[Kuva]
Ensimmäisen kerran julkaissut
U. W. TELEN & C:O 1898.
[Kuva: He ampuivat laukauksen leiriä kohden. (Siv. 57.)]
[Kuva]
Ensimmäinen luku.
Veden puute.
»_Mira! Mira! El Cerro Perdido!_«
»Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta! Vaikk'emme vielä ole
perillä, voimme kuitenkin nähdä matkamme määrän. Se näyttää muodostavan
osan taivaasta, pilven voisi ehkä sanoa, mutta että tuo on se vuori, se
on aivan varmaa!«
Ratsastaja, joka lausui nämä sanat, ei ollut yksin. Ainoastaan
teaatterissa ihmiset puhuvat itseksensä.
Ratsastaja, joka istui pienen, harmaan papurikkohevosen selässä, kulki
lukuisan matkueen etunenässä parin, kolmen myöskin ratsastavan
herrasmiehen rinnalla. Heitä seurasi muita ratsastajia ja suuria
säkkikankaalla verhottuja tavaravaunuja. Näitä viimemainituita, jotka
olivat erittäin kömpelötekoisia ja kuormana tuhansia erilaisia esineitä,
veti kutakin kahdeksan muulia. Vaunut olivat oikeita pyöriviä taloja,
joiden asukkaina oli kokonaisia siirtolais-perheitä. Muulit, joita
käytettiin kuormajuhtina, muodostivat edellämainittujen takana
_atajo_'n, se on raition, joka pitkänä jonona levisi jälkijoukoksi.
Vihdoin mahdottoman suuri lauma sarvikarjaa, jota paimenet ajoivat ja
joka muodosti vihoviimeisen osaston koko matkueessa.
Kaikki miehet olivat ratsain, vieläpä paimenet ja muulien ajajatkin.
Matkustus sellainen kuin heidän voi tuskin tapahtuakaan toisella
tavalla. He tulivat Arispen kaupungista Meksikossa ja kulkivat niitten
avaroitten ja autioitten tasankojen halki, jotka reunustavat
Sonoras-nimisen valtion pohjoista rajaa ja nimitetään _Llanos_.
Matkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä. Ilman suurempia
vaikeuksia voitiin tämä arvata siitä puvusta, johon useammat olivat
puetut ja erittäinkin siitä määrästä köysiä, työ-aseita ja koneita,
joitten omituisia muotoja voitiin huomata vaunujen karkeiden peitteiden
alta.
[Kuva: Matkueessa oli melkein yksinomaan kaivostyömiehiä.]
Tässä oli toisin sanoen äärettömän suuri matkue kullankaivajia, jotka
päällikkönsä johtamina vaelsivat tyhjiin kaivetusta _veta_'sta toiseen,
joka juuri äsken oli löydetty ja jolle kaikki yksissä neuvoin arvelivat
omistaa työnsä. Heidän vaimonsa ja lapsensa seurasivat heitä, sillä
aikomus oli asettua tänne moneksi vuodeksikin, -- tähän kaukaiseen
kulmaan Sonoran erä-aavikkoa.
Paitsi niitä kahta ratsastajaa, joiden vaaleat hiukset osoittivat
pohjoismaalaista syntyperää, olivat kaikki muut meksikolaisia,
vaikkeivät samaa rotua, sillä voitiin heidän kasvojensa piirteissä
huomata värivivahduksia kaikenlaisia aina espanjalaisen
paperinkeltaisesta alkuasukkaitten kuparinpunaiseen ihoväriin saakka.
Olivatpa muutamat täysiverisiä indiaanejakin _Opatas_-sukua, erästä
niistä indiaaniheimoista, joita kutsutaan _manses_, se on voitetut ja
sivistetyt, ja jotka yhtä vähän muistuttavat villejä veljiään kuin
kotikissa tiikeriä.
Muutamat erilaisuudet puvussa ilmaisivat jo ensi silmänluonnilla
eroituksen matkustajain säädyssä ja arvoasemassa. Kaivostyömiehet ja
työnjohtajat olivat enemmistönä. Sitä paitsi löytyi kuormarenkejä,
_arrieros_ ja _moros_, jotka kaitsivat vetojuhtia, _vaqueros_ eli
häränpaimenia sekä kaikellaisia palvelijoita kumpaakin sukupuolta.
