Krusader ei ole hukassa

Suuren apakilaismaan erämailla on eroitus kojoteerojen ja kojoteerojen

välillä. Toinen laji kuuluu ihmiskunnan halveksittavimpaan rupaan.

Toinen laji --, ihmisiä ylpeällä katseella ja kookaskasvuisia, täynnänsä

urhoollisuutta ja voimaa, on indiaanilaisia sotureita. El Cascabelin

joukko kuului näihin jälkimäisiin. Heidän usein uudistetut hyökkäyksensä

levittivät kauhua sivistyneitten heimojen kesken ja niihin

meksikolaisiin, jotka olivat asettuneet niihin seutuihin, eivätkä he

peljänneet pitkää piiritystäkään, jos vaan saivat tyydyttää

kostonhimoansa.

Jos kullankaivajat ennen kuolleitten tanssia olivat luulleet että El

Cascabelin kuolema muuttaisi jotain näiden aikeissa, niin hälveni heidän

epäilyksensä tässä suhteessa punanahkaisten uhkaavan käytöksen kautta

tämän kamalan seremonian aikana. Piiritys jatkuisi sitkeämmin kuin

koskaan, ja jo samana päivänä saivat kullankaivajat varman todisteen

siitä.

Kun kojoteerot olivat lopettaneet hautausjuhlallisuudet, kokosivat he

kaikki muulit ja hevoset paitsi omat mustanginsa, panivat niille

kuormaksi sen vähäisen saaliin, jonka leirissä olivat löytäneet ja

sitoivat ne toisiinsa, niin että lauma oli helpompi ajaa. Joukko

aseellisia indiaaneja ratsain poistui siihen suuntaan, jossa heidän

maansa oli ja ajoi edessään tätä suurta eläimien joukkoa. Muista

eläimistä, jotka piirittäjät olivat ottaneet, pitivät he ainoastaan

sarvikarjan. Luultavasti he arvelivat saavansa liian monta suuta

elätettäväksi.

Niin pian kuin don Estevan piti itsensä varmana siitä, ettei tarvinnut

peljätä punaihoisten ryntäystä, ryhtyi hän järjestämään vahdinpitoa.

Pitkä piiritys oli kestettävä ja piti siis koettaa väsyttää

piirittäjöitä, kun ei heitä voitu asevoimalla kukistaa.

Kymmenkunta huolella valittua miestä oli kylläksi pitämään vahtia

"valleilla". Muut, jaettuina ruotuihin, menivät toimiinsa hehkuvalla

innolla. Kiire olikin tarpeen, sillä se paksu pilvi, joka peitti kuun

edellisenä yönä, oli noussut ylemmäksi ja seisattui lepäämään vuoren

ylitse. Raudan harmaa sumu kokoontui taivaan rannalle, ja lyijynraskas

ilma ennusti lähestyvää myrskyä.

Metsän-aukeama _Ojo de Agua_ tarjosi kohta maalattavaksi erittäin

sopivan ulkonäön. Niitten telttojen ympärille, joita edellisenä päivänä

oli pystytetty, kohosi ikäänkuin taikaiskun kautta joukko majoja ja

suojuksia. Kullankaivajat tapasivat vuorelta kaikki tarpeelliset

rakennusaineet, hirsistä aina kattamistarpeihin saakka. Jokainen teki

työtä voimiensa mukaan ja kohta kohosi kokonainen kylä siellä ylhäällä.

Myrsky alkoi raivota seuraavana päivänä illemmalla. Ikäänkuin

korvataksensa pitkällistä poutaa, tuli nyt kokonainen vedenpaisumus.

Taivas oli aivan täynnänsä mustia sakeita pilviä, joita jokaisessa

silmänräpäyksessä hirveät salamat halkasivat. Ukkonen jyrisi

lakkaamatta, Välistä kumeasti kaukana, välistä hirveällä pauhinalla,

ikäänkuin tahtoen murskaksi murentaa vuoren. Leimauksien häikäisevässä

valossa näytti järvi maljalta sulatettua kultaa, ja raskaat sadepisarat

kimmelsivät korkealla sen pinnan yläpuolella kullankarvaisessa

välkkeessä.

Puro tasangolla muuttui melkein siinä hetkessään rajusti kohisevaksi

virraksi, joka murti kaikki esteet ja lakaisi pois kaiken tieltänsä.

Vesijuopa solassa vaihtui yhtämittaiseksi jonoksi toisiansa seuraavia

vaahtoavia vesiputouksia.

Ja kaiken tämän kestäessä ei tuulenpuuskaakaan. Tämä oli onneksi

kullankaivajille, jotka todella olisivat olleet vaarassa vuoren

lakeudella, jos heitä olisi kohdannut joku niistä hirvittävistä

hirmumyrskyistä, jotka niin usein raivoavat troopillisissa maissa.

Myrskyn lähestyminen oli pakoittanut kojoteeroja pitämään vaunut luonaan

silloin kun kotia lähettivät useimmat eläimensä. He päättivät käyttää

niitä samalla tavalla kuin kalpeakasvoiset olisivat käyttäneet kovan

myrskyn raivotessa, joka voi kestää monta päivää. He tunsivat jonkun

verran levottomuutta siitä, mitä myrsky voi vaikuttaa heidän

saaliiseensa. Mutta heillä oli ollut omat erityiset syynsä sen matkalle

lähettämiseen. Kun myrsky rämähti riehumaan aavikon yli, etsivät

punanahkat turvaa vaunujen suurten purjevaatekattojen suojassa. He

likistyivät kokoon niin paljon kuin mahdollista ja täyttivät teltan

aivan suuta myöten onnistumatta kumminkaan kaikki saamaan katosta päänsä

päälle. Moni heistä oli pakoitettu konttaamaan kalliolohkareitten alle

ulkona aavikolla.

Mitä kullankaivajiin tuli, ei heillä ollut minkäänlaista hätää. He

olivat tottuneita kaikenlaiseen työhön, eivätkä tarvinneet pitkää aikaa

valmistaakseen itsellensä mukavia suojuksia. Ensimmäiset vesipisarat

tapasivat heidät hyvin varustettuina uusissa kodeissaan. He olivat

alkaneet rakentamalla vajoja säilyttääksensä omaisuuttaan ja

elintarpeitansa, jotka olivat yhtä tärkeät kuin ampumavaratkin.

Toinen molemmista teltoista oli valaistu. Siellä oli paljon ihmisiä

koolla, Villanneva, hänen vaimonsa ja tyttärensä, Robert ja Henry

Tresillian, Pedro, talouden kaitsija sekä insinöörit ja päällysmiehet

olivat siellä vilkkaassa keskustelussa. Don Estevan selitti toiveitaan.

Pedron kosto oli asettanut paraimmat edut heidän puolellensa.

Epäilemättä oli El Cascabelin ensimmäinen luutnantti El Zopilote --

"Musta korppikotka" -- oivallinen ja urhoollinen sotilas, jonka don

Estevan tiesi persoonallisesta kokemuksestaan sotaretkiensä ajoilta,

mutta hänellä ei ollut samaa vaikutusta miehiinsä kuin El Cascabelilla,

joka niin usein oli johdattanut heitä voittoon ja saaliiseen.

Eilispäivän voimain ponnistusten ja mielenliikutusten perästä olikin

lepo tarpeellinen kaikille, ja ajatuksien vaihtoa ei pitkitetty kauemmin

kuin tarvis vaati.

Kohta, niin pian kuin myrsky oli tauonnut, unhotti jokainen

rauhallisessa unessa päivän surkeuksien todellisuuden.

Vartijat yksin valvoivat niinkuin edellisenäkin yönä, ja vähimmin

kokeneet kävivät vahdissa ensimmäisinä tuntina. _Serape_ihinsa

käärittyinä he kuljeksivat pitkillä askeleilla rintavarustuksen edessä

sateen tulviessa.

Vuoren juurella olivat punaset vahtimiehet paikoillansa, hekin, mutta

enemmän alttiina myrskyn raivolle. He pysyivät pitemmän matkan päässä

vuoresta -- kolme tai neljä heistä oli jo myrsky murskannut.

[Kuva: Myrsky oli jo murskannut useita vahtimiehiä.]

Vasta aamupuolella hiljeni myrskyn raivo, ukkosen iskut kävivät

harvemmiksi, ja sade lakkasi.

Henry Tresillian oli itsepintaisesti vaatinut saadakseen olla

vartijamiehenä samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, vaikkei

ollutkaan vuorossansa. Mutta hän oli ulkona llanolla luullut

havaitsevansa mustan pilkun, mikä hämärästi muistutti hevosta, joka

myrskyn alkaessa oli näyttäytynyt ja heti sen perästä kadonnut. Voiko se

mahdollisesti olla Krusader? Henry tahtoi saada selvää asiasta. Pitkien

vartiotuntien aikana piti hän kaukoputkensa kiinteästi ohjattuna sitä

paikkaa kohden, jossa luuli nähneensä rakkaan hevosensa. Vasta viimeisen

salaman leimahtaessa huomasi hän, ettei ollut erehtynyt. Krusader ei

ollut joutunut vankeuteen eikä ollut kadotettu. Sillä oli ollut älyä

palata järvelle, ja seisoi siellä liikkumattomana ja ulkopuolella

indiaanein tavoitteluneuvojen kantomatkaa.

Henry oli ainoastaan vilahdukselta nähnyt Krusaderin siinä tuokiossa

kuin leimausta kesti. Mutta siinä hiljaisuudessa, joka seurasi

Jumalanilmaa, kuuli hän uudistunein kerroin hirnumisen, jonka kyllä

tunsi, ja kun aamurusko koitti, näki hän järven rannalla vastapäätä

indiaanein leiriä kauniin Krusaderinsa, joka pää käännettynä solaa

kohden näytti sanovan «hyvää huomenta» isännällensä.

Kahdestoista luku.

Odottamaton vihollinen!

Henry Tresillian päästi riemuhuudon kun auringon ensi valossa huomasi

uskollisen eläimensä asennossa, joka ikäänkuin mieli sanoa: «Näetkös,

isäntä; en ole sinua jättänyt!»

Hänen riemunsa ei kumminkaan ollut ilman levottomuuden sekoitusta.

Jokaisessa tuokiossa hän odotti että joukkio punasia ratsumiehiä lähtisi

liikkeelle uudelle kiihko-ajolle Krusaderin perään. Tämäkin oli

epäilemättä saman pelon alainen, kuin herransakin, sillä se näkyi olevan

levoton ja liikutettu sekä katseli epäilevillä katseilla vuoroin vuorta,

vuoroin vaunuja, joihin indiaanit olivat sitoneet mustanginsa kiinni.

Ehkäpä se myös kummasteli itseksensä, minne kumppalinsa, matkueen muut

hevoset, olivat viedyt? Kaikessa tapauksessa kielsi sitä sen vaisto

lähestymästä korralia.

Koko vasen ranta oli reunustettu ruohikolla ja tuuheilla pensailla,

jotka peittivät Krusaderin punaihoisten katseilta. Mutta niinpian kuin

he läksivät ulos juottamaan ja uittamaan hevosiaan, joutuisi se

epäilemättä heidän huomioonsa. Mitä silloin tapahtuisi? Krusaderilla oli

ollut onni ensimmäisellä kerralla; pääsikö se voitolle myöskin toisella?

Henry Tresilliania häiritsi äkkiä näissä mietteissä melu, joka kuului

leiripaikan äärimäisestä päästä, juuri siltä taholta, missä naisten

teltat olivat. Kuului miesten ääniä, jotka puhuivat yht'aikaa, ja vielä

lisäksi naisten ja lasten ääniä. Tämä osoitti että jotain tavatonta oli

tapahtunut.

Henryn ja vartijoitten ensimmäinen ajatus oli, että indiaanit olivat

onnistuneet kiipeämään vuorelle toiselta puolelta. Ainoastaan nämä

voivat sellaisen häiriön matkaansaattaa. Huudot osoittivat tavatonta

pelkoa. Tämän häiriön keskeltä luuli Henry kuulevansa äänen, Gertrudeen

äänen, joka huusi hänen apuansa:

«Henry! Henry!»

Pedro ja hän kiirehtivät matkaan. Heti ennenkuin joutuivat _Ojo de

Agualle_, huomasi gambusino että kullankaivajien lapset koettelivat

kiivetä ylös puihin, ja hän sai kohta tietää syyn tähän voimisteluun.

«Siellä on harmaita karhuja!» hän huusi Henrylle.

Hän ei erehtynytkään. Metsäaukon takaosalla istui kaksi jättiläisen

kokoista karhua, toinen neljällä jalalla, toinen kahdella. Ne olivat

todellakin harmaita karhuja, Ameriikan enin peljätyitä eläimiä, _ursus

ferox_, _grizzly bear_, mitä lajia ei ole sekoitettava _ursus

americanus_ nimiseen eli mustaan karhuun, joka enemmän haluaa hunajaa

kuin ihmisen lihaa. Indian tiikerit ja Saharan jalopeurat eivät ole

hirvittävämpiä kuin Amerikan harmaat karhut.

Nämä eläimet pelkäävät niin vähän vihollisiansa, että arastelematta

käyvät ihmisjoukkojen ja hevosien kimppuun. Ei ollut siis ihme että

kullankaivajat olivat peloissaan.

Kummallista kyllä eivät karhut näkyneet aikovankaan tunkeutua

majapaikkaan ja hyökätä sen asukasten kimppuun. Niitä näytti huvittavan

katsella sitä häiriötä, jonka olivat matkaan saattaneet tulollaan, sekä

näyttivät tahtovan huvitella vastustajiansakin.

Uros, joka istui pystyssä takajaloillaan, huiskutti kämmenillänsä.

Naaras nousi pystyyn ja laskeutui istualleen vuoron perään, ikäänkuin

leikitelläkseen toisen kanssa. Tämä näytelmä olisi ollut lystillinen,

ellei sen pian olisi täytynyt väistyä surullisen tieltä.

Sennora Villanneva oli paennut telttaansa. Hän huusi tytärtänsä parkuen,

mutta Gertrudes jäi urhokkaasti seisomaan oven ulkopuolelle isänsä ja

Robert Tresillianin luo. Ja monen häntä vanhemman henkilön paetessa oli

hän tuskin tavallista kalpeampi.

Henry Tresillian syöksyi hänen eteensä puolustaaksensa häntä.

«Kätkeytykää, Gertrudes, minä rukoilen hartaasti», sanoi hän.

Vastauksen asemesta näytti Gertrudes korsikalaista tikariansa, jota ei

koskaan jättänyt luotaan. Kumminkin onnistui Henryn pakoittaa hänet

menemään telttaan sekä lupaamaan ettei sieltä lähtisi.

Sillä välin olivat muutamat miehistä saaneet pyssyt käsiinsä.

«Älkää ampuko!» sanoi gambusino, kun näki heidät valmiina laukaisemaan.

«Ne voivat..»

Oli liika myöhään! Pedron viimeisiä sanoja esti pyssyn laukaus

kuulumasta.

Uros, joka istui pystyssä, putosi neljälle jalalleen. Siihen oli

sattunut, vaan se ei ollut vaarallisesti haavoitettu. Se käänsi päätänsä

levottomalla liikkeellä ja alkoi nuolla haavaa. Kun siten oli hoitanut

itseään, asettui se entiseen asemaansa ja nyökyttäen päätänsä, mörisi se

tuskasta ja raivosta.

Ei sinnepäinkään, että olisivat näyttäneet halua poistumaan, päinvastoin

jätti kumpainenkin karhu äkkiä ja yht'aikaa paikkansa sekä heittäytyi

raivokkaasti keskelle majapaikkaa.

Tämä hyökkäys tapahtui niin rajusti, että eräs lapsi raukka, joka

kauheassa säikähdyksessään oli pudonnut alas puusta, ei enää ehtinytkään

päästä pakoon. Naaras lyödä läimähytti häntä kämmenellänsä niin että

poika kuolleena makasi maassa. Onneksi ei karhu enää saanut aikaa

lisätäkseen uhriensa lukua. Kullankaivajat, jotka olivat kuuroja

kaikelle muulle paitsi raivollensa, kiersivät sen niin ahtaalle että

heidän pyssynpiippunsa katosivat sen tuuheakarvaiseen turkkiinsa.

Kymmenkunta laukausta kajahti yht'aikaa ja naaras makasi kuolleena

maassa.

Toinen vihollisista oli voitettu, mutta vielä oli kaikkein kauhein

hengiltä saamatta.

Se meni suoraa tietä Sennora Villannevan telttaa kohti, jota don

Estevan, Robert Tresillian, Henry ja gambusino puolustivat. Vaikka

harvalukuiset, olivat nämä taistelijat pelotta, ja heillä oli, paitsi

pyssyjänsä, puukkoja ja pistoolejakin. He odottivat vihollista vankassa

asennossa. Pedro huusi vilkkaasti:

«Antakaa minun ampua ensiksi, sennores, ja kun karhu kääntyy nuolemaan

haavaansa, täytyy teidän kaikkien tähdätä sen vasempaan lapaan».

Gambusino notkisti toisen polvensa maata vasten ja asetti pyssyn

olkapäänsä nojaan. Olipa jo aikakin. Tuo mahdottoman suuri eläin oli jo

vähemmän kuin kymmenen askeleen päässä teltasta, kun Pedro laukasi.

Kuten hän ennakolta oli sanonut, kääntyi haavoitettu karhu, niinkuin

edelliselläkin kerralla nuolemaan haavaansa, ja tämä liike jätti

vasemman olkapään nähtäväksi. Neljä pyssyä lähetti nyt isku iskultaan

kahdeksan luotiansa tuohon tavattomaan maalitauluun, eikä mikään niistä

mennyt harhaan. Karhu heitti henkensä, ennenkuin kaiku oli ehtinyt

vastata kaikkiin näihin pamauksiin.

[Kuva: Gambusino notkisti toisen polvensa maata vasten ja asetti pyssyn

olkapäänsä nojaan.]

Nyt kuvattu tapahtuma kehittyi lyhyemmässä ajassa, kuin on mennyt sen

kertomiseen -- ainoastaan muutamissa minuuteissa. Tulos olisi voinut

käydä aivan toisenlaiseksi. Useimmat taistelut harmaan karhun kanssa

ovat vähemmin onnellisia, ja luetellaan monta sellaista, jossa puolet

ovat joutuneet uhriksi yhden ainoan sellaisen eläimen rajulle raivolle.

