljänkö?_ kysyt nuori
ystäväni. Neljänpä tietenkin. Ei näet oltu pidetty kuin aivan oikeana,
että sallittiin urhoollisen gambusinonkin yhtyä yhtiöön. Eikö gambusinon
äly ollutkin juuri tuottanut pelastuksen kaikille?
Jokaisella kullankaivajalla on oma, soma talonsa, joka todistaa
isäntänsä varallisuutta. Muistoa säilyttävällä kiitollisuudella ovat he
pystyttäneet komean muistopatsaan kumpaisellekin ystävällensä Benito
Anguazille ja Jacopo Barralille, jotka heidän edestänsä kävivät
kuolemaan.
Vuoren tasangolla kohoaa uhkea linna, jonka harjoilta meksikolainen
lippu liehuu -- palatsi samalla haavaa kuin linnoitus, jonka pitkälle
kantavat kanuunat voivat niin tarvittaessa pyyhkiä tasankoa kaikille
suunnille.
Puoteja ja tavarahuoneita löytyy kosolta säännöllisien katujen varsilla
ja kirjapainosta annetaan sanomalehteäkin. Kaikesta päättäen on
_Santa-Gertrudes_ kaupungin tulevaisuus oleva onnellinen.
Nyt on Santa-Gertrudeessa juhla ummelleen kolme vuotta kullankaivajien
pelastumisesta lukien.
Torilla vilisee lukuisa ihmisjoukko, jonka seassa näkyy olevan muutamia
apakejakin monivärisiin serapeihin puettuina. Rancherot ja vaquerot
läheisistä maakunnista -- kaikki ovat he puettuina juhlapukuun. Kaikkien
näiden eri vaateparsien välistä näkee joskus vilahdukselta
Zacatecas-lansieerien sotilaspukuja. Rykmentti majailee jonkun matkaa
kaupungista viimeisen ja tehokkaan retken perästä vihamielisiä
indiaaniheimoja vastaan.
Tänään kastetaan Henry Tresillianin ja Gertrudes de Villannevan
esikoista ja tapahtumaa vietetään innostuksella kaupungissa, joka on
saanut nimensä nuoren äidin muistoksi. Hänen nimeään huudetaan
myrskyisällä riemulla.
Kirkossa kantavat lasta kastettavaksi eversti Requennes ja sennora
Villanneva. Heidän jälessään kulkevat don Estevan, Robert Tresillian,
insinööri ja Pedro Vicente, joka säteilevänä tarjoo nuorelle isälle
käsivarttansa. Eikö nuoren ystävänsä onni ole osaksi hänenkin omansa?
Iltasella ovat kilparatsastukset ja muita huvituksia ja entinen
gambusino tulee luonnollisesti saamaan ensimmäisen palkinnon
Krusaderilla, josta on tullut hänen erityinen ystävänsä. Ja ihmisjoukko,
joka pitää muistissaan uskollisen eläimen palveluksia, tulee
kiihkoisasti hurmaantuneena huutamaan: _Eläköön Krusader!_
Ja siihen huutoon toivon, että nuoret lukijanikin yhtyvät.
[Kuva.]
Sisällys:
1. Veden puute........................3.
2. Kojoteerot........................11.
3. Vihdoinkin vettä..................17.
4. El ojo de agua....................23.
5. Indiaanein aamiainen..............33.
6. Los indios........................38.
7. El Cascabel.......................47.
8. Indiaanit leirin ulkopuolella.....51.
9. Kiihko-ajo........................57.
10. Pedron kost......................61.
11. Krusader ei ole hukassa..........68.
12. Odottamaton vihollinen...........72.
13. Elämä Salaperäisellä vuorella....78.
14. Keitä?...........................86.
15. Urhojen kohtalo.................100.
16. Vallan kummallinen hyppäys......106.
17. Taivaan ja maan välillä.........118.
18. Eversti Requennes...............125.
19. Viimeinen urotyö................134.
20. Viimeisen päivän ilta...........140.
21. Taistelu ja pelastus............145.
22. Santa-Gertrudes.................155.