Se ratsastaja, jonka sanat me ilmoitimme kertomuksemme alussa, ei ollut
seurueensa näköinen, ei pukunsa eikä yhteiskunnallisen asemansa
puolesta. Hän oli kullanetsijä eli _gambusino_, niinkuin meksikolaiset
sanovat, yksi niitä olioita, joita näissä seuduin on niin runsaasti, ja
jotka isästä poikaan omaavat erinäisen taidon maansisälmyksistä löytää
tätä keltaista metallia. Hänen nimensä oli Pedro Vicente. Hänellä oli
omituiset kasvonpiirteet, kasvot, jotka eivät olleet tavallisten
ihmisten kasvojen näköiset ja hänen mustat silmänsä näkyivät tahtovan
tutkia sydämmiä samalla tavalla, kuin ne ymmärtäisivät tunkea läpi
aarnioitten sisimmätkin loukerot.
Juuri Petro Vicente oli muutamia viikkoja ennen löytänyt sen _veta_n,
jonne karavaani nyt oli matkalla. Hän oli kiiruhtanut ilmoittamaan
löytönsä Arispen viranomaisille sekä antanut merkitä sen viraston
rekisteriin, joka maan lakien mukaan turvasi hänelle yksinomaisen
omistusoikeuden löytämäänsä kulta-aarnioon. Kun me nyt tämän tiedämme,
voisimme otaksua että _gambusino_ oli koko tämän kullankaivajamatkueen
päällikkö. Niin ei kumminkaan ollut asian laita. Hänen varallisuutensa
ei myöntänyt hänelle tilaisuutta alkaa työtä, joka vaati niin suuria
pääomia etukäteen ja hän oli sentähden ollut pakoitettu luovuttamaan
oikeutensa rikkaalle kauppahuoneelle _Villanneva ja Tresillian_, saaden
sitä vastaan suuren summan käteistä rahaa ja lupauksen suureen
osallisuuteen tulevassa voitossa.
Yritys näytti lupaavalta. Villanneva ja Tresillian olivat jättäneet
vanhan aarnionsa, josta heille oli ainoastaan hyvin vähän tuloja ja
olivat lähteneet matkalle kaiken työväkensä ynnä heidän vaimojensa ja
lastensa kanssa kuljettaen mukanaan täydellisen varaston
kaivostyökapineita ynnä kaikkea mitä he jokapäiväisessä elämässään
välttämättömästi tarvitsivat. Juuri heidän karavaaninsa pysähtyi
llanolla, kun johtaja Pedro Vicente huudahti:
»Katsokaa! Katsokaa tuota salaperäistä vuorta!«
Ne henkilöt, joiden puoleen gambusino nimenomaan kääntyi, olivat juuri
nuo molemmat yhdysmiehet. Toinen, don Estevan Villanneva, oli noin
viidenkymmenen vuoden ikäinen meksikolainen. Hänen jalot ja ylpeät
kasvonpiirteensä muistuttivat hänen andalusialaisia esi-isiään. Toinen
rohkeakasvuinen, laiha ja valkoverinen, oli englantilainen Robert
Tresillian Cornwallista kotoisin, joka vaimonsa kuoltua oli jättänyt
synnyinmaansa ja asettunut Meksikoon.
Siinä tuokiossa, josta puhumme, olivat kaikki matkustajat, ensimmäisestä
viimeiseen asti, alakuloisia ja nähtävästi levottomia. Ei tarvinnut
muuta kuin luoda katse heidän hevosiinsa ja muuleihinsa huomatakseen
syyn tähän. Jokainen näistä eläimistä oli vallan surkeassa tilassa.
Voitiin lukea kylkiluut niiden laihtuneilla kupeilla. Niiden hervottomat
ja eteenpäin ojennetut kaulat riippuivat väsyneinä rintaa vastaan.
Tuskin jaksoivat liikuttaa jalkojansa ja syvälle kuoppiinsa painuneet
silmät, suusta letkottava kieli, joka riippui alas kuivien ja polttavien
huulien välistä, osoittivat kuinka paljon nämä raukat saivat kärsiä.