Kaikki kokoontuivat sen onnettoman lapsen ympärille, jonka naaras oli

tappanut. Poika oli hirveästi runneltu.

»Se on Pablito Rojas,« virkkoi naisääni.

Ja kaikki alkoivat säälitellen surkutella:

»_Pobre! Pobre Pablito!_

Äidin toivottomuus oli sydäntä särkevä. Häntä ei voitu saada irtautumaan

poikansa ruumiista, hän repi tukkansa irti, täytti ilman huudoillansa ja

soimaili naaraskarhua, ettei se ollut tappanut häntäkin samalla kertaa

kuin hänen lastansa.

Tämän sattuman aikana ei ollut mitään uutta tapahtunut preriillä.

Indiaanit olivat epäilemättä arvanneet syyt niihin laukauksiin, jotka he

tietenkin kuulivat. Henry voi vakuuttaa, että Krusader yhä edelleen

kulki laitumella samalla paikallaan. Siinä oli enemmän kuin hän uskalsi

toivoakaan. Epäilemättä punanahkaiset eivät vielä olleet huomanneet

sitä. Mutta niin ei voinut kauvan kestää. Krusaderin hirnuminen

onnettomalla hetkellä pani heidän korvansa pystyyn, eivätkä he nyt

vitkastelleetkaan laittautuessaan valmiiksi. Henry sai kohta suruksensa

nähdä viisikymmenisen punaisia ratsumiehiä jättävän leirinsä hyvässä

järjestyksessä ja asettuvan ulkona llanolla indialaiseen jonoon

kiertääkseen ympyrään tuon jalon eläimen.

Krusader näki heidät hyvin hyvästi, mutta se jäi vaan syömään, ikäänkuin

vaarasta huolimatta ja ainoastaan ahnehtien saadakseen korvausta monen

päivän paastoamisen jälkeen. Muutamia askelia siitä oli puro. Ruohoa ja

vettä -- mitä enempää voi se toivoakaan?

Kojoteerot lähenivät yhä lähemmäksi. Krusader ei liikahtanut paikaltaan.

Henryn sydäntä kouristi.

»Tällä kerralla tulee nyt loppu,« sanoi hän muutamalle

vahtikumppanilleen.

»Kuka ties,« sanoi Pedro, joka palasi majapaikasta. »Minua suuresti

kummastuttaisi, jos Krusader tarttuisi noin suurisilmäiseen verkkoon.

Kyllä se vielä puolestaan tekee punanahkoille kepposen... Odottakaa

vaan!«

Villit, jotka eivät enää olleet kaukana purosta, huomasivat riemukseen,

että myrsky oli sen muuttanut kohisevaksi koskeksi.

Ahtaammalle supistettaessa piiriä olisi Krusader varmasti vangittuna

heidän ja puron väliin. Vielä muutamia askelia vaan ja Krusader olisi

heidän vallassaan. He olivat vakuutetut siitä, että mikä eläin hyvänsä,

jolla oli vähääkään vaistoa, ei koskaan voinut saada päähänsä uhkaellen

heittäytyä virran kuohuviin laineisiin välttääksensä paljoa vähäisempää

vaaraa, että joutuisi kiinni.

Mutta juuri siinä seikassa olivatkin he iskeneet kirveensä kiveen. Kun

Krusader näki itsensä melkein sen indiaanin saavuttamaksi, joka johti

ajoa, teki se uskaliaan hyppäyksen, syöksyi keskelle laineita, katosi

tuokiossa vaahtoon ja sukelsi kohta sen perästä näkyviin toisella

rannalla, missä seisattui tuokioksi pudistaakseen veden harjastaan,

jonka perästä se ohjasi matkansa suureen lähellä olevaan metsään, jonne

vihdoinkin katosi.

»Mitäs minä sanoin,« virkahti Pedro. »Krusader on vetänyt heitä nenästä.

Tuo hevonen ei ole sen ala-arvoisempi kuin itse paholainen. Se ei olisi

koskaan seisahtunut sinne niin rauhallisena, ellei olisi tietänyt, että

puro nyt sateen perästä oli mahdoton kulkea kaikille muille paitsi sille

itselleen.«

Henry Tresillian ei ollut liikkunut paikaltaan. Sykkivin sydämmin ja

täynnänsä mielenliikutusta oli hän todistanut sen uuden voiton, minkä

hänen hevosensa oli saavuttanut. Kun hän näki pettyneitten indiaanien

surkeilevin mielin kääntyvän takaisin leiriinsä, pääsi syvä huokaus

hänen rinnastaan.

Kolmastoista luku.

Elämä Salaperäisellä vuorella.

Niitä tapahtumia, joita nyt olemme kertoneet, seurasi verrattain

hiljainen ajanjakso, jonka kuluessa kummaltakin puolin ainoastaan

toisiansa täyhysteltiin.

Piirittäjät eivät näyttäneet ajattelevankaan hyökkäystä, mutta eivät he

sentään jääneet toimettomiksikaan. Lakeuden huipulta nähtiin heidän

tulevan, menevän ja katoavan ilmestyäksensä jälleen uudelleen. Näytti

siltä kuin he vaan huviksensa tekisivät matkoja vuoren ympärillä.

Missäpä tarkoituksessa? Juuri sitä piiritetyt koettivat saada selville.

Nämät edestakaisin vaeltamiset tapahtuivat pääasiallisesti ja

lakkaamatta. Don Estevan ja hänen seuralaisensa pitivät silmällä vuoren

huipulta näitä hiljaisia temppuja niin usein kuin pimeys ei asettanut

esteitä.

Indiaanit tähystelivät vuorta kaikilta puolin omituisella huomiolla.

Eräänä iltana sanoi don Estevan:

»Ellemme olisi vakuutetut siitä, että linnamme on luoksepääsemätön

kaikilta puolin, paitsi solasta, niin voisi uskoa että nuo herjat eivät

ole luopuneet toivostaan ottaa meidät kiinni itse pesässämme.«

»Heidän tempuillansa vuoren ympärillä on kahtalainen tarkoitus,« sanoi

gambusino, »saada tietää olisiko heille mahdollista, vaikka kyllä

mahdottomalta näyttää, kiivetä tänne ylös, vai voisimmeko päästä täältä

pois pujahtamaan. Pitkän piirityksen mahdollisuus tekee heidätkin

levottomiksi; mutta kestäkööt vaan. Omasta puolestani en pyydä muuta

paremman puutteessa kuin että joku herroista kojoteeroista

onnettomuudekseen tulisi minun tuliluikkuni kantomatkalle.«

»Se on tuskin luultavaa,« sanoi Henry, »päällikkönsä kuolema antoi

heille hyvän läksyn.«

»Kukapa tietää,« vastasi gambusino hymyillen. »Kun he näkevät meidät

niin levollisina, voipi kyllä hyvinkin tapahtua, että jonakuna päivänä

tai jonakin toisena rohkasevat itsensä ja uskaltavat lähemmäksi, ellei

muuta varten, niin ainakin sentähden, että paremmin voisimme kuulla

heidän hävyttömiä puheitaan. Juuri sellainen hetki on valittava, jos

mieli hävittää heistä muutamia kappaleita.«

Ikäänkuin vahvistaaksensa Pedro Vicenten sanoja läheni juuri samana

hetkenä pari kolme indiaania hölkkäjuoksussa, jonka perästä pysähtyivät

sopivan matkan päähän vuoresta. Nähtävästi he eivät olleet sovussa, vaan

kiistelivät vilkkaasti keskenään, sillä heidän äänensä kuului aina

vuoren lakeudelle saakka.

Gambusino, joka tunsi kaikki erämaan kielet, kuunteli viitaten toisille

olemaan ääneti. Muutamien hetkien perästä ilmoitti hän heille mistä

kysymys oli:

»Nuo koirat tuolla tuntevat vuoren yhtä hyvin kuin teidän nöyrin

palvelijanne, mutta arvelevat kumminkin, eikö löytyisi mitään muuta

tietä tänne kuin veden uurtama solatie. Juuri sentähden ovatkin nämä

viimeisinä päivinä meitä vakoilleet ja pitäneet silmällä niin sitkeästi.

Mutta katso, tuossa on meillä kaksi, jotka ovat niin kiivaasti

kiintyneet keskusteluunsa, että näyttävät unhottaneen kaiken

varovaisuuden. Don Henry, tuopa on sopiva tilaisuus koettaa kuinka

etäälle pyssymme kantavat. Ottakaa te osallenne tuo oikeanpuolinen,«

jatkoi hän, »niin koettelen minä onneani tuohon vasemmanpuoliseen.«

Kohta keskeytti kaksi pyssyn laukausta hiljaisuuden ja kaksi indiaania

keikahti alas hevosensa selästä. Sen perästä kuului pelästyneitten

hevosien nelistäminen, jota seurasi samat huudot kuin päällikönkin

kuolemaa.

«Ulvokaa vaan», sanoi gambusino viisastellen, «kojoteerojen ulvonta ei

herätä jälleen kuolleista».

Pedron selitys oli oikea. Pääasiallinen tarkoitus villien

tarkastusretkillä vuoren ympärillä oli tulla varmuuteen siitä, ettei

piiritetyillä ollut mitään muuta pakotietä ja että siis oli turhaa

hajoittaa ja uuvuttaa niitä voimia, joita heillä itsellänsä oli.

Muuten saatiin kohta todisteita tähän. Sitte kun indiaanit olivat

vieneet pois noiden kahden ammutun kumppalinsa ruumiit, eivät he enää

asettaneet muualle vahtimiehiä kuin vesikuurnan suuhun.

Seuraavana aamuna, syötyänsä aamiaiseksi karhun paistia ja säilykkeitä,

piti don Estevan sopivana tutkia koko lakeuden saadaksensa tietää,

löytyikö vielä useampia karhuja siellä ylhäällä ja oliko siis vielä

kerran pelättävä yhtä vastenmielisiä vierailuja kuin edellisellä

kerralla.

Ensimmäisen insinöörin käskystä raivasivat meksikolaiset polkuja

tiheimpien viidakkojen läpi kirveillä ja macheteilla ja tallasivat

jaloin paikkoja, joita ei vielä koskaan ihmisjalat olleet tallanneet.

Tuntemattomia lintuja pakeni pelästyneinä; kummallisia eläimiä läksi

liaaneista ja kokoon kietoutuneilta oksilta. Ruoho ja sammal kätkivät

enimmiten. matelijoita, _armadillos_, kauhean suuria sisiliskoja,

kummallisilla sarvilla varustettuja rupisammakolta -- niitten

tieteellinen nimi on _agama cornuta_ -- ja melkoisen määrän

kalkkalokäärmeitä.

Nämä viimeksi mainitut koettivat turhaan karttaa huomiota ja saada

kalkkaloitansa vaikenemaan. Niitten kaliseminen ilmaisi ne ja

kullankaivajat tappoivat niitä säälimättä. Pedro päästi pilansa niin

pitkälle, että heitteli tapetut käärmeet indiaanein leiriä kohden

muistuttaakseen villejä heidän entisestä päälliköstään ja hänen

odottamattomasta kuolemastaan. Hän pahoitteli ainoastaan sitä, ettei

voinut viskata sinne niitä elävänä.

Ei ollut nelijalkaisistakaan puutetta. Kerta toisensa perästä

metsästäjät tuhosivat yleisen hyvän eduksi niin hyvin antiloopeja kuin

_carnero_jakin, kaikkia jäniksiä ja kaniinia lukuunottamatta.

Suuria susia ja niiden arkoja heimolaisiaan kojooteja löytyi myöskin

suurin määrin, ja tuskin tarvinnee lisätä, ettei heillekään armoa

annettu. Siis saivat korppikotkat pitkiksi ajoiksi runsaita aterioita.

Mutta kuinka ahkeraan etsittiinkin, ei nähty yhtäkään karhua, ei mustaa

eikä harmaata, kömpivän esille luolastaan.

Olivatko siis nuo kaksi hirviötä, jotka olivat ahdistaneet

kullankaivajia, ainoat lajiaan koko vuorella?

Tämä etsiminen kesti, muutamien pienien seikkailujen keskeyttämänä,

kokonaisen päivän. Aiottiinpa juuri palata leiripaikkaan ennen yötä, kun

kaksinkertainen huuto gambusinon ja Henryn suusta, jotka kaiken aikaa

olivat kulkeneet metsästäjien etunenässä, ilmaisi että jotain vakavata

oli tulossa.

Kaikki kiiruhtivat sille taholle, jossa nämät kaksi seisoivat, ja

pienessä metsän aukeamassa nähtiin taas pariskunta karhuja istuvan

takajaloillaan ja huitovan kämmenillään eriskummallisella tavalla.

Alituiset pyssynlaukaukset olivat häirinneet niitä. Kumminkaan eivät ne

osoittaneet minkäänlaisia vihamielisiä aikeita ja poistuivatpa tuskin

luolansa suulta, johon voivat turvautua, jos tämä vaaraksi koituisi.

Ainakin oli se Pedro Vicenten ajatus, sillä hän pyysi don Estevania

kieltämään väkeänsä ampumasta.

He laskivat jo ojennetut pyssyt olkapäiltänsä ja kaikki katselivat

gambusinoa ikäänkuin vaatiaksensa selitystä.

»Nuo ovat vaarallisia naapureja, jotka olisivat hävitettävät mitä

pikemmin,« sanoi don Estevan. »Tieto, että näitä löytyy

läheisyydessämme, ei turvallisuuttamme lisää, ja ellemme nyt heti

paikalla saata niitä päiviltä, seisomme kahden vaaran keskellä. Ettekö

todellakin arvele, Pedro, että laukaus...«

»Se voisi kyllä onnistuakin,« keskeytti gambusino, mutta otaksukaa,

sennor, ettei se tuota mitään kuolettavaa haavaa, joka kyllä on

mahdollista, kun niillä on niin läpitunkeumattomat turkit -- kuka

silloin voi taata, ettei ainakin toinen heistä karkaa suoraa päätä

majapaikkaamme, jossa ei sellaista vierailua odoteta?«

»Te olette oikeassa,« sanoi don Estevan, »mutta me emme voi missään

tapauksessa poistua täältä tietäessämme, että nuo molemmat yhä

edelleenkin ovat elossa.«

»Emmepä tietenkään,« vastasi Pedro. »Kyllä ne ovat päiviltä

päästettävät, mutta vähimmällä vaaralla ja vaivalla. Teidän luvallanne

tahdon tällä kertaa saada yksin hoitaa asiata. Kaikki, minkä pyydän, on,

että jokainen kiipeää ylös puuhun. Kun tämä on tehty, ei kukaan teistä

saa päästää hiiskahdustakaan, vaan antaa minun toimia.«

Se paikka vuoren lakeudella, jossa nyt oltiin, oli tuskin enemmän kuin

neljän sadan metrin päässä suoraa tietä siitä vuoren reunasta, joka oli

lähinnä apakilaisten leiriä. Vuori oli täällä alas lakeudelle asti

hiukan kalteapintainen ja sileä kuin metallilaatta. Vuoren seinä

ylhäältä alas oli melkein tasaista, kallio ilman vähintäkään halkeamaa.

Ainoastaan yläreunassa, jossa vähän multaa oli kokoontunut syvennykseen,

kasvoi puu, joka ojensi itsensä reunasta ulospäin. Suurin oksa, kuusi

jalkaa pitkä, oli siksi vahva, että se hyvin hyvästi voi kannattaa

täysikasvuisen ihmisen.

Kun kaikki metsästäjät olivat saadut korjuuseen karhujen tavoteltavista

ja levottomina istuivat ylhäällä puissa, lähestyi gambusino, joka oli

ladannut pyssynsä kumpaisenkin piipun, tasaisilla askelilla noita

kauheita hirviöitä.

Hyvästi voi kyllä mielessänsä kuvitella miten kaikkien silmät olivat

kiinnitetyt tuohon rohkeaan metsästäjään, joka silminnähtävästi uskalsi

henkensä toimittaakseen urostyön, jonka laadusta ei ollut

aavistustakaan.

Nuo kaksi karhua, jotka yhä istuivat takajaloillaan, näyttivät itsekin

hämmästyneiltä niin suuresta uskaliaisuudesta ja astuivat lyhyillä

askelilla taaksepäin, möristen kumeasti vihasina sekä yhä enemmän

paljastaen armottomia kynsiään.

Pedro Vicente kulki eteenpäin yhä tyynenä ja tarkoin punnituilla

askelilla. Kun oli noin viidenkymmenen askeleen päässä karhuista, alkoi

hän pilkata niitä herjaussanoilla, joihin karhut vastasivat vielä

selvemmin uhkaavalla mörinällä.

Pedro tuli vielä lähemmäksi ja huvitti itseään heittämällä kiviä petojen

päälle.

Se oli liikaa. Vimmastuneet hirviöt asettuivat kömpelösti neljälle

jalalle ja paisuttivat sieramiaan muutamia sekuntia, jonka perästä

gambusinon ärsyttämä takaa-ajo alkoi, niin että roikkui.

Vaikka hän juoksi kaikin voimin, ennättivät kumminkin nämä ulkomuodosta

päättäen niin kömpelöt eläimet alituiseen hänen kintereilleen, ja mikä

enimmin sai puihin kiivenneet meksikolaiset levottomiksi, oli se seikka,

että Pedro ajattelemattakaan hakeakseen tilaisuutta pakenemiseen, ohjasi

juoksunsa suoraan jyrkännettä kohti.

Juosten miten kintuista kerkesi, riisui hän samalla vähitellen päältänsä

vaatekappaleen toisensa perästä, jotka heitti taaksensa siten antaakseen

karhuille tehtävää, ja pääsi sillä tavalla aina kulloinkin vähän matkaa

edelle. Pedot seisattuivat aina muutamia sekuntia nuuskiakseen esineitä,

läksivät sen perästä matkaan kiihtyneellä vauhdilla ja mörisivät yhä

raivokkaammin.

Kun Pedro Vicente oli ennättänyt viiden tai kuuden metrin päähän

lakeuden äyräästä, pysähtyi hän, kääntyi, pani pyssyn olkapäätänsä

vasten ja ampui kaksi laukausta perätysten.

Kaksinkertainen tuskan kiljunta vastasi näihin kahteen laukaukseen.