Eläin parat eivät olleet kolmeen päivään saaneet vettä ja tuo niukka
laidun, jota tähän asti olivat aavikolla tavanneet, ei antanut heille
tarpeeksi ravintoa.
Pitkä pouta-aika oli ollut Sonorassa. Moneen kuukauteen ei ollut näissä
seuduin satanut pisaraakaan. Kaikki purot, kaikki lammikot, vieläpä
kaikki muuten niin runsasvesiset lähteetkin, jotka matkamiehemme
tapasivat matkallaan, olivat aivan kuivuneet. Ei ollut siis ihme, että
eläinten voimat olivat loppuneet ja niiden omistajat täynnänsä synkimpiä
aavistuksia. Vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia sellaista oloa oli sama
kuin kuolema useimmille ellei kaikille.
Gambusinon huudahduksen kuullessaan päästivät hänen matkatoverinsa
helpoituksen huokauksen ja sitä suurempi oli tämä helpoitus mitä syvempi
heidän huolensa sitä ennen oli ollut. He tiesivät kyllä, että tämä
merkitsi ruohoa eläimille ja vettä kaikille. Pedro oli jo kauan
osoittanut tuota Salaperäistä vuorta sinä tarkoitusperänä, johon oli
pyrittävä ja tämän vuoren ympäristöä ihanimpana majoituspaikkana, jota
uneksia voitiin -- keidas-erämaassa, pieni maallinen paradiisi. Sen
lisäksi tahtoi kullanetsijä eräältä vuoren huipulta antaa heidän nähdä
ne rikkaat kultasuonet, jotka tähän saakka olivat ainoastaan hänelle
tunnetuita.
Kerran vuoren juurelle saavuttua ei ollut enää tarpeen pelätä veden
puutetta, vaikka kuivuus olisi kuinka suuri tahansa, ei pelätä ruoan
niukkuutta eläimille, sillä löytyihän täällä alituiseen pulppuava lähde
sekä järvi laidunmaitten ympäröimänä, joilla tiheä ja mehevä ruoho
kaikkina vuoden aikoina peitti maan ikäänkuin viheriä smaragdimatto.
»Oletteko aivan varma siitä, että tämä on tuo salaperäinen vuori?«
kysäsi don Estevan kiinnittäen katseensa yksinäiseen kukkulaan, jota
Pedro sormellansa osoitti taivaan rannalla.
»Si, sennor«,[1] vastasi Pedro hiukan närkystyneenä, »yhtä varma kuin
että isäni nimi oli Pedro Vicente. Ja kuinka ajattelettekaan, että
minulla olisi epäilyksiä siinä suhteessa, kun äitini varmaankin satoja
kertoja on minulle jutellut, mitenkä minut kastettiin? Naisparka ei ole
koskaan löytänyt lohdutusta kaikesta siitä mitä sai maksaa edestäni
siinä tilaisuudessa. Ajatelkaa, sennores, kaksikymmentä pesosta hopeassa
ja kaksi vahakynttilää, hirveän suuria vahakynttilöitä ja mitä
valkeimmasta aineesta tehtyjä! Kaikki nämä kustannukset vakuuttaakseen
minulle saman nimen ja samat henkiset avut, jotka olivat isälläni, joka
kumminkaan ei ollut muuta kuin köyhä gambusino, niinkuin minäkin.«
[1] Niin, herrani.
»Hyvä Pedro, älkää olko pahoillanne,« vastasi don Estevan nauraen. »Tuon
pitäisi jo aikoja sitte oleman unhotukseen haudattuna. Jos te joskus
olettekin olleet köyhä, niin olette tätä nykyä niin rikas, ettette
tarvitse vaikeroida niin vähäpätöisestä menoerästä, semminkin kun siitä
on jo niin pitkät ajat.«
Don Estevan puhuikin totta. Onnellisen löytönsä jälkeen oli Pedro rikas.