Pedot, jotka kumpikin olivat haavoittuneet, syöksyivät häntä vastaan

kauhealla raivolla, ja meksikolaiset näkivät tuossa tuokiossa, lyhyessä

kuin salaman välähdys, gambusinon heittävän luotaan pyssynsä ja klovnin

ketteryydellä hyppäävän ylös suurelle oksalle tuossa yllämainitussa

puussa, joka ojensi oksansa ilmaan jyrkänteen reunan yli. Hän iski

oksaan kiinni apinan notkeudella ja istui siellä ylhäällä kaksin reisin,

sillä välin kuin nuo kaksi karhua kiihkostansa raivostuneina katosivat

hänen allensa vuoren seinän jyrkännettä myöten.

[Kuva: Nuo kaksi karhua katosivat hänen allensa vuoren seinän

jyrkännettä myöten.]

Innostunut riemuhuuto kaikui. Tuokiossa oli Pedro taas laskeutunut

maahan ja kumartui alas ottaakseen ylös pyssynsä.

Hetkeä myöhemmin makasivat kaikki meksikolaiset ynnä gambusino eteenpäin

kyyristyneinä vuoren seinämän reunan yli ja tirkistelivät alaspäin.

Heidän kummastukseksensa olivat nuo kaksi petoa, vaikka kumpikin

gambusinon pyssyn haavoittamina, ainoastaan pyörtyneet hirvittävästä

hyppäyksestään. Ne pudistelivat nahkaansa tuolla alhaalla kuin kastuneet

koirat. Heti kadotettuaan jalansijan olivat ne pää etukoipien välissä

ikäänkuin kaksi mahdottoman suurta palloa ja melkein vahingoittumatta

vyöryneet vuoren jyrkännettä alas. Tultuansa maahan seisoivat ne taas

jaloillaan pää pystyssä ylöspäin ikäänkuin heillä olisi ollut aikomus

alkaa takaperin sama kuperkeikka, jonka he äsken olivat tahtomattansa

tehneet.

Meksikolaiset olivat hämmästyksestä tyrmistyä. Don Estevan puristi

voimakkaasti gambusinon kättä ja lausui pilkallisesti vihastuneella

äänellä, kääntyen llanoa kohden:

»Odottakaa vähän, tämä on vasta leikin alkua, eikä ole pimeämpi kuin

että voimme nähdä näytelmän lopunkin. Tuhat tulimaista,« jatkoi hän ja

osoitti hirviöitä, -- »nuo pojat ovat jo niin paljon tointuneet

putoamisensa perästä, että ne tuntevat tuoreen lihan hajua! Näyttää

siltä kuin tahtoisivat päästä laitumelle kojoteerojen metsästysmailla!«

Don Estevan oli oikeassa. Nuo kaksi karhua, jotka olivat vihan vimmassa,

saivat näköpiiriinsä indiaanein leirin, läksivät sinnepäin kauheilla

harppauksilla ja melkein tuokiossa oli matka tehty.

Aurinko, joka nopeasti vaipui taivaanrantaa kohti, katosi heti sen

perästä troopillismaiden yöhön, jonka edellä ei koskaan hämärää käy.

Siis eivät piiritetyt enää saaneet nähdä muuta kuin alun sille

näytelmälle, joka nyt seurasi. Ainoastaan taajojen pyssynlaukauksien

kautta, joihin sekoittui kauhistuksen huudahduksia, tuskan kirkumisia ja

hirveätä kiljuntaa, voivat he saada käsityksen siitä näytöksestä, jota

vuoren juurella näyteltiin.

Kun hiljaisuus jälleen vallitsi, palasivat meksikolaiset leiriin, jossa

gambusinon urostyö tuli yön ainoaksi keskusteluaineeksi.

Don Estevan tarkasti tavallisuuden mukaan vahtipaikat, ja muutamia

minuuttia myöhemmin ei olisi kukaan voinut sanoa, että tässä erämaassa

lepäsi ihmisiä, jotka olivat valmiit tappamaan toisensa ensimmäisellä

viittauksella.

Kun Pedro Vicente nukkui, ajatteli hän, että karhut luultavasti olivat

tehneet hyvän päivätyön ja että, jos kohta niiden uhrit ainoastaan

olivatkin puolen tusinaa, kumminkin teki siinä tapauksessa, että

taistelu vielä tulisi niskoille, punanahkaisten luvun yhtä monta

lurjusta pienemmäksi.

Neljästoista luku.

Keitä?

Seuraavana aamuna hyvissä ajoin lähdettiin taas matkalle päättämään

alkuun pantua tutkimusta. Oli ensiksikin saatava varmuutta siihen, oliko

vuoren lakeus tästä lähtien vapaa kaikista vaarallisista asukkaista ja

toiseksi oli saatava selkoa kaikista niistä apulähteistä, joita se

tarjoaisi sitä tapausta varten, että tulisi pakko kauvemmin oleskella

siellä ylhäällä.

Joukon etunenässä kulkivat tavallisuuden mukaan don Estevan, Henry ja

gambusino.

Tämä viimeksi mainittu, joka ulkokäytökseltään näytti huolettomalta,

mutta toden teolla pani tarkoin silmälle pienimmätkin pikku seikat, ei

koettanutkaan rauhoittaa don Estevania, joka oli kaikelle pelolle

mahdoton, mutta koetteli sen sijaan kasvattaa hänessä uusia toiveita.

Tavallisella älynsä terävyydellä oli hän huomannut, että kullankaivajien

tunnustettu päällikkö, joka nyt johti piiritettyjä sotamiehiä, kerta

toisensa perästä heitti toivottomia katseita sitä telttaa kohden, jossa

hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat.

Omasta puolestaan tämä ei pelännyt mitään, vaan oli varustaunut kaikkea

vastaan. Kumminkin kadotti Estevan de Villanneva kaiken tavallisen

kylmäverisyytensä, kun ajatteli vaimoa ja lasta ja sitä kauheata

kohtaloa, joka ehkä odotti heitä ei niinkään kaukaisessa

tulevaisuudessa, ellei onnistunut pakoittaa piirittäjiä luopumaan

aikeistaan.

Gambusino koetteli nyt rauhoittaa häntä osoittamalla vuoren kaikkia

apulähteitä, jotka panisivat heidät tilaisuuteen oleskelemaan siellä

kauvemman aikaa.

Vuorella ei puuttunut vielä metsän riistaa eikä ravintoaineita

kasvikunnasta, -- näitten viime mainittujen seassa indiaanein jo

mainittua metskalia, jonka ominaisuudet Pedro tunsi, sekä erään havupuun

pähkinöitä, jotka eivät ole halveksittavia, kun niitä hiilillä

paistetaan.

Mitä hedelmiin tulee, löytyi vuoren lakeudella monta kaktuslajia,

muitten muassa pitahaya, jonka päärynän muotoiset hedelmät makunsa

puolesta muistuttavat europalaisia päärynöitä.

Henry Tresillian poimi ohitse kulkiessaan muutamia sellaisia, voidakseen

tarjota jotain harvinaista sennora Villannevalle ja hänen ihastuttavalle

tyttärelleen.

Don Estevan, joka ei voinut karkoittaa huoliansa, oli siinä yhtä mieltä

kuin gambusino, että oli kyllä mahdollista kestää pitkääkin piiritystä.

Mutta mitä väkensä puolesta pelkäsi, niin pelkäsi toimettomuutta.

Ei ole niinkään harvinaista, että työmiehet, jotka ovat tottuneet

liikkuvaan elämään ja rutosti suljetaan ahtaaseen tilaan ilman

mahdollisuutta pääsemään sieltä, äkkiä tulevat mielen vikaan. Tämä pelko

ahdisti don Estevania, joka, kun taas tultiin majapaikkaa lähemmäksi,

lausui ilmi sen mikä hänen sydäntänsä raskautti.

»Ylipäänsä,« sanoi hän, »ei ole hyvä antautua petollisten toiveitten

valtaan, ja minä luovun mielelläni aivan empimättä kaikesta avun

mahdollisuudesta ulkoapäin, ainoa mistä voisi olla jotain hyötyä. Siinä

asemassa, jossa me nyt olemme, voipi apu saapua ainoastaan sattumalta,

ja sattuma ei saa toimenpiteisiimme vaikuttaa. Ettekö ole samaa mieltä,

Pedro Vicente? Me teimme itsemme syypäiksi mitä suurimpaan erehdykseen,

kun emme samalla, kun apakilaiset yllättivät meidät, lähettäneet

muutamia miehistämme Arispeen ilmoittamaan virastoille siitä asemasta,

joka uhkasi meitä.«

»Sennor,« vastasi gambusino vilkkaasti, »älkää puhuko minulle siitä

erehdyksestä. Emme olleet vielä kahtakaan tuntia suljettuina tälle

vuoritasangolle, ennenkuin älysin sekä erehdyksemme, että kaikki sen

seuraukset, joita emme voi korjata. Siitä on minulla hirmuinen

omantunnon vaiva, joka alituisesti minua ahdistaa. Minulle on

käsittämätöntä, ettemme etusijassa ajatelleet niin yksinkertaista ja

välttämätöntä toimenpidettä. Minä olen jo parikymmentä kertaa ollut

valmis sanomaan teille sen minkä äsken itse lausuitte. Etten ole sanonut

sitä, tulee ainoastaan siitä, etten ole löytänyt keinoa, millä parantaa

anteeksi antamatonta laiminlyöntiämme. Kaikessa tapauksessa ei

todellakaan ole mahdotonta, että ihmiset Arispessa itse rupeavat

hankkimaan tietoja meistä. Teillä on siellä hyödyn ja ystävyyden

suhteita, jotka vihdoinkin tulevat heräämään uudelleen. Vuori sijaitsee

kieltämättä hyvin pois kadonneena erämaahan. Mutta jos kohta onnellinen

sattuma onkin jätettävä laskuistamme pois, niin olisi väärin, ettemme

ainakin koettelisi auttaa sen syntymistä esimerkiksi nostamalla Meksikon

lipun liehumaan vuorilakeuden korkeimmalta paikalta. Niinkuin äsken

sanoin, voipi olla mahdollista, että kaupungissa herättää huomiota se

seikka, etteivät asukkaat ole saaneet mitään tietoja meistä ja silloin

tulevat he vihdoinkin uteliaiksi saadakseen tietää missä oleskelemme.

Myönnän, että tämä olettelu on hyvinkin uskallettu, sillä eihän

lähtiessämme kukaan voinut aavistaakaan mitä meille voisi tapahtua.

Mutta jos kansallislippumme liehuisi täällä ylhäällä, herättäisi se

huomiota Arispen varustusväen tiedustelijoissa, _jos_ sattumalta se

ajatus pääsisi vallalle, että olemme vaarassa.«

»Olette oikeassa, Pedro,« sanoi don Estevan. »Meidän lippumme pitää

liehuman, kun tulemme takaisin leiripaikallemme. Mutta eikö ole

häpeällistä, että uskaliasten miesten täytyy jäädä toimettomuuteen

näitten vaskenkarvaisten roistojen edessä?«

»Te ette kumminkaan voi ajatellakaan toimimista, sennor. Jos vain

olisimme miehiä täällä ylhäällä, niin sanoisin: koetelkaamme! Mutta minä

olen varma, että seikka jäisikin vaan koettelemiseen. Konnat tuolla

alhaalla ovat yhtä hyvissä aseissa kuin mekin, ja ovat yhtä hyviä

ampujia kuin useammat meidänkin miehistä. Sen lisäksi ja sepä vasta

heidän etunsa onkin, ovat he ratsain, toisin sanoin tilaisuudessa

jokaisessa tuokiossa pääsemään ampumamatkamme ulkopuolelle. Jos me solan

suussa voisimme löytää viisikään kymmentä hevoista, sellaista kuin

Krusader, tai vielä paremmin, hevosen kutakin miestä kohden, niin olisin

ensimmäinen kehoittamaan hyökkäykseen ja uskaltaisin sata yhtä vastaan,

että tekisimme aukon näitten lurjuksien riveissä. Mutta juuri hevosia

meiltä puuttuu ja siitä kaikki riippuu. Te olette tehnyt sotaretkiä

apakeja vastaan, don Estevan, ja muutenkin tiedätte, että eräaavikossa

mies hevoseton on hukassa.«

»Luulin,« keskeytti Henry nuoruutensa koko innolla, »että rohkea

valkonen vastaa kymmentä noita parkittuja koiria.«

»Ennen maailmassa kyllä,« sanoi gambusino, »mutta ei tätä nykyä. Meidän

onnettomuudeksemme ja meidän esimerkistämme he ovat tottuneet sotaan ja

melkein saavuttaneet sotaisen järjestyksen. Olkaa kumminkin

rauhoitettuna, don Henry, kuinka itsepintaisia he lienevätkin, kyllä me

annamme heille monta kovaa koeteltavaksi.«

»Uskotteko, että he viimeinkin luopuvat piirityksestä?« kysäsi don

Estevan.

»Siihen en uskalla luottaa,« vastasi gambusino. »Kojoteerot ovat

kärsivällisiä kuin korppikotkat. He kuolevat nälkään odottaessaan

saaliinsa viimeistä hengenvetoa.«

»Jos oikein teitä käsittänen, Pedro Vicente, ei olisi meillä siis mitään

muuta jälellä kuin alistua kuoleman alle, tosin niin myöhäisen kuoleman

kuin mahdollista, mutta kuoleman alle kumminkin.«

»Ei toki,« vastasi gambusino vilkkaasti, »ja varokaa ettette anna

aavistaa, että haudotte sellaisia ajatuksia. Te seisotte urhoollisten

miesten etunenässä, don Estevan, he uskovat että te päästätte heidät

tästä pälkähästä. He eivät tuokioksikaan saa lakata sitä uskomasta, ja

olkoot he vihdoinkin oikeassa siinä, että ovat luottaneet teihin!«

»Mutta mitä on minun tehtävä pitääkseni yllä tätä luottamusta ja sitä

toteuttaakseni,« väitti don Estevan vastaan.

»Niin,« virkkoi tähän gambusino ja löi otsaansa, »juuri sitähän minä

mietiskelen, enkä vieläkään ole löytänyt. Mutta minun _täytyy_ löytää,

sennor, minun aivojeni pitää selvittää tämän ongelman. Ainahan voipi

jotain tapahtua, mikä antaa meille sellaisen aatteen, joka vihdoinkin

johtaa pelastukseen.«

Tultuansa tämän keskustelun kestäessä leiripaikallensa, oli heidän

ensimmäinen tehtävänsä nostaa pystyyn Meksikon lippu, jonka keskellä oli

kaktuskasvin päällä istuva kotka.

[Kuva: Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli nostaa Meksikon lippu

liehumaan.]

Tästä lähtien piti jokaisen etelästä päin tulevan matkalaisen huomata

tämän lipputangon ja siitä havaita, että jotain tavatonta oli tekeillä

vuoritasangolla.

Aivan varmaan olisivat piiritetyt olleet väärässä toivoessaan pikaista

apua, mutta yhtä vähän tahtoivat he jättäytyä epätoivoonkaan. Sillä

välin ja kun vihollinen ei voinut raivata itsellensä tietä heidän

luokseen muuten kuin veden uurtaman kautta, voi ainakin olla mahdollista

äkkiarvaamatta hyökätä heidän vartijainsa kimppuun ja koettaa toisen tai

toisen uskaliaan kepposen avulla ajaa taikauskoista säikähdystä villien

joukkoon.

Don Estevan, joka pelkäsi pitkällisen piirityksen vaikutusta väkensä

ajatuksen juoksuun, tuumaili epäilemättä täydellä syyllä, että oli hyvä

jos tämän linnoitetun aseman puolustajat eivät jättäisi piirittäjille

tuokionkaan rauhaa.

Mutta pitkä on matka ajatuksesta toimintaan ja tuumista niiden

toteuttamiseen. Kun tahdottiin harventaa vihollisten lukua, eiköhän sen

sijaan harvennettaisi omaa ja ilman vähintäkään hyötyä?

Henry Tresillian, joka oli nuori ja tulinen, olisi mielellään

uudistettujen hyökkäyksien kautta ja toisella onnellisella kepposella

toisensa perästä tahtonut uuvuttaa vihollisia ja saada heidät

aikeissansa horjumaan.

Mutta näitä ehdotuksia tehtäessä pudisti Pedro Vicente aina päätänsä.

»Te unhotatte,« virkkoi hän uudestaan, »että me kerran tultuamme

aavikolle ilman armoa olemme alttiina vihollisille, sekä että täällä

löytyy naisia ja lapsia, jotka eivät voi seurata meitä ja joita ette

tahtoisi jättää. Te unhotatte vielä -- antakaa anteeksi että palajan

siihen, mitä olen sanonut -- että kojoteerot ovat ratsain, ja jos

otaksuttaisiin, että meidän hyökkäyksemme osittain onnistuisikin, niin

ovat vastustajamme aina niin monilukuiset, että voivat asettua niiden

väliin meikäläisistä, jotka ovat tehneet hyökkäyksen ja niitten, jotka

ovat jääneet solaa vartioimaan. Ja tultuamme tällä tavoin eroitetuiksi,

kuinka paljoa etemmäksi olisimme silloinkaan ehtineet?«

Don Estevan, joka kaikkien todellisesti urhoollisten miesten tavoin oli

varovainen luonteeltaan, tunnusti nämät sanat järkeviksi.

»Te olette, valitettavasti kyllä, oikeassa, sennor Vicente.«

Tuokion äänettömyyden perästä hän lisäsi:

»Kaikki, jotka ovat minulle kalleimmat maailmassa, täällä tällä

pääsemättömällä ylängöllä, jossa me teidän avullanne olemme verrattain

onnellisina löytäneet turvapaikan. Mutta vaikka minä välistä kärsin

hirmuisia tuskia ajatellessani vaimoani ja lastani apakien vallassa, ei

kumminkaan voi koskaan juolahtaa mieleeni unhottaa näitä uskollisia

ihmisiä, jotka ovat seuranneet meitä ja jotka sen sijaan, että meidän

kauttamme olisivat löytäneet rikkautta, tästä lähtien ovat vaarassa

joutua hirmuisimpaan kuolemaan. Omatuntoni huutaa minulle, että olemme

johdattaneet heidät tänne ja että meidän velvollisuutemme on auttaa

heidät täältä. Ettekö ajattele samalla tavalla, Tresillian?«

»Kyllä minä ajattelen niinkuin tekin, sennor, että tämä on meidän

välttämätön velvollisuutemme. Heidän pelastuksensa ensi sijaan ja sitte

vasta meidän omamme, jos mahdollista«.