Kuka hyvänsä, joka oli nähnyt hänet kolme kuukautta sitte, ei olisi
voinut tuntea häntä samaksi ihmiseksi, niin oli hänen ulkomuotonsa
somistunut hänen eduksensa. Ennen oli hän kalpea ja ryysyinen. Likaiset
ja vaalistuneet vaatteensa pysyivät tuskin hänen päällään ja hänen
hevostansa voi liioittelematta kutsua koniksi. Nyt sitä vastoin ratsasti
hän komeasti varustetulla ja satuloidulla rotuhevosella, ja hänen
ulkoasussaan loisti kaikki ne kiiltävät koristeet, joita meksikolainen
_ranchero_ käyttää monivärisessä puvussaan.
»Leikki pois,« keskeytti Robert Tresillian levottomana. »Tuo vuori,
jonka näemme edessämme, onko se vai eikö se ole se Salaperäinen vuori?«
»Olenhan sen jo sanonut,« vastasi gambusino lyhyesti vielä enemmän
loukkaantuneena siitä itsepintaisesta epäilyksestä, jota muukalainen
suvaitsi osoittaa, vaikka hän, Pedro, oli sen vakuuttanut; hän, joka
kumminkin tunsi jokaisen alan Sonoran erämaassa.
»Hyvä,« jatkoi Tresillian. »Mitä pikemmin me tulemme sinne, sitä
parempi. Minä arvelen, että sinne vielä on noin kymmenen peninkulman[1]
matka.«
[1] Englannin peninkulma niinkuin muuallakin tässä kertomuksessa.
»Te voitte laskea kaksi vertaa niin paljon, _caballeros_,[1] ja vielä
lisäksi muutamia metriä siihen,« sanoi Pedro.
[1] Caballero = herra.
»Mitä! Kaksikymmentä peninkulmaa!« huudahti hämmästynyt englantilainen.
»Sitä en voi uskoa!«
Gambusino vastasi vaan rauhallisesti:
»Jos teidän armonne yhtä usein kuin minä olisi matkustanut aavikolla,
niin tietäisi teidän armonne yhtä hyvin kuin minäkin, miten siinä
suhteessa on arvosteltava. Täällä ulkona eivät matkamäärät aina ole
sellaisia, miltä ne ensi katsahdukselta näyttävät.«
»Noh, kun te sen vakuutatte, niin minä sen uskonkin,« vastasi
englantilainen. »Minulla on suuri luottamus teidän avuihinne, mitkä
hyvänsä ne ovatkin, Pedro Vicente, kun minä arvostelen niitä sen taidon
mukaan, jota te olette osoittaneet kullanetsijänä.«
Gambusinon loukattu itserakkaus hyvittyi tämän kohteliaisuuden kautta.
»_Mil gracias_,[1] don Roberto,« vastasi hän syvästi kumartaen. »Te
voitte luottaa minun sanoihini, sennor, sillä minä en puhu umpimähkään,
vaan voin arvostella matkan pituuden melkein kyynärälleen. Voitte
ajatella etten ensi kertaa matkusta täällä. Ennenkuin ajattelin johtaa
teidät tänne, caballeros, piti minun itseni enemmän kuin yhden kerran
käydä täällä ja tehdä tarkkoja tutkimuksia ja muistankin hyvin hyvästi
tuon suuren _palmillan_, jonka näette tuolla vasemmalla puolellanne.»
[1] Tuhannet kiitokset.
Pedro osoitti puhuessansa sormellaan Robert Tresillianille hyvin
paksurunkoista puuta, josta nippu pistimen muotoisia lehtiä riippui
alas.
»Jos teidän armonne vielä epäilee sanojeni totuutta,« jatkoi gambusino,
joka piti kunnianasiana vakuuttaa englantilaista, »niin vaivatkaa
itseänne sen verran, että tutkitte lähemmin tätä puuta. Te tulette
löytämään sen kaarnassa kaksi kirjainta, P. ja V., teidän palvelijanne
Pedro Vicenten alkukirjaimet. Se on pikku muisto minun persoonastani,
jonka jätin perästäni, kun kolme kuukautta sitten matkustin tätä tietä.«
»Minä uskon teitä ilman todisteita,» vastasi Tresillian ja hymyili
tuollaiselle omituiselle »muistolle« noin kaukana erä-aavikossa.