Todellisena englantilaisena ajatteli hän vielä vasten tahtoansa tuota

oivallista yritystä, joka nyt näkyi hukkaan menneeltä ja lisäsi

halveksivalla kädenliikkeellä kojoteerojen leiriä kohden:

»Meidän ja varman rikkauden välillä ei tätä nykyä ole mitään muuta kuin

tuo apakilainen syöpäläisjoukko. Olkoon se suurempi tai pienempi, sen

täytyy ainakin osaksi kadota. Ei kukaan tarvitse sanoa, sennor Vicente,

että ne kultasuonet, jotka olette löytäneet, ovat kuolleita rikkauksia

ainoastaan sentähden, että sallimus on suvainnut ärsyttää nämä Sonoran

sudet meitä vastaan.«

Ei mikään voinut kiivastuttaa gambusinoa suuremmassa määrässä kuin

sellaiset sanat. Viittaus hänen tuuleen lentäneistä rikkauksistaan pani

hänet raivoon ja kiivaasti lausui hän ojentaen nyrkkinsä kohden apakien

leiriä:

»Oi, jos löytyisi ainoastaan kaksikymmentä mahdollisuutta sadasta

raivata itselleen tietä noitten petojen ruumisten yli ja hävittää heidät

viimeiseen asti, niin olisi Pedro Vicente ensimmäinen, joka vaatisi

taistelukäskyä. Mutta minä en näe ainoatakaan, sennor, ja se on

todellakin liian vähän. Meidän täytyy keksiä jotain muuta, joka tuottaa

meille tien pelastukseen. Taivaan kautta, etsikäämme sitä!«

»Ei tässä vankilassa onnellinen pelastuksen tie tule tarjolle,« huudahti

Henry. »Mutta tultuamme kerran tuonne alhaalle, kuka ties tulee? Onni

välistä auttaa rohkeata...«

»Kuinka suuri kunnioitus minulla onkaan teidän urhoollisuuttanne

kohtaan, sennor,« keskeytti gambusino, »täytyy teidän sallia minun

uudistaa sanojani, että hyökkäyksillä vihollista vastaan, joka on

voimallisempi meitä, ei ole minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta,

ellei niitä tue ulkoapäin tuleva apu, joka saapuu juuri oikealla

hetkellä tai elleivät hyökkäykset ole aivan odottamattomia

piirittäjille. Mutta miten voisimme äkkiarvaamatta hyökätä ihmisten

kimppuun, jotka ovat varuillansa, joita voimme ahdistaa ainoastaan

yhdeltä puolen ja jotka tietävät mistäpäin tulemme?«

»Siis,« lausui Henry jälleen kiivaasti, vieläkin kiinteästi juurtuneen

ajatuksensa vallassa, »meillä ei ole teidän mielipiteenne mukaan muuta

tehtävää kuin istua täällä ristissä käsin, kunnes varamme ovat lopussa

ja odottaa, milloin kojoteerot raukkamaisuudestamme rohkaistuina

hyökkäävät päällemme kuin olemme uuvutettuina ja niin nääntyneinä,

ettemme enää jaksa edes kalliisti henkeämme myydä!«

»Minä en ensinkään tätä sano, sennor, ja minä, joka saarnaan teille

kärsivällisyyttä, juuri minä tunnen raivon kuohuvan syvimmässä sydämmeni

pohjukassa, kun täältä näen noitten tunnottomien koirien irvistelevän

ulkopuolella pyssyjemme kantomatkaa ikäänkuin vakuutettuina siitä, että

kyllä meidät kerran kynsiinsä saavat. Mutta kyllä peijakas vielä on

aikaa tehdä hullutuksia! On verrattain viisaampaa odottaa, kunnes

hullutus on välttämätön. Meidän vihollisemme -- eivätkö he näytä meille

järjen esimerkkiä? Ja uskotteko, että he huviksensa kävelevät tuolla

alhaalla tyhjäntoimittajina, sillä aikaa kuin me samoin täällä

ylhäällä?«

Sillä välin kului päivä toisensa perästä, eikä näistä turhista ajatuksen

vaihdoista tullut sen enempää. Kerta toisensa perästä syöstiin kyllä,

gambusinon älyllisyyden ja nuoren Tresillianin rohkeuden kautta muutamia

uskaliaita vahtimiehiä verisin päin takaisin rotkelmaan. Mutta

surmattujen sijaan tuli kohta uusia sotilaita.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta asetti Zopilote, kokemuksesta

viisastuneena, erinomaisella taidolla vahtimiehensä pyssynkannon

ulkopuolelle kirkkaina öinä, vaan pimeinä aina lähemmäksi solaa.

Sen toimettomuuden kestäessä, johon villien vartioiminen heidät

pakoitti, olivat meksikolaiset keksineet jotain, jota ennemmin olisi

voinut kutsua ajanvietteeksi kuin toimeksi. He työskentelivät insinöörin

johdolla ja valmistivat -- arvatkaas mitä! Niin, kahta _kanuunaa_!

Aikaisemmin kävellessään oli insinööri melkein maan pinnassa löytänyt

metallisuonia, jotka olivat runsaita ja joita helposti voitiin panna

työn alaiseksi.

Taitavalla johdolla ei ole vaikeata tehdä kaivostyömiehistä valureja,

vieläpä seppiäkin. Ja onnistumisen toiveessa antautui jokainen työhön

sydämmensä kaikella innolla.

Tässä oli, totta puhuen, ainoastaan ajanviete, jonka insinööri oli

keksinyt näille oivallisille miehille, että saisivat kulumaan

piirityksen kärsimättömän pitkäveteiset hetket, mutta muutamille työssä

olijoille oli tämä ajanviete pelastuksen varmuus.

Enin innostuneet näkivät jo hengessä kohtauksen, joka ehkä tekisi lopun

heidän vastuksistaan. Valaessaan kanuunan putkia ja heiluttaessaan

moukaria olivat he jo edeltäkäsin kuulevinaan noitten kahden tykin

pauketta, seurasivat tykin luoteja niiden nopeassa juoksussa, näkivät

niiden putoavan odottamatta alas indiaanein leiriin ja sytyttävän sen

tuleen, sillä välin kuin kuularuisku joka paikassa levitti kuolemaa ja

kauhua.

Pedro Vicente myönsi kyllä, että tykit sopivassa tilaisuudessa voivat

täyttää tehokkaankin työn, mutta kiiruhti supistamaan tämän vaikutuksen

soveliaihin rajoihin.

Kumminkaan ei ollut mitään syytä lakata alotetusta työstä, ja olihan

syytä olettaa, että muutamat hyvästi ohjatut laukaukset kuularuiskusta

voivat tehdä montakin kojoteeroa kykenemättömäksi olemaan läsnä

loppusuorituksessa, joka näiden oman toivomuksen mukaan oli tuleva

heille edulliseksi.

Eräänä aamuna herättivät äkkiä, eivätkä suinkaan suloisella tavalla

piiritettyjen huomiota riemuhuudot, jotka kaikuivat alhaalta aavikolta.

Joukko indiaaneja, enemmän kuin kaksi sataa miestä, oli liittynyt

Zopiloten parveen. Siinä oli sekä ne sotilaat, jotka tämän kertomuksen

alussa saivat toimekseen saattaa kyliinsä ryöstetyn sarvikarjan ja

hevoset, että myöskin uutta väkeä lisäjoukkona.

Zopilotella ei voinut olla vähintäkään aikomusta keskeyttää piiritystä,

koskapahan oli hankkinut tämän lisäyksen, joka oli yleisen keskustelun

aineena ylhäällä vuoriylängöllä.

Don Estevanin majan ulkopuolella, jossa Tresillian, insinööri, talouden

kaitsija ja Pedro Vicente olivat yhtyneet, synkistytti tämä lisäys

vihollisten voimissa kaikkien katseet, ja tulevaisuus, joka tähänkin

saakka oli ollut niin epäiltävä, näyttihe yhä pimeämpänä.

Gambusino selitti kumminkin, ettei tätä tapausta, joka näytti niin

arveluttavalta, saanut pitää minäkään pahana enteenä.

»Sennor,« sanoi hän ja kääntyi erittäin don Estevanin puoleen, »olkaa

vakuutettuna siitä, että tämä toinen joukkue roistoja ainoastaan

näyttäytyy ja häviää ja ehkäpä jo huomenna on meidän asemamme sama kuin

eilen, ei pahempi eikä parempi.«

Näitä sanoja kuullessaan kohotti itsekukin päätänsä, vieläpä Henry

Tresillian ja Gedrudeskin, jotka majan äärimmäisessä sopessa

keskustelivat aivan toisista asioista kuin apakeista.

»Ja mistä, sennor gambusino, tulisi tämä onni?« kysäsi don Estevan.

»Varmaankaan ei El Cascabelin seurue alussa etsinyt meitä,« vastasi

Pedro Vicente. »Kun ryövärit ohjasivat matkansa näiden autioiden

seutujen kautta, oli heillä epäilemättä tarkoituksena panna puhtaaksi

jonkun valkoisten uudisasutuksen Horcasitas-joen rannoilla. Paremman

saaliin toivossa poikkesivat nuo hiiden heittiöt alkuperäiseltä

reitiltään piirittääksensä meitä täällä. Mutta kojoteerot ovat

itsepäisiä kuin muulit. Viimeksi tulleet, siitä voitte olla

vakuutettuna, lähtevät saatuansa ohjeita uudelta päälliköltään niille

ilkitöille, joita toistaiseksi olemme estäneet, eikä mitään kohdassamme

muutu. Kun nuo sudet lähtevät ryöstöretkelle, ovat he varmoja

saaliistansa. Ja vaikka asemamme ei ole kovinkaan hauska, on meillä ehkä

parempi olla kuin niillä ihmisraukoilla, jotka saavat jättää päänahkansa

noille verikoirille.«

Vaikka ihminen olisi kuinka lähellä hyvänsä kuolemaa tai hyvinkin

vakavan vaaran edessä, jääpi kumminkin jälelle ihmissydämmen pohjalle

sääli toisia kohtaan. Estevan ja hänen ystävänsä ajattelivat suru

sydämmessä uhatuita heimolaisiansa, joiden eduksi eivät voineet tehdä

enempää kuin omakseenkaan.

Keskellä sitä äänettömyyttä, jonka Pedro Vicenten melkein todenperäinen

olettaminen oli aikaan saanut, alkoi don Estevan taas ensiksi puhua:

»On kamala kohta, jota miehemme eivät vielä tunne, mutta jonka täytymys

pian pakoittaa meidän heille ilmaisemaan. Metsästys antaa meille enää

tuskin mitään tuotteita, ja ruokavaramme alkavat vähetä. Meidän täytyy

ruveta vähentämään ruoka-annoksia.«

»Käske heti vähentämään,« sanoi Robert Tresillian, »ja jokainen tulee

siihen tyytymään nurkumatta. Eikö ole meidän asiamme käydä etunenässä

hyvällä esimerkillä?«

»Te olette oikeassa, ystäväni, mutta on asia, jota te enkä minäkään voi

estää ja se on se, että väestömme tämän vähennyksen takana aavistaa

nälänhätää ja että kuolema siis yhä lähenee.«

»Ennen sitä,« muistutti insinööri, »olemme aina tilaisuudessa tekemään

jonkun toivottoman yrityksen. On parempi kuolla syösten eteenpäin pää

pystyssä kuin tulla kidutetuksi ja marttiirapaaluun sidotuksi muistoksi

noilta vimmatuilta elukoilta.«

»Sitä vastaan ei voi väittää,« sanoi gambusino, »mutta...«

»Mutta mitä?« huusivat kaikki vuorotellen ja järjestyksessään.

Pedro Vicente antoi rauhallisena ja silmänluomiansa räpäyttämättä heidän

ahdistaa itseänsä kysymyksillä ja lausui kaikkien vaiettua:

»Yksi seikka minua kummastuttaa, nimittäin se, että nämä pirulaiset,

joita sanotaan niin taitaviksi kaikissa konnankoukuissa, eivät ole

näyttäneet vähintäkään halua poistumaan ja kätkeytymään öiseen aikaan,

siten tuudittaakseen meitä luottamukseen ja sen perästä, sitten kun

kerran olisimme jättäneet linnoituksemme, tehdäkseen päällemme

ratsuhyökkäyksen. Ja kuka tietää, eikö tämä sotajuoni, kun sitä olisivat

käyttäneet viikkokauden läpeensä, olisi vihdoinkin pettänyt meidät!

Tässä suhteessa en heitä entisiksi tunne, ja me olemme puolestamme

pakoitetut antamaan heille siinä opetusta. Siinä asemassa, missä nyt

olemme, nälänhätä tulevaisuuden toiveena, olisi ehkä suurin hulluus

viisautta. No niin, don Estevan! Nyt on aika koetella tuotakin

hulluutta!«

»Bravo!« huusivat kaikki muut.

Gambusino odotti kunnes kaikki taas oli hiljaa, jonka perästä hän

kuuluvalla äänellä verkalleen lausui seuraavaa:

»Meillä on ainoastaan yksi neuvo hyvittääksemme sitä kauheata virhettä,

jonka kaikki teimme kun unhotimme lähettää sanansaattajia Arispeen.

Yhden meistä pitää muutamana pimeänä yönä koettaa pujahtaa pakoon ja

ehtiä Arispeen apua tuomaan, ainoasta paikasta maailmassa, josta voimme

sitä odottaa. Sen pitää tapahtuman. Yhdelle meistä täytyy onnistua

hiipiä apakien vahtimiesten ohitse, kussa silmä heiltä välttää ja siten

tunkeutua sola-aukon läpitse. Sillä joka koetuksen tekee, on

yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta joutua pahaan pulmaan. Tahdon

lisätä, että minulla, joka tunnen maan ja indiaanein kielet, on oikeus

vaatia itselleni tätä tehtävätä ja etten minä luovuta kenellekään siitä

koituvaa kunniaa, jos don Estevan hyväksyy ehdotukseni«.

Tämä nousi ja sitte kun vakavasti oli hyljännyt gambusinon tarjouksen,

jonka poistuminen tai kova onni olisi ollut kaikille vahingollinen,

lisäsi hän, että yritys kaikissa tapauksissa viipymättä oli täytäntöön

pantava.

»Sennores,« sanoi hän, »minun lankoni, eversti Requennes, niinkuin

tiedätte, on Zacatecaan lansieerirykmentin päällikkö Arispessa ja Pedro

Vicente on aivan oikeassa. Yhden meistä tai vielä paremmin kahden täytyy

antautua alttiiksi koettaakseen saattaa tietoa everstille ja johdattaa

häntä tänne ratsujoukkoineen.«

Henry Tresillian syöksyi keskelle piiriä ja sanoi päättävällä äänellä:

»Minä olen valmis lähtemään matkaan!«

Näitä sanoja lausuttaessa lensi hehkuva puna Gertrudeen herttaisille

kasvoille. Oliko se Henry Tresillianin rohkeuden ihailua vai pelkoa,

että hänen ehdotuksensa hyväksyttäisiin. Epäilemättä kumpaistakin

tunnetta.

Don Estevan hylkäsi nuorukaisen tarjouksen, niinkuin gambusinonkin,

mutta toisista syistä. Henry oli sotilas, niinkuin toisetkin ja hänellä

ei ollut enempää kuin muillakaan etuoikeutta siihen, mihin sitä

itsellensä vaatii.

Älykkäämpi ajatus oli kypsynyt päällikön aivoissa. Hän kääntyi kaikkiin

kuulijoihin, mutta erittäinkin Pedro Vicenten puoleen:

»Voitteko sanoa kuinka monta meikäläisistä osaa Arispeen eksymättä

tieltä?«

»Minun arveluni mukaan voimme laskea heitä vähintään viisitoista. Ei

löydy meidän joukossamme ainoatakaan _arrieros_'ta tahi _vaqueros_'ta,

joka ei osaisi Arispeen, jos hän onnistuisi pääsemään aavikolle apakien

huomaamatta.«

»Jos niin on asianlaita,« virkkoi don Estevan, »niin voipi ainoastaan

arpa ratkaista. Mitä te ajattelette, Tresillian?«

»Minä arvelen, Villanneva, että arvan määräämät miehet, jos ovat

rohkeita, jota en laisinkaan epäile, voivat uskaltaa yritykseen. Jos

onnistuvat, olemme pelastetut, jos joutuvat hukkaan, ei kohtalomme enää

ole epäilyksen alainen. He vaan tulevat kuolemaan vähää ennen meitä.

Meidän täytyy kaikkien nostaa arpaa, minun ja poikani niinkuin kaikkien

muidenkin kumppaliemme, paitsi niitä, kumminkaan tällä kertaa, jotka

ovat naimisissa.«

Niin vähän tarvittiin toivon kipinän virittämiseksi suurimpaan

epätoivoon vaipuneissa olennoissa. Kaikkien kasvot kirkastuivat heti.

Nuori Tresillian vaati koko nuoruutensa innolla, että arvannosto nyt

heti toimitettaisiin.

Mutta don Estevan piti vallan tarpeellisena valmistaa niitä miehiä,

joita pidettiin soveliaina ottamaan osaa näihin arpomisiin elämästä ja

kuolemasta, ja nyt suostuttiin, että arvanheitto tapahtuisi seuraavana

päivänä.

Ryhdyttiin siis tiedustelemaan kuinka monta miestä voisi löytää tien

Arispeen ja millaiset ruumiin voimat heillä oli. Seuraavana päivänä

kutsuttiin heidät kokoon, että saisivat muutamilla sanoilla tietää, mitä

heiltä vaadittiin.

Ei kukaan tehnyt vastaväitteitä eikä koettanut päästä tästä

vaarallisesta toimesta.

Kun näkivät Robert Tresillianin ja hänen poikansa valmiina kohtaamaan

samaa kohtaloa kuin kaikki muutkin, olisi moni vapaaehtoisesti tehnyt

samoin kuin gambusino ja pyytänyt suosionosoitukseksi sen mikä heille

nyt annettiin arvanheiton kautta.

Arvoiksi näissä arvannostajaisissa valittiin erään kaktuskasvin

pähkinöitä luvultaan yhtä monta kuin niitä, jotka ottivat osaa tähän

kauheaan peliin. Kaksi pähkinää mustattiin hienoksi jauhetulla hiilellä

ja kaikki heitettiin sen perästä _sombreroon_ (huopahattuun).