»Suvaitkaa minun sitte lisätä, sennor, että onnellisimmassa tapauksessa
voimme saapua tuon Salaperäisen vuoren juurelle vähän ennen auringon
laskua.«
»Aivan varmaan, Pedro,« lisäsi don Estevan ystävällisesti. »Emme saa
aikaa hukata. Tahdotteko ratsastaa tuonne jälkijoukon luo ja antaa
käskyn jatkaa matkaa. Sanokaa muulinajajille, että jouduttavat
eläimiensä kulkua niin paljon kuin mahdollista.«
»Niinkuin käskette, teidän armonne, vastasi gambusino.
Hän tervehti kumpaistakin isäntäänsä vilkkaasti heiluttaen
leveäreunaista hattuaan päänsä päällä.
Sen perästä kiiruhti hän hevostansa kannuksiensa pyörillä, jotka olivat
enemmän kuin viisi senttimetriä läpileikkauksessa sekä ajoi täyttä neliä
karavaanin jälkijoukkoon. Tuokiota ennen kuin oli ehtinyt vaunujen luo,
nosti hän kunnioittaen hattuansa, ratsastaen pienen joukon ohitse, jota
emme vielä ole lukijoillemme esittäneet, mutta jossa kumminkin oli
matkueen miellyttävimmät henkilöt.
Kaksi näistä kuului heikompaan sukupuoleen. Toinen oli noin
kolmenkymmenen viiden tai neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, jota
vielä voi sanoa erittäin kauniiksi. Toinen, herttainen nuori tyttö,
melkein vielä lapsi, oli niin hänen näköisensä, ettei voinut olla kukaan
muu kuin hänen oma tyttärensä. Tyttären komeat mustat silmät loistivat
kuin tähdet paksun, mustan tukan alta, joka vivahti sinertävältä, ja
hänen pikku suunsa oli ikäänkuin puoleksi puhjennut granaatti-omena. Ei
ollut vielä koskaan espanjalainen mantilja koristanut ihailtavampaa
päätä. Nuoren tytön nimi oli Gertrudes ja hänen äitinsä oli sennora
Villanneva. Tuskinpa näki enemmän kuin heidän päänsä tuossa
meksikolaisessa kantotuolissa, _la litera_, jota tämän maan ylhäiset
käyttävät matkoilla, joissa tiet ovat liian kapeat ja vaivaloiset
vaunuille. Sentähden olikin valittu litera, koska se tarjosi mukavimman
ja vähimmän väsyttävän keinon matkustaa. Sitä kantoi kaksi kaunista
nuoren meksikolaisen ohjaamaa muulia, toinen edessä, toinen takana.
Neljäs henkilö oli Robert Tresillianin poika. Nimensä oli Henry ja hän
oli äsken täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Henry oli heikkokasvuinen,
kaunis, vaaleatukkainen poika, ja kasvonsa piirteet olivat hienosti
muodostuneet, ehkei laisinkaan naiselliset. Kasvonsa ilmaisivat
rohkeutta ja päättäväisyyttä ja kookas vartalonsa harvinaista voimaa ja
ketteryyttä. Hän kallistihe alas satulastansa ja keskusteli naisien
kanssa, jotka olivat hiukan sysänneet kantotuolin verhot syrjään, ja
heidän keskustelunsa näkyi olevan vilkasta. Nuorukainen kertoi
epäilemättä sen hyvän uutisen, jonka Pedro Vicente oli ilmoittanut,
sillä Gertrudes kuunteli ihastuksella ja hänen silmänsä osoittivat
erinomaista iloa.
Vihdoin annettiin merkki, että Salaperäinen vuori oli lähellä. Janoa ei
kauemmin tarvinnut peljätä, ja kullankaivajien kärsimykset lähenivät
loppuansa.
Karavaani sai jälleen entisen rohkeutensa.
»_Anda! Adelante!_« (Eteenpäin) huusi Pedro.
Muulienajajat toistivat tämän huudon toinen toisensa perästä aina
matkueen viimeisiin asti. Vankkurit natisivat ja läksivät jälleen
liikkeelle ruoskien alituisesti roikkuessa ja pyörien puolapuitten
naristessa.
Toinen luku.
Coyoteros.