Ja nyt oli arvan vuoro puhua. Nuo kaksi mustattua pähkinää olivat

voittoina tässä omituisessa _tombola_'ssa. Miehet asettuivat piiriin don

Estevanin ympärille ja jokainen astui vuorossansa sidotuin silmin esiin

kun hänen nimeänsä huudettiin ja pisti kätensä sombreroon, jota

päällikkö piti reunoista kiinni.

Toimitus oli jännittävä. Jymeät huudot tervehtivät kutakin nostettua

arpaa. Mutta kauvan ei tarvittu odottaa; tuskin olivat puolet miehistä

vaeltaneet tämän uudenaikaisen arpa-astian ohitse, ennenkuin nuo kaksi

kamalata pähkinätä jo oli noussut.

Niistä kahdesta, jotka arpa oli määrännyt, oli toinen muulinajaja ja

toinen häränpaimen, kumpikin niin rohkeita kuin kukaan muu tässä

seikkailijalaumassa.

Tottuneina erämaan kaikkiin odottamattomiin seikkoihin olivat he

edeltäkäsin uskaltaneet henkensä jo silloin, kun astuivat jalkansa

aavikolle. Yö, joka seurasi tätä päivää, tulisi ratkaisemaan heidän

kohtalonsa. Ilmoittakaamme kumminkin, että ennen tätä yötä oli muutama

gambusinon ennustus käynyt toteen.

Ne indiaanit, joitten odottamaton tulo oli tehnyt niin masentavan

vaikutuksen tuolla ylhäällä vuoritasangolla, jatkoivat matkaansa

Horcasitas-joelle päin, eivätkä piiritetyt ilman mielenrauhoitusta

seuranneet silmäyksillään heidän pitkää jonoansa, kunnes se katosi

taivaanrannalta.

Viidestoista luku.

Urhojen kohtalo.

»Eipä näytä siltä, että molemmat reippaat poikamme pääsisivät jättämään

meidät tänä yönä,« sanoi don Estevan gambusinolle.

»Ehkäpä, sennor,« vastasi Pedro Vicente. »Aavikko on niinkuin valtameri,

rikas vaiheista. Kun näkee tämän rajattoman pinnan, jota polttava

aurinko valaisee, tämän pilvettömän taivaan, voipi odottaa kaunista

yötä, liiankin kaunista meidän aikeillemme. Mutta Benito Anguaz ja

Jacopo Barral ovat valmiina ja vakavina päätöksessään, jos sumu

kohoaakin llanon yli, joka ei ole tavatonta tähän vuoden aikaan, niin

tuntevathan kumppalimme tien ja päästyänsä selville tuosta vaarallisesta

kohdasta apakien leirin ohitse, ei heillä ole muuta kuin marssia suoraa

tietä eteenpäin. Niinkuin tiedätte, sennor, on sumu kaikkien pakolaisten

ystävä.«

»Jumala antakoon meille anteeksi,« puhkesi don Estevan puhumaan, »mutta

käytämme väärin hänen hyvyyttään koettelemalla tätä uhkapeliä. Minä en

voi sitä auttaa, mutta omatuntoni ei saa rauhaa, sillä usko on poissa.

Tuhat kertaa mieluummin tahtoisin itse olla Anguaz'in ja Barralin

sijassa.«

»Nykyhetkellä,« sanoi gambusino, »olisi melkein rikos ajatella muuta

kuin meidän kaikkein pelastusta.«

Ja hän lisäsi lyhyesti:

»Arpa on puhunut.«

Jonkun matkan päässä leiripaikasta olivat nuo kaksi arvan määräämää

miestä ahkerasti matkavalmistuksiensa toimissa. Kumppaliensa ympäröiminä

jättivät he rohkean rauhallisina jäähyväiset heille ja odottivat lähdön

hetkeä ihmeteltävällä välinpitämättömyydellä.

»Kaikki mitä minä voin luvata teille,« sanoi Barral, »on ettemme jätä

nahkaamme kojoteeroille ilmaiseksi.«

Anguaz puolestaan näytti revolveriansa ja virkkoi:

»Tässä revolverissa löytyy jotain, joka voi pakoittaa kuusi apakia

hypähtämään ilmaan. Ellemme pääse läpi, niin ei vika ole meidän, mutta

älkää unhottako laskea laukauksia.«

»Kuusi minulle ja kuusi sinulle, se on kaksitoista, tasan tusina. Sen

perästä voimme kuolla vuorostamme, jos niin pitää tapahtua.«

Päivä kului sitä tehden kuin piiritetyt ajatuksilla, jotka vaihtelivat

levottomuuden ja toivon välillä, katselivat taivasta.

Epäilemättä ei tuo polttava aurinko ennustanut mitään mieluista. Sillä

välin kokoontui utua, joka pimitti taivaan rannan. Se herätti toiveita,

että myrskyinen ja pimeä yö oli tulossa.

Iltapäivän kuluessa yhtyivät pilvet äkkiä ja purkivat sisältönsä vuoren

yli oikeana veden tulvana, joka sammutti hiilet niissä uuneissa, joiden

ympärillä oltiin työssä.

Sademyrsky meni kumminkin nopeasti ohitse ja taivas siinti jälleen

alituisessa kirkkaudessaan.

Kun aurinko laskikse taivaanrannan taakse nuolen nopeudella, tulivat

eteläisen taivaan tähtisikeröt näkyviin toinen toisensa perästä ja

vaikka yö oli ilman kuutamoa, salli näitten yöllisten valojen loiste

piiritettyjen eroittaa indiaanein vahtimiehet, jotka seisoivat

liikkumattomina tavallisilla paikoillaan ja punoutuivat ikäänkuin

elävänä köytenä solan pohjan ja Zopiloten leirin välille.

Piiritettyjen asemassa ei neljänkolmatta tunnin viivytyksellä ollut

mitään merkitystä, mutta heidän levottomuutensa ei sallinut mitään

vitkailua. Ellei vapautustyötä pantaisi alkuun sinä yönä, oli se heidän

silmissään rauennut turhiin. Päätös, joka heidät tuomitsi, oli

julistettu. Miksipä juuri ensi yö tulisi lempeämmäksi ja

suosiollisemmaksi -- se tietää pimeämmäksi ja salaperäisemmäksi?

Siitä huolimatta olivat kaikki jalkeilla. Muutamista merkeistä päätti

gambusino ilman muuttuneen. Tämä sadekuuro oli kastellut maan läpeensä

märäksi ja tarvittiin ainoastaan tavallinen yökylmä, että kosteus

vaikuttaisi tiheän sumun. Taivaan ulkomuoto ei siis tarvinnut herättää

epätoivoa.

Järvi, jonka pinta aina keskiyöhön saakka oli ollut jokseenkin levoton,

tuli nyt tyveneksi kuin öljykerros ja höyryjä kohosi siitä hiljakseen,

ikäänkuin savu nousee tulivuoren aukosta, jonka pohja on

jäähtymäisillään.

Vähitellen laajeni usvahuntu, siirtyi rantareunojen yli toiselle puolen,

levisi yli aavikon, peitti vihdoin punaihoisten leirin, hiipi ylös

vuoren sivuja myöten ja ulottui vuori-ylängölle saakka, jossa

meksikolaiset valvoivat kivisen rintavarustuksensa takana.

Kaikki olivat siellä, miehet, vaimot ja lapset odottamassa tuota

juhlallista hetkeä, sumun kahleissa ja voitiinpa melkein sanoa:

hiljaisuuden.

Don Estevan pyysi Benito Anguazin ja Jacopo Barralin tulemaan

lähemmäksi, jonka perästä hän otti kumpaisenkin miehen kädet omiinsa.

»Lähdön hetki on tullut,« sanoi hän, »ja mahdotonta on ajatella

sopivampaa tilaisuutta. Sellaisena yönä kuin tämä, näyttää kyllä

mahdolliselta päästä leirin ohitse. Varjelkoon ja johtakoon teitä

Jumala, ystäväni.«

Molemmat miehet sanoivat ainoastaan jäähyväisensä ja vaihdettuaan

muutamia kädenlyöntiä taajassa ihmislaumassa ympärillään, selittivät he

olevansa valmiit astumaan veden uurtamaan.

Kumpainenkin kantoi hartioillaan evässäkin ja suuren viinalla sekoitetun

vesileilin, vyössä revolveri ja machete. He eivät olleet tahtoneet muita

aseita, koska heidän piti saada liikkua vapaasti.

Ilman äänen hiiskausta he kiipesivät yli rintavarustuksen ja pujahtivat

sumuun. Piiritetyt koettelivat seurata heitä silmillään, ja ellei don

Estevan olisi käskenyt ankarinta hiljaisuutta, olisi heitä seurannut

meluavia onnentoivotuksia.

Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta tässä sumuisessa yössä.

Anguaz ja Barral kulkivat niin varovasti, etteivät saaneet jalkojensa

alla pienintäkään kiveä liikahtamaan.

Vankeutensa aikana vuorella olivat piiritetyt eläneet monta hiljaista

yötä, mutta tähän saakka ei vielä yhtäkään näin juhlallista.

Neljännestunnin olivat jo Anguaz ja Barral olleet poissa.

Mikä onni ja mikä toivo jos aamulla auringon noustessa ei olisi

kuulunutkaan vuoren juurelta vielä avunhuutoa tai vähintäkään tuskan

kirkunaa.

Don Estevan, käsi Robert Tresillianin kädessä ja sydän kuohuvien

tunteitten täyttämänä, ehkäpä toivonkin, lausui matalalla äänellä

muutamia kiitollisuuden sanoja niille, jotka nyt luuli olevan

pelastuneina ja eheinä ulkona aavikon yksinäisyydessä.

Pedro Vicente, joka ojensi eteenpäin puolet ruumistaan rintavarustuksen

ulkopuolelle, tahtoi ikäänkuin lukea halki utuisen usvan.

Vähitellen ja sen mukaan kuin aika kului, helpottui tuskan kauhea paino.

Kullankaivajat hengittivät vapaammasti. Jo olivat he näkevinänsä Arispen

puolella kaksi miestä, jotka kohta astuisivat jälleen heidän silmiensä

eteen, eversti Requennesin lansieerien seurassa -- kun melu, alassa

kumeana, äkkiä kaikui tasangolta ylös vuorelle. Kohta seurasi huutoja,

uudistuneita pyssynlaukauksia, sen perästä hurjaa kiljuntaa, johon

sekoittui hevosien hirnuntaa ja villien kurkkuääniä. He olettivat, että

tässä oli olemassa päällekarkaus ja he kokosivat koko laumansa

vesikuurnan aukolle.

Keskellä tätä hirmuista melua kuuluivat revolverien äkilliset ja nopeat

laukaukset melkein keskeytymättömässä jonossa. Gambusino voi ne

tarkoilleen lukea.

Ei ollut mitään aihetta epäilyyn. Benito Anguaz ja Jacopo Barral olivat

äkkiarvaamatta tavoitetut ja puolustivat nyt itseänsä urhojen

sitkeydellä.

Vuoren juurella hyökkäsi joukko kojoteeroja näitä urhoja vastaan, eikä

mitään, oi, ei mitään voitu tehdä heidän edukseen!

Piiritetyt eivät koskaan ennen niin hyvin olleet havainneet asemansa

kauheutta. Villien raivoisa kiljunta kajahteli heidän korvissansa kuin

hautajaiskellot ja kamaluuden täytteeksi kuulivat he yhä pitemmän matkan

päästä toveriparkojensa jäähyväiset.

Itsessään muuten vähemmin tuntehikas gambusino ei voinut pidättää

vihastuksen huutoa:

»Nuo kirotut konnat! He näkevät pimeässäkin kuin tiikerikissat ja

hurjinta hulluutta olisi uudistaa koetusta samanlaisten olojen

vallitessa.«

Aikaan saamansa hankkeen huono menestys masensi hänen mielensä kokonaan.

Ehdotuksen ja sen täytäntöön panemisen välillä oli neljäkolmatta tuntia

kulunut ja nyt ei ollut siitä muuta jälellä kuin oloihin tyytyminen.

Kaikki koettivat nukkua vuorella, väsymyksen tai oikeammin

mielenliikutuksen rääkkääminä, mutta näytelmä, joka päivän koittaessa

tarjoutui piiritettyjen silmien eteen, herätti uuteen eloon raivon

heidän sydämmessään.

Samalle paikalle, jossa apakit olivat toimittaneet kuolemantanssinsa

Kalkkalokäärmeen ruumiin ympärillä, pystyttivät kojoteerot nyt

marttiirapaalun.

Kohta sitoivat he siihen miehen, jossa kullankaivajat tunsivat Benito

Anguazin.

He olivat raastaneet onnettoman päältä vaatteet ja hänen rinnallensa

leimanneet tuon hirmuisen kuolon kallon, heimonsa leimasimen, kahden

ristiin asetetun sääriluun väliin.

Kalvoimista pään ylitse sidotuin käsin, yhteen köytetyin jaloin ja verta

vuotavin sivuin käänsi muulinajaja kasvonsa vuorta kohden, ikäänkuin

sieltä olisi odottanut apua ja pelastusta.

Nyt siirtyivät villit tuonnemmaksi; toinen toisensa perästä ottivat he

ampumataulukseen vangin rinnan ja jatkoivat ampumistaan, kunnes rinta

oli aivan lävistetty ja pääkallo kadonnut veriaukkoon.

[Kuva: Toinen toisensa perästä otti ampumataulukseen vangin rinnan.]

Kuolema oli jo aikoja sitte tullut poloiselle muulinajajalle

pelastajaksi, mutta nuo pedot ampuivat vaan alituiseen, verestä ja

raivosta juovuksissa.

Ja sitte, uudistaaksensa murhenäytelmää kiihtyneellä raivolla,

ripustivat he Jacopo Barralin tämän toverin ruumiin päälle ja alkoivat

uudelleen ampumaharjoituksiansa samalla taidolla ja samalla ulvomisella.

Sen perästä kaksi heistä skalpeerasi uhrit ja huiskutellen verisiä

pääkallonahkoja ilmassa, lähenivät he vuorta niin paljon kuin uskalsivat

sekä heiluttivat noita hirveitä voitonmerkkiään voimattomien

kullankaivajain silmäin alla.

Vähää ennen auringon laskua saivat piiritetyt jonkun lohdutuksen. Anguaz

ja Barral olivat pitäneet sanansa. Ei yksikään heidän

revolveriluodistansa ollut turhaan hukattu ja vieläpä olivat heidän

machetensakin tulleet käytäntöön. Indiaanit saivat viettää

_viidentoista_ heikäläisen hautausjuhlaa. Molemmankin uhrin henki oli

kalliisti lunastettu.

Tämän komean kuolinjuhlan näkeminen teki kumpaisenkin uroon kuoleman

kaksinkerroin surulliseksi.

Kuudestoista luku.

Vallan kummallinen hyppäys.

Kaiken aikaa vallitsi kauhu vuoren lakeudella.

Tuo melkein tuokiollinen vaihdos toivosta epätoivoon masensi

voimakkaimmatkin. Nythän ei voinut mitään tehdä -- sitä sanoivat he yhä

uudelleen toisilleen. Ja loppupäätöksenä kaikelle tälle: nälänhätä ja

kuolema -- Barralin ja Anguazin kuolema!

Don Estevan ymmärsi, että nämä häilyväiset ja rohkeutta masentavat

ajatukset, jotka hän pelkäsi tarttuvan yhä laajemmalle, olivat

hajoitettavat.

Jos kohta Benito Anguazin ja Jacopo Barralin martiirakuolema olikin

näiden muistolle kunniakas, niin herätti se kumminkin synkkiä ajatuksia

ja juuri tätä ajatussuuntaa piti kaiken mokomin vastustaa.

Ehdottaa uutta pakoyritystä olisi ollut turhaa. Muuten olisivatkin

kojoteerot nyt varuillansa, eivätkä laiminlöisi enentää vartioimisen

huolellisuutta. Siinä suhteessa oli nyt toivo turha. Moista ei saanut

enää ajatellakaan.

Mutta sen ihmisen, joka on hukkumaisillaan, kuolema varmana silmiensä

edessä, on taisteleminen loppuun saakka, vaikka hän olisikin keskellä

valtamerta.

Vihdoinkin oli don Estevan keksinyt tuuman, joka oli teroitettava

alakuloisien kullankaivajien mieliin.

Esimerkki, jonka Anguaz ja Barral olivat antaneet, nuo miehet, joita

apakit eivät olleet valtaansa saaneet ennenkuin viisitoista heidän

miehiään oli kaatunut -- eikö se ollut loistava esimerkki?

Kaatua, mutta vihollisten ruumiskasoille -- se olisi äärimmäinen keino,

jota ei kukaan voinut heiltä riistää.

Tässä suhteessa gambusino auttoi päällikköä tarmollansa, joka toisetkin

vei muassaan.

»Sennor,« sanoi hän tälle mainittuaan miten majapaikalla kilvoin

kuvaeltiin äsken tapahtuneita kauhuja, »meillä on ainoastaan yksi

tehtävä: suoraan ilmoittaa väellemme, ettei kukaan heistä joudu

alttiiksi näin kauhealle kuolemalle.«

»Ja mitä te tekisitte, Pedro, vakuuttaaksenne heitä siitä?«

»Mitäkö minä tekisin? Kutsuisin heidät mitä pikemmin kokoon ja

julistaisin, että me, kun hetki on tullut, keksimme keinon kuolla kaikki

yhdessä jättämättä ainoatakaan päätä indiaanilaisten verikoirain

skalpeerausveitsille.«

Don Estevan katseli gambusinoa hämmästyneenä. Mitähän tällä oli

mielessä?

»Minä en ole niin hullu kuin näytte uskovan, sennor. Laiva ei koskaan

joudu vihollisen mielivallan alaiseksi niin kauvan kuin ruutia löytyy

säiliössä. Kun kaikki toivo on lopussa, käskee katteini sytyttämään

luntun ja räjähdyttämään laivan ilmaan.«

»Mutta emmehän ole missään laivassa?«

»Sama se. Ruutia ei tule puuttumaan. Jos viimeisessä tuokiossa emme

vielä ole keksineet uutta keinoa lähettääksemme sanansaattajaa Arispeen,

ei mikään ole helpompaa kuin valmistaa ruutimiina uurteen

rintavarustuksen alle ja vuoritasangon suulle. Kun alue kerran on saatu

muokatuksi, ei ole muuta kun sinne viekoitella vihollinen. Se voipi

tapahtua hyökkäyksen kautta, jonka ainoa tarkoitus olisi antaa heidän

ahdistaa askel askeleelta ylöspäin uurrosta myöten, jonne vetäytyisimme

takaisin. Kun apakit näin olisivat ehtineet ylös lakeudelle,

räjähdyttäisimme heidät ilmaan itsemme kanssa. Meidän täytyy mihin

hintaan hyvänsä saada kumppaliparkojemme kuoleman kamppauksen

vaikutuksen häviämään.«

Tämä gambusinon kuvaama kuoleman mahdollisuus ja samalla vihollisen

hautaamisen mahdollisuus juuri siinä hetkessä kuin tämä voittoa odotti,

kohotti jälleen rohkeuden masentuneissa.

Nautittiin yhä enemmän siitä mielikuvituksesta, että naisten ja lasten

henkiä ei kauvemmin annettaisi alttiiksi raakalaisille, ja että he, kun

viimeinen hetki oli lyönyt, menisivät käsikkäin toiseen maailmaan,

vuoteena kojoteerojen ruumiita.

Eteensä katsovana miehenä piti don Estevan parhaana, että tämä

suosiollinen mieliala tulisi oitis käytetyksi heidän hyödykseen ja

selitti, että asema ei suinkaan vielä ollut toivoton, että vuoren varat

eivät kenties olleet niinkään tyhjennetyt, kuin luultiin, sekä että jos

mentäisiin yleiselle huutoajolle, varmaankin löytyisi riistaa ja siis

voitettaisiin aikaa jatkamaan vastustusta.

Tämä metsästys määrättiin seuraavaksi päiväksi auringon noustua.

Varmuus, ettei heidän ollut pakko joutua kojoteerojen raivon esineiksi,

oli jälleen tuottanut jonkunlaista iloisuutta piiritettyjen joukkoon.

Totutaan ajatukseen, että on kuoltava, niinkuin totutaan mihin muuhun

ajatukseen tahansa, ja kun ajatus kerran on vakaantunut, koettaa ihminen

luopua sitä mielessään hautomasta.

Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähdettiin matkaan, paitsi ne

miehet, joiden tuli vartioida solaa, ja metsästys alkoi.

Niinkuin don Estevan oli ennustanut, ei se ollut turhaa. Tapettiin

riistaa osaksi huonomakuistakin lajia, vieläpä susia ja kojootejakin,

mutta ei saanutkaan enää olla herkuttelija.

Lähellä puolta päivää, kun don Estevan, molemmat Tresillianit, insinööri

ja gambusino astuivat etunenässä, kuului äkkiä outo ääni metsässä ja

nähtiin komea karnero rientävän ohitse suurimmalla nopeudella.

Mikä onni, jos olisi mahdollista tappaa se! Se oli epäilemättä viimeinen

otus sitä parvea, jonka Pedro Vicente ja Henry Tresillian olivat

kohdanneet piirityksen alussa ja joka päivä päivältä oli tullut yhä

tärkeämmäksi ruuan lisäksi piiritetyille.

Kaikissa tapauksissa oli se oikein vallaton vasikka, nuori ja uljas

oinas oivallisilla jäntereillä ja pitkillä, taaksepäin kaarevilla

sarvilla. Se ei voinut päästä metsästäjien kynsistä, sillä se juoksi

suoraa tietä harjanteen äärimmäistä reunaa kohden sille puolelle, joka

oli poispäin indiaanein leiristä -- niin sanoaksemme kohti avaruutta.

Sinne kerran tultuansa oli se varmaan saavutettavana kiertämällä.

Metsästäjillä, joita palava halu kiihoitti päästäkseen tämän saaliin

herroiksi, ei ollut edes malttia odottaa. Puoli tusinaa laukauksia

kajahti, mutta sattumatta karneroon, joka, kun oli ehtinyt vuoren

jyrkänteelle, äkkiä seisahtui polvistetuin jaloin ja pää kyyristyneenä

jyrkänteen yli.

Tuossa paikassa hypähti se ilmaan etujalat kaksin kerroin ja katosi

metsästäjien hämmästyneitten katseitten edestä.

[Kuva: Eläin hypähti ilmaan ja katosi metsästäjien hämmästyneitten

katseitten edestä.]

Mikä hyppäys!

Varmaankin oli eläin epätoivossaan tietämättänsä heittäytynyt rotkoon ja

makasi nyt tietenkin kallion juurella hengetönnä, musertuneena ja rikki

revittynä särkynein säärin ja värisevin lihoin.

Kummallisella uteliaisuuden tunteella ja pettyneellä toiveella

lähestyivät metsästäjät vuoren reunaa.

Gambusino hyökkäsi etunenässä niin nopeasti kuin kintut kannattivat.

Omasta puolestaan näki hän tässä sattumassa ongelman, joka oli

ratkaistava. Karneron levähtäminen rotkon äärimmäisellä reunalla antoi

hänelle kaikenlaista ajatuksen aihetta. Ennenkuin eläin oli syössyt

alas, oli se mietiskellyt. Aivan varmaan oli se toiminut miettimällä.

Epätoivoinen eläin voi säikähdyksen valtaamana heittäytyä rotkoon, mutta

pysähtymättä, ottamatta aikaa miettiäkseen _mihin_ se syöksyy. Mutta

karnero oli epäillyt, huolimatta niistä luodeista, jotka vinkuivat sen

korvissa, ja se oli tehnyt hyppäyksensä ikäänkuin laskettuansa korkeuden

ja hyppäysmatkan.

Kun gambusino oli tullut vuoren reunalle, laskeutui hän vatsallensa ja

tirkisteli alas. Metsästäjät seurasivat hänen esimerkkiänsä. Kallioilla,

jotka pistivät ulos vuoren seinästä, ei näkynyt mitään. Tuolla

alhaallakaan ei löytynyt mitään, ellei karnero mahdollisesti ollut

pehkojen peitteessä. Mutta ei! Olisihan ainakin näkynyt veripilkkuja

kivillä.

Pedro, joka antoi katseensa kiitää yli aavikon, ei voinut pidättää

huudahdusta. Hän nousi yhdellä harppauksella pystyyn ja ojensi

käsivartensa taivaan rantaa kohden. Kaikki seurasivat hänen liikettänsä

ja näkivät karneron, joka pakeni etäällä, nopeana kuin nuoli.

Mitä tuo tiesi?

Oliko mahdollista, että eläin lihasta ja luusta voi harpata tuolla

tavalla sellaisen putoamisen perästä, -- viiden sadan jalan hyppäyksen

perästä.

Gambusinon kasvot säteilivät. Aate oli sukeltanut esille hänen

aivoissansa, jotka alituisesti etsivät pelastuksen keinoja.

Mutta kun hän ajatteli, että uusi erehtyminen voisi tulla

parantumattomaksi pahaksi, antoi hän hämmästyneitten seuralaistensa

poistua eli oikeammin oli näitä saattavinansa. Mutta niin pian kuin

luuli voivansa kääntyä takaisin muitten näkemättä, lähestyi hän reunaa,

tutki suuremmalla tarkkuudella vuoren seinää, mittasi kallion reunan sen

koko korkeudelle ja laajuudelle, laskeutui alas ja tutki pienemmätkin

epätasaiset kohdat, vieläpä rosotkin kallioissa. Tämän tarkan ja

pitkällisen tutkiskelun perästä palasi hän majapaikkaan päin, ilo

katseessaan ja mutisi:

»Kuulkaapas! Me emme ole ehkä niinkään auttamattomasti hukassa!«

Hän oli nyt päässyt selville karneron hyppäyksestä.

Kun hän saapui majapaikalle, oli jo yö alkanut ja hän hämmästyi

suuresti, kun don Estevanin teltan ulkopuolella kuuli erittäin vilkkaan

ajatusten vaihdon sisältä.

Gambusino astui sisään ja häntä kehoitettiin tavan mukaan ottamaan osaa

neuvotteluun.

Silloin juuri Henry Tresillian puhui ja selitti, että tämä toimettomuus

oli kuolemata kamalampi, erittäinkin kun johdatti mieleensä noita kahta

kumppalia, jotka ennenkuin sortuivat, tappoivat viisitoista vastustajaa.

Pedro Vicenten tulo teki keskustelun raskaammaksi. Kaikki tiesivät, että

hän oli sellaisien yrityksien ankara vastustaja.

Hän asetti pyssynsä nurkkaan, asettui tavalliselle paikallensa, kuunteli

tavallisella kunnioituksella don Estevanin selitystä ja virkkoi, kun

häntä pyydettiin lausumaan ajatuksensa:

»Kaikki tuo on hyvää, sennores, mutta minä luulen tätä nykyä voivani

tarjota jotain parempaa.«

»Selittäkää!« huudettiin. »Mitä uutta teillä on ilmoitettavana?«

Gambusino vastasi aivan yksinkertaisesti:

»_Ehkäpä pelastusta_.«

»Voitteko ehkä tehdä ihmeitä, sennor gambusino. Kuulkaa, lausukaa siis

mitä on sydämmellä,« sanoi insinööri.

»Keino on niin yksinkertainen,« vastasi Pedro Vicente, »etten käsitä

miten olemme voineet olla ajattelematta tätä ennen. Koska nuo roistot

kieltävät meitä lähettämästä sanansaattajaa Arispeen suuren portin

kautta, niin täytyy hänen lähteä matkalle vuoren vastakkaiselta

puolelta.«

Läsnäolijat luulivat, että Pedro Vicente houraili.

»Ystäväni,» sanoi don Estevan, »te ette muista, että sieltä on

viidensadan jalan hyppäys.«

»Te ehdotatte, että meidän tulee tehdä samalla tavalla kuin karneron,«

virkkoi monta ääntä yhtä haavaa.

»Aivan niin,« vastasi Pedro. »Tehdä samalla tavalla kuin karnero teki,

se on ainoa keino.«

Ja hän lisäsi:

»Jos tahdotte tehdä minulle seuraa, sennores, huomisaamuna päivän

valetessa, niin tahdon lähemmin selittää mitä olen tuuminut tehdä ja te

saatte nähdä että jos minun ehdotukseni onkin täynnänsä vaikeuksia, on

se kumminkin mahdollinen, jos meissä on vähääkään taitoa ja tarmoa.

Muuten mielin sanoa, että itse tällä kertaa uskallan yrityksen. Kaikki

minkä pyydän teiltä, herra insinööri, on viisisataa jalkaa köyttä, jos

voitte sen minulle hankkia.«

Insinööri selitti, että hänellä ainakin oli neljäsataa. Puuttui siis

vielä sata jalkaa, mutta mitenkä ne sitte hankittaisiin?

Ehdotettiin, että sidottaisiin toisiinsa muutamia suopunkia, mutta ei

sekään pitkälle riittäisi. Joku tuumaili, että piti leikata liuskoiksi

telttakangas ja punoa liuskat köysiksi. Ehkä sillä tavalla saataisiin

mitä tarvis vaati? Kaikessa tapauksessa täytyi koettaa.

Sillä välin kuin jokainen näin esitti ajatuksensa, antoi gambusino

merkin, että hänellä oli jotakin sanottavaa.

»Teette itsellenne turhaa vaivaa. Aineksia köyden punontaan ei puutu,

emmekä tarvitse muuta kuin kumartua maahan poimiaksemme niitä.«

»Mitä sitte? Mistä aiotte valmistaa köysiä?« huusivat kaikki.

»Juuri näistä,« vastasi gambusino, potkaisten syrjään muutamia kuivia

lehtiä, joitten päällä hän istui.

Ne olivat metskalin lehtiä, joitten kuituvista, niinkuin hampunkin, voi

valmistaa mitä vahvinta köysitavaraa.

Tämä puu, joka jo oli antanut meksikolaisille monta ateriaa, voi siis

sen lisäksi valmistaa heille mahdollisuuden tuottamaan pelastajia

Arispesta. Ja vuorella löytyi niin monta puuta, ettei tarvinnut puutosta

peljätä.

Jos kiivaasti käytiin työhön käsiksi, voitiin se saada valmiiksi

seuraavan päivän ehtooseen, ja suostuttiin, että sillä ajalla kuin

leiripaikassa punottiin köysiä, piti don Estevanin ja hänen ystävänsä

aamun valetessa seurata gambusinoa, joka pakopaikalla itsellään aikoi

heille selittää miten aikoi paeta.

Varhain aamulla olivat kaikki työssä. Naiset poimivat metskalin lehtiä,

jotka olivat varisseet muutamia päiviä sitte. Tuoreita ei sovi heti

käyttää. Jokainen leiripaikkaan jäänyt sai osansa tässä kummallisessa

köyden punonnassa ja muuten hitaammatkin tekivät työtä halulla ja

ilolla, sillä toivo oli palannut ja samalla myöskin rohkeus.

Sillä välin kuin jokainen teki parastansa, tarkastivat don Estevan,

molemman Tresillianin, insinöörin ja gambusinon kanssa sitä vuoren

kuvetta, joka edellisenä päivänä oli vetänyt puoleensa Pedro Vicenten

huomion karneron syöksähdyksen kautta.

Ei puuttunut jännitystä mielissä, kun sinne askeleet ohjattiin.

Nyt niinkuin edellisessäkin epäonnistuneessa yrityksessä nähtiin

hengessä apuarmeija, eversti Requennesin lansieerirykmentti.

Gambusino oli puhunut totta. Hän selitti selvään karneron hyppäyksen ja

osoitti, että jos seurattaisiin älykkään eläimen esimerkkiä,

laskeutuminen alas, jos kohta vallan vaikeakin, ei kumminkaan olisi

mahdoton ihmisellekään. Ojentaen itseänsä jyrkänteen yli sellaisen

ihmisen koko rohkeudella, joka toivoo ja jolla ei ole aikaa ajatella

pyörtyvänsä, tarkastelivat don Estevan ja hänen seuralaisensa

vuoriseinän kaikki pienimmätkin erityiskohdat ja seurasivat Pedro

Vicenten huomautuksia. Tämä toimitti näyttelemistänsä ihmeteltävällä

selvyydellä niinkuin mies, joka on varma asiastaan.

Toisesta pisteestä toiseen, alkaen noin kolmenkymmenen jalan päässä

yläreunasta, oli tämä vuoren seinä jono pieniä ja hyvin kapeita kallion

särmiä, joitten pitäisi olla aivan näkymättömiä alangolta päin, mutta

jättäisivät tarpeeksi tilaa ihmiselle pysyäksensä pystyssä niitten

päällä. Köyden avulla pitäisi voida laskeutua alas toiselta särmältä

toiselle. Viimeiseltä särmältä, noin sata viisikymmentä jalkaa ylempänä

maan pinnasta, laskeutui tuo paljas ja aivan sileä kallio hiukan

viettämällä alas llanoon asti, ja tätä viettoa myöten oli kiihko-ajosta

peljästynyt karnero hyvin hyvästi voinut soluttautua, ehkäpä pyöriäkin.

Tämän viimeisen matkan palasen korkeus ansaitsi epäilemättä tulla

huomioon otetuksi. Mutta solmunuoralla, joka oli hyvästi kiinnitetty ja

jota viimeisellä kallion särmällä pitivät kiinni ne kaksi miestä, jotka

olivat auttaneet häntä sinne pääsemään, piti yksinäisen, taitavan ja

kylmäverisen miehen hyvästi voida suoriutua. Kokonaisuudessaan oli

laskeutuminen tosin vaarallinen, -- mutta joka ei mitään uskalla, ei se

mitään voitakaan!

Don Estevan ja hänen seuralaisensa hämmästyivät nähdessään gambusinon

erinomaisen älyn ottamaan opetusta pakenevasta eläimestä.

Katseet hurmaantuneina ja taivaan rantaan uponneina ei siinä tuokiossa

kukaan ajatellut tämän laskeutumisen vaikeuksia, laskeutumisen, jossa

oli viisisataa jalkaa alaspäin mentävä ja joka oli tehtävä, ennenkuin

voitiin lähteä marssimaan ulos aavikolle.

Hetken hurmauksessa olisi jokainen heistä tahtonut lähteä matkalle

minuuttiakaan viipymättä, selvällä päivällä ja ajattelemattakaan

indiaanein tutkivia silmäyksiä.

Katsellessa aavikon avaruutta pysähtyi Pedron silmä mustaan, liikkuvaan

esineeseen, jota osoitti seuralaisilleen ja joka näytti yhä kasvavan

suuruudessa sekä lähenevän vuorta.

Henry Tresillian tunsi ensi silmän luonnilla Krusaderin.

»Se se on,« hän huudahti. »Eikö todellakin näytä siltä, kuin se

sellaisina hetkinä kuin tämä vielä kerran mielisi sanoa: Sinä tiedät,

että jos minua tarvitset, niin olen täällä!«

Henry oli useammin kuin yhden kerran vaelluksillansa havainnut hevosensa

samoilla tienoilla ja siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että hänen

Krusaderinsa tällä puolella varmaankin oli löytänyt rauhallisemman

turvapaikan ja syöttömaan halunsa mukaisemman, sekä että se oli valinnut

varsinaisen pääkortteerinsa näissä seuduissa.

Hämmästymättä hän siis näki sen jälleen, mutta tämä seikka herätti

hänessä nopean päätöksen.

»Tällä kertaa,« sanoi hän, »on arvanheitto tarpeeton, sillä nyt minä

lähden matkalle. Nyt se koskee kaikkien etua.«

Nämä odottamattomat sanat tuottivat tuokion ajaksi hämmästystä.

»Te,« sanoi don Estevan, »miksi juuri te, nuori ystäväni, ennemmin kuin

jokin muu, kuin Pedro Vicente, joka juuri äsken on vaatinut tämän

kunnian itselleen.«

»Sinä, lapseni?« puhkesi sanoiksi Robert Tresillian.