Onnettomuudeksi Arispen kullankaivajille ei heidän matkueensa ollut
ainoa, joka samana päivänä matkaili Sonoran erä-aavikossa, ja kun
kullankaivajat pohjoisessa havaitsivat sen kukkulan, jota Pedro nimitti
nimellä Salaperäinen vuori, läheni tavattoman sattumuksen johdosta myös
muita inhimillisiä olentoja samaa kukkulaa, vaikka vastakkaiselta
suunnalta. Edelliset eivät kumminkaan huomanneet mitään, osittain
sentähden, että he olivat niin kovin pitkän matkan päässä ja osittain
senkin tähden, että heitä esti siitä epätasaisuudet maanpinnassa.
Toisella matkueella ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä sen kanssa,
josta äskettäin olemme lukijoillemme kertoneet. Ensiksi oli se paljoa
lukuisampi, vaikka se, katsottuna yhdessä ryhmässä ja matkan päästä
näytti vaativan paljoa vähemmän tilaa, sillä ei siinä ollut muulia eikä
sarvikarjaa, ei vaunuja eikä minkäänlaisia matkatavaroita. Äsken tulleet
eivät olleet vastuksekseen ottaneet mukaansa vaimoja ja lapsia, vielä
vähemmin kantotuoleja ja ylimyssukuisia naisia. Heidän joukossaan oli
ainoastaan ratsastajia, aseilla varustettuja hampaihin asti. Jokaisella
heistä oli takanaan poikkipuolin evässäkki ja puinen vesileili. Heidän
pukunsa oli yhtä alkuperäinen eikä juuri monijaksoinen. Useimmilla ei
ollut muita vaatteita kuin liinaiset housut, korkeat hirvennahkaiset
säärystimet ja mokkasiinit[1] ynnä _serape_ yön varaksi.
[1] Indiaanein nahkaiset lapinkengän muotoiset jalkineet.
Serape ei ole muuta kuin villapeite.
Ne, jotka muodostivat poikkeuksen, eivät olleet yli puolen tusinan.
Heillä näkyi olevan suuri valta seuralaisiensa ylitse, ja yksi heistä,
jolla oli enemmän arvomerkkiä ja koristuksia kuin muilla, oli
luultavasti heidän ylimmäinen päällikkönsä.
Hänen hallitsija-arvomerkkinsä olisivat tehneet pilaa maailman kaikille
vaakunakirjoille. Ne olivat ehkä aivan ainoita laadultaan koko
maailmassa, ja mikä kummallisinta oli, niitten omistaja ei kantanut
niitä kuvattuna kilpeensä, vaan oli tatueerannut ne omaan ruumiisensa.
Kalkkalokäärme, maalattu tummanpunaisella, pää ja häntä pystyssä, leuvat
ammollaan ja kieli ojossa, ikäänkuin pistääksensä näkymätöntä
vihollista, kiemurteli kiehkuroitansa hänen paljaalla vaskenkarvaisella
rinnallaan. Sen pyöreän kehän sisällä, jonka käärme muodosti, nähtiin
vielä joukko muita samalla lystillisiä ja hirvittäviä vertauskuvia.
Inhottava sisilisko ja tiikerikissa olivat jotakuinkin kuvattuja, sekä
vihdoin tämän kiehkuran keskellä ja näkyvimmällä paikalla vertauskuva,
joka on tunnettu yli koko maailman: pääkallo ja kaksi ristiin pantua
sääriluuta, kömpelösti piirrettyjä liidulla. Höyhentöyhtö liehui tämän
miehen päässä, jonka kasvot olivat yhtä raa'at piirteiltään kuin
vastenmielisetkin.
Tuskin tarvinnee mainita, että tämä oli indiaani. Hän ja hänen
seuralaisensa kuuluivat heimoon, joka enin kaikista on tullut kuuluksi
villeydestänsä -- Apachit eli _coyoteerot_, jonka nimen olivat saaneet
henkisen yhtäläisyytensä vuoksi uuden maailman sakaalin, _kojoote_'n
kanssa.
Koska naiset ja lapset olivat kotiin jätetyt, näytti tämä asianlaita
viittaavan siihen, että kojoteerot olivat jollain sotaisella retkellä.
Heidän varustuksensa ja sotakuvauksensa osoittivat tätä vielä selvemmin.