»Juuri minä, sennor, juuri minä, isäni,« sanoi rohkea nuorukainen, »ja

siitä vakavasta syystä, ettei kenelläkään ole niin suuria toiveita

onnistua. Niin pian kuin kerran olen tullut tuonne alas, tulee minulle

heti Krusader avukseni annettuani merkin, jonka se kyllä tuntee. Kuten

tiedätte, ei yksikään apakien villeistä hevosista voi tavoittaa

Krusaderia, ja koska arvelette, sennor, että täytyy olla kaksi, jotka

lähetetään Arispeen, niin onhan asia selvä. Ne kaksi ovat löydetyt:

Krusader ja minä! Ellei mitkään mahdit yhdy liittoon meitä vastaan, niin

ei löydy ketään muita kuin me, jotka niin varmasti voivat ehtiä

Arispeen.«

Liikutettuna tästä rohkeasta puheesta astui gambusino nuoren miehen luo

ja puristi voimakkaasti hänen käsiänsä.

»Antakaa ainakin minun seurata teitä, Henry. Minä olen varma voivani

viedä teidät suoraa tietä Arispeen, jota vastoin te...«

Henry Tresillian ei antanut hänelle aikaa jatkamiseen.

»Älkää olko levoton,« hän sanoi, »vaan antakaa minun toimia. Jos olisi

pakko matkustaa jalkaisin, en uskaltaisi kilpailla kanssanne, vaan

lähtisimme mieluummin yhdessä. Mutta te tiedätte, että Krusader ei anna

kenenkään muun ratsastaa selässänsä kuin minun.«

»Vaan jos te ette tapaa sitä vuoren juurella?«

»Minun _täytyy_ tavata se. Mutta jos minä vasten kaikkea arvelua en

tapaisi sitä,« sanoi Henry Tresillian, »silloin, sennor Pedro, odotan

minä teitä tuolla alhaalla ja silloin lähdemme matkalle yhdessä.«

Vavistus, ikäänkuin sähkön synnyttämä, virtasi läpi kaikkien.

Jokainen tunnusti itsekseen, että nuori mies oli oikeassa. Voisiko

Krusaderia parempata toveria löytää, jos mieli rientää Arispea kohti?

Robert Tresillian, joka tunsi itsensä ylpeäksi pojastaan, sulki hänet

syliinsä. Mitä don Estevaniin tulee, niin myönsi tämä, että nuori mies

oli oikeassa, mutta ajatteli tytärtänsä Gertrudesta, jonka mieli

joutuisi kauheasti kuohuksiin sellaisesta uutisesta.

Ainoastaan insinööri teki äänettömiä väitteitä mielessään. Hän mietti

itsekseen, että oli ainoastaan kaitselmuksen sallimus, jollei niin

vaikeassa yrityksessä köysi katkeaisi, hankautuisi poikki tai

leikkautuisi melkein välttämättömästä hankautumisesta jotakin kallion

särmää vastaan. Mutta oliko hänellä edes oikeutta esittää epäilyksiänsä,

kun hänellä ei ollut parempaakaan ehdotusta?

Suostuttiin, että lähtö tapahtuisi jo samana yönä ja niin palattiin

majapaikalle.

Pieni joukkue oli tuskin ehtinyt sinne, ennenkuin eräs kullankaivaja

tuli juosten hengästyneenä.

Hän kertoi, että kun hänen ja muutaman hänen toverinsa piti muuttaa

erästä kivilohkaretta, joka makasi käytävän tiellä, mitä heidän oli

käsketty tasoittamaan vuoritasangon toisessa päässä, hän

hämmästykseksensä oli nähnyt tämän lohkareen äkkiä vajoovan maan sisään

ja katoovan kauhealla pauhinalla -- ikäänkuin kokonaisena jonona

pamahduksia, jotka uudelleen kaikuivat syvyydestä.

Alussa oli hän miltei peljästynyt, mutta kohta jälleen rohkaissut

mieltänsä ja paljastanut aukon suun kumppalinsa ja muutamien

kullankaivajien avulla, jotka oli sinne kutsunut.

He olivat sillä tavalla löytäneet suun maanalaiseen kaivoon, joka taisi

olla hyvinkin syvä siitä ajasta päättäen, minkä sinne heitetyt kivet

tarvitsivat ehtiäksensä pohjaan.

Kumppalinsa, jotka olivat jääneet tämän ammottavan aukon suulle, olivat

lähettäneet hänet insinöörin luokse ilmoittamaan löytöä.

Luola ei ole mitään tavatonta vuorissa. Mutta siinä mielen tilassa,

jossa meksikolaiset nyt olivat, kasvoivat pienimmätkin vähäpätöiset

seikat niin suuriksi tapahtumiksi. Kaikissa tapauksissa piti

tarkastettaman, miten asianlaita oli.

Insinööri oli vilkkaalla uteliaisuudella kuunnellut työmiehensä

kertomusta. Hän kokosi heti kaikki taitavimmat miehensä

kullankaivajajoukkueessaan käskien heidän tuomaan mukanaan kaikkea mitä

tarvittiin laskeutuessa alas kaivosaukkoon: köysiä, ketjuja, koria,

lyhtyjä, sähkövalaistuskoneita y. m., joita oli saatu hinatuksi ylös

lakeudelle, kun kojoteerot ilmestyivät, ja läksi väkinensä oitis

löytöpaikalle, missä heti pani toimeen kaikki temput, jotka olivat

tarpeen laskeutuessa alas aukkoon.

Muutamien metrien päähän aukon suusta antoi hän ajaa maahan paalun,

jonka ympärille kääritytti kaiken mitä löytyi kaabeleja ja ketjuja.

Kaabelin päähän antoi hän lujasti kiinnittää korin, johon mahtui, paitsi

häntä, neljä henkeä, sekä astui itse siihen työnjohtajan ja kolmen

työmiehen kanssa, jotka toivat mukanaan kaivoskuokkia ja rautakankia.

Lamput sytytettiin ja laskeuduttiin varovasti, ilman kiirettä ja mitään

vastusta kohtaamatta.

»Kaivo« oli syvä. Jokaiselta viidenkymmenen jalan matkalta merkitsi

insinööri nähtävällä tyytyväisyydellä syvyyden. Hetken kuluttua tavoitti

kori pohjan.

Insinööri ja hänen toverinsa olivat nyt jonkunlaisessa hyvin avarassa

holvissa, muodoltansa pitkulaisessa, mutta kaikilta puolin lujien

kallioseinien ympäröimänä. Ei mitään aukkoa! Ainakin luuli insinööri

niin ensimmäisen tarkastuksensa perästä.

Hän antoi kumminkin käskyn tarkastaa seiniä rautakangilla ja teki itse

samoin kaivoskuokkansa hamarapuolella.

Äkkiä säpsähti hän. Hänestä tuntui ikäänkuin rauta, tärähtäessään

kalliota vastaan, antoi selvemmän äänen. Olikohan tuo erehdystä.

Insinööri käski olemaan hiljaa. Kaikki rautakanget lakkasivat

jymähtelemästä seiniä vastaan. Insinööri yksin kalkutteli

kaivoskuokallaan kalliota ja jokainen havaitsi todellakin, että lyönti

kumahti pitkällisellä soinnulla. Koetta uudistettiin kolme kertaa

perätysten samalla seurauksella. Ei voitu enää epäillä ontelo arvattiin

löytyvän tämän seinän takana.

Kalliota jyskytettiin kangilla, ensin hiljaa, sen perästä kestävällä

sitkeydellä ja siinä määrin kuin sitä koverrettiin, tuli ääni yhä

selvemmäksi.

Työtä tehdessänsä insinööri mietiskeli. Hänen aivoissansa kiehui.

Ajatelkaas, jos se mitä hän aavisti, toteutuisi!

Äkkiä hänen paljansa ei enää tavannutkaan seinää esteenä, vaan upposi

aukkoon ja vajosi sinne. Ainoastaan vaivalla hän veti sen takaisin. Ja

asettaessaan kaivoslyhtynsä lähemmäksi, näki hän että kallio oli

lävistetty.

Aukon laajentamisessa ei ollut mitään vaikeutta. Jokainen kävi työhön

kiinni. Siinä määrässä kuin läpi tuli laajemmaksi, olivat he tuntevinaan

raittiin ilman läheisyydessään ja vihdoinkin oli reikä niin suuri, että

ihminen voi mahtua läpi.

Insinööri astui ensiksi sen sisään ja muut seurasivat perässä.

Onteloa ulottui vaakasuoraan kallioseinän läpi. Ei ollut edessä mikään

unelma -- raitis ilma virtasi sisällä. He tunsivat sen hikisillä

kasvoillansa ja insinööri, joka kulki etunenässä, luuli vielä näkevänsä

valon kajastuksenkin.

Näköala tuli vähitellen laajemmaksi, kohta näkyi leveämpi aukko

kalliossa, ja kun insinööri oli ehtinyt siihen, ei hän voinut pidättää

riemuhuutoa nähdessään aavikon koko rajoittamattomassa avaruudessaan.

Seitsemästoista luku.

Taivaan ja maan välillä.

Gambusinon tuuma oli kummallisella tavalla tehty yksinkertaisemmaksi.

Kaivon ja ontelon löytö oli tasannut kaiken.

Varsinainen laskeutuminen llanolle, joka nyt oli vähentynyt korkeintaan

sataan viiteenkymmeneen jalkaan, ei nyt tosi teossa enää ollut

vaarallinen. Nythän ei mitään ollut pelättävää Henryn suhteen, ellei

apakien huomio miten kuten ulottuisi sille puolen vuorta.

Kun nyt seuraava yö oli sellainen toivottu yö, joka ei ollut liian pimeä

eikä kokonansa selkeä, oli se todellakin edullinen pakoyritykselle.

Insinööri, don Estevan, Robert Tresillian, hänen poikansa Henry,

gambusino ja muutamia valituita kullankaivajia läksivät aukolle,

laskeutuivat kaivon pohjaan ja kulkivat ontelon äärimäiseen päähän,

jossa vapaa ilma tuli vastaan.

Vaikka kaikki meni mielen mukaan, oli mielen liikutus suuri.

Gambusino etsi hämärässä Henry Tresillianin käsiä ja puristi niitä niin

voimakkaasti kuin jaksoi.

»Sennor,« sanoi hän, »vielä on aikaa, antakaa minun lähteä, yö on

suotuisa ja jos teidän hevosenne ei vastaakaan minun huutooni, on

minulla kumminkin niin monta tuntia yötä edessäni, että päivän tultua jo

olen kaukana kojoteerojen näkyvistä.«

»Tuhannet kiitokset, sennor Vicente,« vastasi nuorukainen, »mutta ei

kukaan muu kuin minä itse voi varmasti tavoittaa oivaa Krusaderiani

tuolla alhaalla. Se ei vastaa kenellekään muille kuin minulle ja kun

päivä leviää aavikon yli, olen minä hevoseni avulla ehtinyt paljoa

kauvemmaksi matkalla Arispeen kuin jalkamies, jos kohta se mies olisikin

te itse.«

Gambusino huomasi nyt, että oli turha vaiva inttää vastaan.

Eron hetki oli tullut. Henry heittäytyi isänsä syliin ja sen perästä don

Estevanin.

Hän ei tahtonut lausua Gertrudeen nimeä Tällä ratkaisevalla hetkellä ei

mikään saanut masentaa hänen rohkeuttaan. Eikö kaikkien pelastus

riippunut hänen kylmäverisyydestään ja kestäväisyydestään?

Sitten kun hyvästi oli tullut alas, ilmoittaisi hän varovaisella

vihellyksellä niille, jotka seisoivat ontelon aukolla, että kaikki oli

selvää, sekä että hänellä oli aavikon manner jalkainsa alla; _kaksi_

vihellystä sitä vastoin tietäisi, että hän oli vaarassa sekä että heidän

viipymättä piti hinata hänet ylös.

Laskeutuminen alkoi. Suurimmalla varovaisuudella antoivat miehet köyden

solua; liian hitaasti kiihkeän nuoren miehen mielestä, liian nopeasti

heidän, jotka tunsivat, että hän lähti ulos tuntemattomaan seutuun ja

että jokainen köyden lasku lähenti häntä vaaraan, ehkäpä kuolemaan.

Vihdoinkin koski Henry Tresillianin jalat mantereeseen.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kuunnella. Sen tähditetyn taivaan

alla, joka levisi tämän osan yli Sonoran aavikkoa, oli hiljaisuus

juhlallinen.

Henry Tresillian antoi kuulua vihellyksen, joka osoitti, että

laskeutuminen oli lopussa, ja lähti sitte liikkeelle suoraa tietä sitä

kohden, jossa oli nähnyt Krusaderin.

Nyt oli hänellä tarpeen saada käsiinsä hevonen, antaa tuon älykkään

eläimen tietää, että hän oli läheisyydessä ja etsi sitä

yksinäisyydessään.

Kun hän kerran oli päässyt sen selkään, tekisi hän kierroksen

välttääkseen indiaanein leiriä ja katoaisi salaman tavoin Arispeen päin.

Henryn näin poistuessa selitti insinööri, että hän, jos niin tarvittiin,

voisi valaista tasangon, jossa Henry vaelsi, kokonaisen peninkulman

laajuudelta.

Gambusino pani äkkiä kätensä hänen käsivarrellensa.

»Varokaa kaiken mokomin sitä. Tuo odottamaton valo voisi pikemmin

ilmaista kuin auttaa häntä nykyhetkenä. Älkäämme tehkö mitään, joka

voisi herättää apakien valppautta, ennenkuin Henry on niin kaukana,

etteivät nämä häntä voisi tavoittaa.«

Kaikki nämä rohkeat miehet pidättivät hengitystään voidakseen paremmin

kuunnella, mutta ei mitään ääntä tavoittanut heidän korvansa.

»Sennores,« sanoi gambusino, »tämä hiljaisuus todistaa, ettei don Henry

tällä hetkellä ole missään vaarassa.«

Vihellys, vieno kuin hengähdys, mutta Henryn omituisella tavalla

värähdytelty, tapasi juuri siinä tuokiossa heidän korviansa.

»Joko erehdyn suuresti,« sanoi Pedro, »tahi on nuori mies antanut merkin

Krusaderille.«

Llanolla ohjasi Henry Tresillian askeleensa länteen. Pohjantähti oli

hänen oppaansa.

Ehdittyään noin neljänsadan metrin päähän, oli nuori englantilainen

ajatellut, että oli aika tiedon antoon Krusaderille, niinkuin tapansa

ennenkin oli ollut.

Jos hevonen hänen merkkiinsä ei vastaisi, oli suostuttu, että Henry

Tresillian kolmen turhan koetuksen perästä palaisi takaisin, tarttuisi

solmuilla varustettuun nuoraan ja pääsisi ylös vuoren onkaloon niitten

avulla, jotka häntä odottivat.

Mikä onni! Ensimmäisen merkin perästä kuului hänen korviinsa nopeasti

juoksevan hevosen kavioitten kopse.

Krusader oli kuullut ja tuntenut vihellyksen, sitä ei voinut epäillä.

Ei niin varovasti kuin ensi kerralla antoi Henry Tresillian kuulua uuden

vihellyksen ja muutamien sekuntien perästä tunsi hän Krusaderin

läähättävän hengityksen kasvojansa vastaan.

Riemuun remahtaen tavattuansa jälleen herransa pani jalo eläin päänsä

hänen olkapäällensä ja nuori mies, joka tuokioksi unhotti, että aika on

kallis, tarttui eläimen päähän molemmin käsin ja suuteli sitä.

Kumpaisetkin tunsivat toisensa. Hevonen ja ratsastaja, molemmat varmoja

toisistansa, olivat valmiit. Henry pisti Krusaderin suuhun suitset,

jotka Pedro, varovasti kyllä, ynnä viltin oli antanut Henryn mukaan, kun

tämä oli alkamassa laskeutumista. Yhdellä hyppäyksellä oli hän jalon

eläimensä selässä, joka lensi kuin nuoli eteenpäin. Kyyristyneenä

Krusaderin kaulan ylitse tunsi Henry riemastuksella, miten se häntä

kiidätteli hurjassa vauhdissa, Hänen paisunut rintansa hengitti ilmaa

keuhkojen täydeltä.

Hänen isänsä ja ystävänsä, jotka ojensivat ruumistansa ontelon reunan

ylitse, kuuntelivat alituiseen ja kyselivät aavikon vienoimpiakin ääniä,

vieläpä sittenkin kun gambusino oli luopunut epäilemästä seikkailun

menestystä.

»Teidän poikanne on jo hevosen selässä, sennor,« sanoi hän Robert

Tresillianille. »Sen minä voisin vannoa. Kuulkaa, Krusader hirnui ja sen

hirnuminen oli iloinen. Se on merkki siitä, että se on jälleen löytänyt

herransa.«

Robert Tresillian, joka oli liian liikutettu käsittääksensä tätä,

koetteli vielä, vaikka turhaan, katseillansa tunkea läpi sen pilkko

pimeän, joka leveni llanon yli.

Tässä tuokiossa kuiskasi gambusino pari sanaa insinöörille.

Ja niin äkkiä kuin ruutiräjähdys, valaisi sähkövalovirta parin sekunnin

ajan kokonaisen kolmikulman tasankoa.

Sopivampaa hetkeä ei olisi voinut valita.

Henry näyttäytyi äkkiä isälle ja ystäville ikäänkuin tulen leimauksessa.

Krusaderin selässä lensi hän matkalla Arispeen.

[Kuva: Henry näyttäytyi äkkiä isälle ja ystäville ikäänkuin tulen

leimauksessa.]

Se valon säde, joka oli heitetty aavikon yli, kesti, niinkuin olemme

sanoneet, ainoastaan pari sekuntia. Sen perästä oli kaikki taas pimeyden

peitossa.

Jos indiaanit olisivatkin huomanneet jotain, niin ei heillä olisi ollut

aikaa ottamaan selvää siitä, kun valo heidän mielestään ei voinut olla

muuta kuin selittämätön luonnon ilmiö. Ja niinkuin muuten tiedämme, oli

sähkövalo ohjattukin vuoren siltä puolelta, joka ei ollut heidän

leiriinsä päin.

Mutta tämä säde oli ollut kylläksi rauhoittamaan ratsastajan isää ja

ystäviä.

»Pelastunut! Henry on pelastunut!« sanoi gambusino. »Tällä kertaa on

hänellä kaikki valtit kädessään ja siispä meilläkin.«

Sinä yönä ei nukuttu vuorella. Jokainen piiritetyistä rupesi tekemään

kaikenmoisia arveluita.

Oli puolinainen varmuus vaan, pelastuisiko Henry Tresillian. Varmuus ei

vielä ollut täydellinen.

Hän oli tosin lähtenyt -- saapuisiko myös yhtä onnellisesti Arispeen?