He olivat varustetut pyssyillä, pistooleilla ja peitsillä. Olipa vielä
muutamilla revolvereja ja karbiineja oivallisinta lajia, sillä sivistys
on heille ainakin opettanut kaikenmoisia tappotapoja. Näitten lisäksi
riippui vielä tuo kauhua tuottava skalppiveitsi heidän vyöstänsä.
He matkustivat järjestetyissä riveissä kaksittain, eikä
»indiaanilaisessa linjassa«. On jo aikoja siitä kun indiaanit prerioilla
ja pampailla oppivat arvossa pitämään vihollistensa kalpeakasvoisten
käyttämää sotilaallista järjestystä sekä alkoivat panna sitä käytäntöön
erittäinkin ratsujoukoissaan. Kaikki kansanheimot ovat ymmärtäneet
hyödyksensä käyttää sitä opetusta, jonka valkoihoiset ovat antaneet
heille sotataidossa, ja Meksikon pohjoisissa valtioissa, Tamaulipaassa,
Chihuahuassa ja Sonorassa, on uudistunein kerroin nähty, miten
comanchit, navajit ja apachit ovat hyökänneet meksikolaisten kimppuun
järjestetyissä taisteluriveissä ja siten tuhonneet lukuisia
vastustajoita. Mutta tällä avonaisella ruohotasangolla, jolla tämä
coyoterosjoukkue nyt matkusti, ei ollut minkäänlaista pakkoa rientää
eteenpäin järjestetyssä kolonnassa, minkä vuoksi olivat valinneet sen
matkustustavan, jonka jo olemme maininneet.
Punaihoiset eivät olleet, niinkuin kullankaivajat, vaeltaneet kolmea
päivää perätysten kuumassa erä-aavikossa. He, jotka tarkoin tunsivat sen
maan, jonka kautta oli kuljettava, tiesivät hyödykseen käyttää sen
vähimmätkin edut, voiden aina valita lepuusijoiksi kaikki pienemmätkin
majapaikat, eivät ensinkään olleet kuumuudesta kärsineet. Yhtä vähän
olivat he huolissansa retkensä jatkamisesta, sillä heidän tuli matkailla
virtaa pitkin, jota kartoissa kutsutaan _Rio San-Miguel_, vaan
meksikolaiset mainitsevat _Horcasitas_. Kaikki asianhaarat näkyivät siis
olevan edullisia heidän yritykselleen.
Tuntia ennen auringon laskua huomasivat he vuoren taivaan rannalla.
Indiaanit eivät tunne sitä nimeltä _Cerro Perdido_, vaan nimittävät sitä
_Nauchampa-Tepetl_.
Tämän yhteydessä on vallan merkillistä ottaa huomioon se heimolaisuus,
joka on olemassa pohjois-Meksikon indiaanein ja etelässä asuvien
azteekein välillä. Jälkimäisten kielessä on Perote-vuorella sama nimitys
kuin Nauchampa-Tepetlillä. Sana _cofre_, joka tavallisesti nimeen
liitetään, merkitsee niinkuin Nauchampakin kohverttia eli laatikkoa,
joka nimitys on annettu niille niitten eräiltä tahoilta selvän
yhtäläisyyden vuoksi äärettömän suorakaiteen muotoisen kohvertin kanssa,
missä ylimmäinen kansi muodostaa tasangon, jolla on jommoinenkin
laajuus.
Mutta kojoteerot eivät paljon huolehtineet kielitieteestä, he
ajattelivat vaan murhaa. Heidän retkensä ainoa tarkoitus oli hävittää
muutama opatas-nimisen indiaaniheimon kylä tai muutamia valkoihoisten
Horcasitaan rannoille perustamia uudisasutuksia. Kun tuo Salaperäinen
vuori ilmestyi heidän silmiensä eteen, esiintyi toinen kysymys, joka
tuokion ajaksi kiinnitti heidän ajatuksensa. Oli ratkaistava kysymys,
oliko viisasta tai edes mahdollista ehtiä sinne yön kuluessa. Ajatukset
menivät hajalle. Muutamat vastasivat myöntämällä, toiset kieltämällä.