Näitä kysymyksiä tehtiin vuorella sellaisella sitkeydellä näkemään

kaiken synkkänä, joka on omituista epätoivon partaalla oleville

ihmisille.

Vankeuden tai pelastuksen mahdollisuudesta keskusteltiin myös

päälliköiden kesken.

Don Estevan tuli vasten tahtoansa hämilleen Gertrudeen kyynelistä.

Henryn lähtö oli kokonaan tehnyt lopun tytön rohkeudesta.

Robert Tresillian koetteli suurella vaivalla näyttää levolliselta, mutta

oli hirveimmän tuskan vallassa, vaikka ulkomuodoltaan näyttikin niin

kylmältä.

Gambusino oli ainoa, joka piti selvän ihmisjärjen puolta.

»Sennores,« sanoi hän, »meillä on täysi syy toivoa enemmän kuin koskaan

ennen. Don Henry rientää Arispea kohden, hän ei tapaa tiellänsä niitä

villejä, jotka ovat ohjanneet matkansa Horcasitaalle. Siis ei hänellä

ole mitään pelkäämistä ihmisistä. Pelkäisikö nälkää tai janoa? Eikö

hänellä ole ruokaa ja vettä viideksi päiväksi? Kuulkaa! Kun hän tulee

Arispeen, tapaa hän siellä eversti Requennesin. Seitsemän päivän perästä

on eversti oleva täällä rykmenttinsä kanssa. On siis vaan kahdentoista

päivän kärsivällisyys tarpeen. Ja sitte,« lisäsi hän asettaen sanansa

enemmän Robert Tresillianille, »emme ole kuulleet vähintäkään ääntä,

joka voisi tehdä meidät levottomiksi, ja niinkuin tiedätte, eivät

kojoteerot koskaan vangitse ulvomatta kauheata ulvontaansa. Minä

vakuutan, että kaikki hyvät enteet ovat meidän puolellamme.«

»Te uskotte siis, että Henry on pelastunut,« mutisi Gertrudes.

»Sennorita,« vastasi gambusino, »minä en ainoastaan sitä usko, minä

voisin sen vannoa.«

Ihmisiltä, joita kohtalo on koetellut, ei koskaan puutu vastaväitteitä.

Jos Henry pääsisikin tuoreena ja terveenä Arispeen, kuka voisi vastata

hänen lähetyksensä menestymisestä?

Voisihan eversti Requennes olla Arispesta poikessa. Niin, kuka voi niin

varmaan tietää, eikö hän, saatuaan vihiä indiaanein tuumista

Horcasitasta vastaan, juuri nyt ollut retkellä ehkäistäkseen näiden

aikeita?

»Ja jos niinkin olisi,« intti gambusino, joka ei koskaan jäänyt

vastauksen velkaan, »ei kaupunkia jätetä niinkään ilman varustusväkeä,

kun se sijaitsee aavikon rajalla. Minä tiedän hyvin hyvästi, että

Arispessa meidän lähtiessämme puhuttiin Yakvis-indiaanein kapinasta

Gayamassa. Mitäs sitte? Jos kohta eversti Requennes on alkanutkin

sotaretken heitä vastaan, niin onhan meillä Arispen asukkaat ja

_peonit_[1] ympäristössä olevissa hasiendoissa.[2] Enkö ole itse omilla

korvillani kuullut sanottavan, että don Romero, sennora Villannevan

veli, voi asettaa kolmesataa peonia ja puolustaa itseään hasiendassaan

indiaanein mahdollisia hyökkäyksiä vastaan?«

[1] karjanpaimenet;

[2] maatila.

»Aivan oikein, sennor Vicente, mutta peonit eivät ole sotamiehiä.«

»Mitä te sillä tarkoitatte?« vastasi gambusino. »Hyvä, otaksukaamme

pahinta, ja se olisi teidän kannaltanne katsoen, että eversti ja hänen

zacatecaslansieerinsa olisivat poissa. Omasta puolestani minä pidän

epäilemättömänä, että don Romero peoniensa etunenässä rientää ulos

aavikolle ja juuri silloin voimme mekin suorittaa jonkun tehtävän kun

meitä auttaa oivalliset ratsumiehet, jotka ovat vähintäin yhtä hyvissä

aseissa kuin apakitkin. Kun se hetki on tullut, minä vannon, saatte

nähdä etten kieltäydy astumasta alas koettaakseni hävittää niin monta

roistoa, kuin ruuti ja luodit vaan voivat yllättää.«

Oli mahdotonta, ettei sellainen luottamus olisi rauhoittanut,

erittäinkin kun se mies, joka sitä osoitti, tähän saakka oli näyttänyt

niin paljon viisautta ja älyä.

Mutta siinä määrässä kuin aika kului, kadotti Pedro Vicenten rohkaisu

vähitellen arvoaan. Toivottomuus palasi ja kietoi pauloihinsa ihmiset,

joissa nälkä alkoi vähentää, ellei juuri rohkeutta, niin ainakin

sitkeyttä ja siveellistä voimaa.

Kahdeksastoista luku.

Eversti Requennes.

Aivan niinkuin gambusino oli olettanut, oli retkikunta yleisenä

puheenaineena Arispessa, missä jo ruvettiin epäilyksiä lausumaan, kun ei

mitään uutisia ollut siitä saapunut.

Matkueen lähtö don Estevanin ja hänen kumppalinsa Robert Tresillianin

johdannon alla oli herättänyt paljon myötätuntoisuutta, vieläpä

levottomuuttakin. Mutta kun Pedro Vicente oli mukana ja apuna, -- mies,

jonka horjumaton rohkeus ja syvät tiedot erä-aavikosta olivat kuuluksi

tulleet koko maakunnassa, -- olivat suurimmatkin epäilijät

rauhoittuneet.

Vihdoin rupesi tämä uutisen puute tuntumaan epäilyttävältä.

Don Estevan oli varmuudella luvannut lähettää sanansaattajan niin pian

kuin oli ehtinyt sille aarniolle, jonka olemassa olon gambusino yksin

tunsi.

Uutisia oli odotettu kokonainen kuukausi, mutta niitä ei ollut saapunut.

Kuolon hiljaisuus vallitsi kullankaivajien kohtalossa.

Kuriirit ja ratsumiehet, joita eversti Requennes oli lähettänyt kolmen,

neljän päivämatkan päähän Arispesta, mutta joille ei voitu jättää

tietoja don Estevanin retkikunnan tuntemattomasta tarkoituksesta, olivat

toinen toisensa perästä tulleet takaisin ei ainoastaan ilman uutisia --

he eivät olleet edes saaneet vähintäkään vihiä siitä suunnasta, jolle

kullankaivajat olivat lähteneet.

Lansieerien eversti tiesi, että indiaanilaisia ryövärijoukkoja oli

liikkeellä Sonorassa. Hänen vakoilijansa olivat lähettäneet tietojakin,

että muutamia uudisasuntoja Horcasitas-virran seuduilla, muiden joukossa

suuri kylä Nakomori, oli hävitetty tai hävityksellä uhattu. Mutta hän

tiesi myös, ettei saisi vaaranalaiseksi jättää päällikkyytensä alaiseksi

uskottuja sotajoukkoja suojellakseen yksityisiä, seikkailijoitten

toimeenpanemia yrityksiä, seikkailijoitten, jotka omaksi edukseen

suuremmalla rohkeudella kuin viisaudella olivat uskaltaneet lähteä aivan

intiaaniheimojen sydänmaihin saakka.

Don Estevanin kokemus oli hänelle tunnettu ja gambusinon älyn terävyys

oli kauvan rauhoittanut häntä retkikunnan kohtalosta.

Mutta kun hänellä ainoastaan oli arveluita, ei uskaltanut omalla

edesvastuullaan antaa komentoonsa uskotuille joukoille käskyä lähtemään

marssille ilman tiettyä tarkoitusta äärettömän suureen aavikkoon.

Tämän selitti hän eräänä aamuna don Juliano Romerolle, eräälle rikkaalle

maatilanomistajalle Arispen läheisyydestä, donna Villannevan omalle

veljelle, joka levottomana siitä, ettei saanut mitään tietoja, oli

tullut saamaan niitä varustusväen päälliköltä Arispessa.

»Ah! Tekö don Juliano!« huudahti eversti Requennes, kun hänen

adjutanttinsa ilmoitti ja kuljetti huoneeseen rikkaan maatilan

omistajan. »Vaikka teitä harvoin näkee Arispessa, sennor, en uskalla

sanoa mikä onnen tähti on teidät tänne saattanut, sillä aavistan syyn

teidän käyntiinne.«

»Te olette arvanneet oikein, eversti,« sanoi don Juliano, »ja minä en

salaa, että ajatus lankoni kohtalosta on tehnyt minut suuressa määrin

levottomaksi. Joku onnettomuus on varmaankin tapahtunut. Minä itse en

siinä suhteessa epäile ensinkään ja joka päivä, joka kuluu, lisää minun

tuskiani. Sanon teille kunniasanallani, että sinä päivänä, joka nyt on,

ennemmin tahtoisin kuulla jonkun pulmallisen asian, josta ainakin

voitaisiin selviytyä, kuin olla ainoastaan arvelujen varassa. Ja te

itse, tiedättekö jotain? Puhukaa, minä pyydän teitä hartaasti!«

»Minä en tiedä enempää kuin tekään,« vastasi eversti Requennes. »ja

tänään alan minä olla toivoton. Jonkun aikaa olen jo ajatuksissani

luetellut kaikkia niitä esteitä, jotka olisivat voineet kohdata

Estevania ja hänen miehiänsä matkalla. Minä olen sanonut itselleni, että

nälkä, jano, ehkäpä sairaus ovat voineet viivytellä heidän

retkikuntaansa ja pakoittanut sitä poikkeamalla suunnaltansa etsimään

vettä ja ruokavaroja. Mutta sellaisia vastuksia voitetaan sillä tarmolla

ja erä-aavikon perinpohjaisella tuntemisella, jonka Pedro Vicente omaa.

Te olette mies, don Juliano! Suokaa minulle lupa sanoa, että pelkään

jotain, joka on vielä pahempaa kuin kaikki tämä.«

»Mitä sitte?«

»Indiaaneja!«

»Indiaaneja!« vastasi don Juliano. »Niitä voipi tosin kohdata parvittain

Sonorassa, mutta ei ole syytä pelätä, että he uskaltaisivat hyökätä

lukuisan ja hyvillä aseilla varustetun matkueen kimppuun.«

»Siinä te erehdytte, ystäväni. Suuri kiihko vallitsee apakilaisheimojen

kesken katteini Gil Perezin älyttömän ja julman väkivallan perästä ja

indiaanit tulevat nyt suurilla sotajoukoilla, joilla ei ole muuta

tarkoitusta kuin kosto. Minä en väitä, että don Estevan väkineen on

langennut näiden käsiin, mutta minä epäilen suoraan sanoen, että heitä

piiritetään ja he ovat antautuneet tai tulevat antautumaan.«

»Ajatteletteko todellakin, mitä sanotte, eversti?« kysyi don Juliano

levottomampana kuin koskaan. »Minun sisareni, minun sisarentyttäreni

noitten armottomien roistojen vallassa.«

»Ehkäpä ei kaikki vielä ole kadotettua«, vastasi eversti Requennes.

»Minä tunnen Villannevan ja tiedän, että hän, jos hänen kimppuunsa

äkkiarvaamatta hyökätäänkin, ymmärtää puolustaa itseänsä. Jos kaikki

vaan olisi minun vallassani, olisin jo monta päivää sitte lähtenyt

joukkoineni erämaahan. Mutta minä ainoastaan kysyn, onko minulla

oikeutta paljastaa Arispea ja käyttää hallituksen sotajoukkoja

viedäkseni apua pitkän matkan päähän yksityisten eduksi edes tietämättä

ovatko ja missä nämä edut ovat vaarassa?«

»Don Estevanin yrityksellä,« väitti don Juliano vastaan, »on hyvin suuri

merkitys ja se voipi tuottaa koko maalle suurta onnea. Eversti, te ette

tarvitse jättää Arispea ilman puolustusta. Minun peonini, aseilla

varustettuina ja ratsain, asetan teidän käytettäväksenne. Kaikki

valmistukset ovat jo toimitetut ja voivat he jo olla täällä tänään.«

»Kun annetaan lähtökäsky sotajoukolle, niin täytyy tietää _mihin_ heitä

käsketään,« vastasi eversti. »Ja juuri sitä minä en tiedä. Te

muistanette, että don Estevan itsekin, kun hän läksi matkalle, ei

läheskään tuntenut sen paikan todellista asemaa, jonne gambusino aikoi

häntä johdattaa. Ei ollut tällekään helppoa antaa hänelle aivan tarkkoja

tietoja; Sonoran kartta on vielä piirustamatta. Sonora on miltei ääretön

ja minä en ole saanut mitään tietää vakoilijoitteni kautta. Omasta

puolestani en epäile, että don Estevan ja hänen väkensä ovat indiaanein

piirittämiä. Mutta missä? Sanokaa se, sennor, ja minä annan heti

paikalla käskyn satuloimaan hevoset, vaikken ensinkään tiedä,

hyväksyisikö hallitus toimenpidettäni erittäinkin siinä tapauksessa,

että se ei onnistuisi.«

Don Juliano jäi muutamiksi hetkiksi ääneti ja nousi sen perästä

päättävällä ryhdillä.

»Eversti,« sanoi hän, »minä ymmärrän teidän epäilyksenne. Te olette

vastuunalainen hallitukselle niistä sotajoukoista, jotka ovat teidän

komentonne alaisia. Mutta minua eivät kauvemmin enää mitkään epäilykset

voi pidättää ja aamulla kun aurinko nousee, lähden minä liikkeelle

väkineni, joka on hyvästi aseilla varustettua ja ratsain. Kaikkea muuta

kärsin mieluummin kuin tätä epävarmuutta, joka minua vaivaa.«

»Te olette oikeassa, don Juliano,« sanoi eversti. »Ja jos minä itse en

voikaan heittää koko rykmenttiäni tähän seikkailuun, niin on minun

oikeuteni vieläpä velvollisuutenikin lähettää pari, kolme eskatroonaa.

Cecilio,« lisäsi hän kääntyen ordonnansiupseerinsa puoleen, »tehkää

hyvin ja sanokaa majori Garcialle, että minun nyt heti pitää puhutella

häntä.«

Nuori upseeri meni, mutta tuli melkein tuokiossa takaisin.

Nyt juuri kuului eversti Requennesin asuntoon asti tavaton melu torilta.

»Huomatkaa,« sanoi nuori upseeri, »te odotitte sanansaattajaa, herra

eversti, ja minä luulen, että tuolla ulkona on sanansaattaja, jota

väkijoukko tuopi tänne.«

Eversti ja don Juliano syöksyivät ikkunaan.

Arispen suurella torilla lähestyi nuori ratsumies, kalpea, raukeilla

kasvonpiirteillä, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun peittämänä.

Mutta ratsastaja, joka epäilemättä tunsi, että voimat olisivat lopussa

niin pian kuin asettaisi jalkansa maahan, teki kädellänsä liikkeen sitä

taloa kohden, jossa Arispen kaupungin päällikkö asui.

Tehdäkseen tämän liikkeen selvemmäksi kohotti hän päätänsä.

Eversti tunsi hänet ja puristi kuumeentapaisesti don Julianon kättä.

»Taivaan tähden!« huudahti hän. »Ellen näe väärin, niin ratsastaja ei

ole kukaan muu kuin nuori Tresillian!«

Se oli todellakin hän, jonka viiden päivän ja viiden yön hurjan

ratsastuksen perästä oli onnistunut päästä Arispeen.

Nuoren miehen voimat olivat lopussa.

Neljäkolmatta tuntia sitte oli hänen vesileilinsä tyhjentynyt ja hänen

ruokavaransa loppuneet eikä hän sen koommin ollut syönyt eikä juonut.

Kun hän havaitsi everstin, ei hän jaksanut muuta kuin ottaa esille

kirjeen, jonka Estevan de Villanneva oli hänelle uskonut ja näyttää sen

liikkeellä, joka ilmaisi enemmän kuin kaikki sanat.

[Kuva: Nuori ratsastaja jaksoi ainoastaan ottaa esille kirjeen ja

näyttää sen everstille.]

Eversti, itse yhtä liikutettuna kuin don Juliano, avasi sylinsä häntä

vastaan.

Mitä uutisia toi Henry mukanaan? Oliko matkue suotuisimmassa

hyvinvoimisessa? Taikka oliko _hän_ ainoa elossa oleva täydellisen

tappion perästä?

Henry, jota väkijoukko yhä edelleenkin ympäröi, ehti talolle, hyppäsi

alas hevosensa selästä ja heitti rahustimet lansieerin käsiin, jonka

eversti oli lähettänyt häntä vastaan.

»Voinko luottaa siihen, että hoidatte jaloa eläintäni?« sanoi hän.

»Niinkuin itseenne, sennor,« vastasi sotamies. »Hevonen aina ennen

ratsastajaa, se on niinkuin olla pitää.«

Henry pisti lansieerin kouraan jotain, joka piti olla hänelle

lisäkehoitukseksi ja astui taloon.

Eversti ja don Juliano riensivät häntä vastaan.

»Te tuotte mukananne epäilemättä huonoja uutisia,« kysyi

maatilanomistaja.

»Ne ovat kaukana hyvistä,« vastasi Henry. »Mutta te saatte paremman

selon asiasta, kun herra eversti lukee tämän don Estevanin kirjeen.«

Eversti otti kirjeen, avasi sen nopeasti ja luki ääneen:

»Rakas veli!

Jos Jumala sallii, että sinä kerran saat lukea näitä riviä, niin on hän

meille ollut armollinen. Me olemme mitä tukalimmassa asemassa, joka

päivä päivältä tulee yhä huonommaksi: kaikkein julmimman

apakilaisheimon, kojoteerojen piirittäminä keskellä erämaata. Rohkea

nuori mies, joka jättää sinulle tämän kirjeen, on kertova kaikki

yksityiskohdat asemassamme, joka luonnollisesti vielä on pahentunut

sillä aikaa, mikä on kulunut hänen lähtönsä perästä. Minä sanon

ainoastaan, että henkemme riippuu yksistään sinusta ja ettei meille,

ellet apuun lähde, mitään muuta jää jälelle kuin kuolema.