Niinkuin Pedro Vicente oli sanonut, ovat matkat täällä Sonoran
läpikuultavassa ilmassa erehdyttäviä, ja vaikka Nauchampa-Tepetl ei
näyttänyt olevan kauempana kuin kymmenen tai kahdentoista peninkulman
päässä, sai samoella hyvinkin toisen verran ehtiäksensä järvelle. Mutta
maassa syntyneet ja erittäinkin alkuasukkaat ovat tottuneet näihin
harhanäkyihin ja tekevät laskunsa sen mukaan. Muuten eivät kojoteerot
olleet täällä ensi kertaa ja tiesivät siis hyvästi, mitä oli tekeminen.
Neuvottelunsa koski sentähden ainoastaan heidän hevosiensa toimeentuloa,
sillä ne olivat jo juosseet viisikymmentä peninkulmaa ja olivat
väsyksissä.
[Kuva: Kojoteerot eivät olleet täällä ensi kertaa.]
Nämä olivat _mustangia_ eli villejä arohevosia, jotka ovat voimakkaita
ja kestäviä, jos kohta ko'oltansa ovatkin vähäpätöisiä. Mutta he olivat
jo juosseet tarpeeksi tälle päivälle ja olisivat ehkä tulleet ajetuksi
pilalle, ennenkuin olisi ehditty vuoren juurelle. Oli siis parempi antaa
niiden levätä ja pysähtyä Nauchampa-Tepetlin luona vasta seuraavana
päivänä noin puolen päivän tienoilla.
Tämä ajatus oli epäilemättä myös päälliköllä, sillä hän hyppäsi
hevosensa selästä ja valmistihe panemaan sitä liekaan. Kysymys oli siis
ratkaistu ja kaikki »El Cascabel'in« (kalkkalokäärmeen) sotilaat
seurasivat heti hänen esimerkkiään.
Tapansa mukaan pitivät indiaanit ensin huolta hevosistansa, ennenkuin
ajattelivat itseään. He kokoilivat polttoaineita ja sytyttivät suuren
tulen ei lämmitelläkseen, koska oli kesä, vaan valmistaakseen ateriaa.
Heidän puolisensa juoksi vielä neljällä jalalla hylyksi tuomittujen
hevosten muodossa, joita kuljettivat mukanansa. Teurastus ei ottanut
paljon aikaa. Puukon isku hevosen rintaan pudotti sen kuolijaana maahan
ja veri kuohui virtana sen ympärillä. Silmänräpäyksessä oli se
paloteltu, suuret lihapalat seivästettiin puuvartaisiin ja kun niitä
tulessa oli kärvennetty hetkisen, oli indiaaneilla paisti valmis, joka
ei ollut halveksittava.
Hevosensyöjät kokoilivat sitte läheisistä puista muita syötäviä
esineitä, jotka eivät näyttäneet vähemmän herkullisilta. Ensiksi
_algarobian_ ja muitten kasvien terttuja, joita paistoivat tulella ja
joista saivat vihanneksensa sekä niitten lisäksi monen kaktuskasvin
hedelmiä. Paraimmat niistä olivat _pitahayan_, jonka rungot, tosin
paljaita alapuoleltaan, olivat latvassa ympäröidyt sädekiehkuran muotoon
istuvilla lehdillä, jotka pitkän matkan päässä sai ne muistuttamaan
jättiläiskokoisia kandelaabereja. Tasanko oli täynnänsä sellaisia
omituisia puita. Sillä tavalla löysivät kojoteerot keinon hankkia
itselleen jälkiruokaa itse aavikossa.
Kun olivat ateriansa lopettaneet, alkoivat he huomispäivän aamiaiseksi
valmistaa ruokalajia, jota apachit pitävät niin suuressa arvossa, että
vieläpä yksi heidän heimoistansa, _mezcaleros_, pitävät sitä
yksinomaisena ruokanansa, joten ovat nimensäkin saaneet siitä, kasvia
kun kutsutaan _mezcal_-kasviksi.
Valmistus oli hyvin yksinkertainen. Kojoteerot nyhtivät ensiksi ylös
tarpeellisen määrän mezcaleja, leikkasivat pois kaikki karkeakarvaiset
ja terävät lehdet niitten huipuista ja kuorivat pois hedelmää ympäröivän
verhon. Siten saatiin syntymään munan muotoinen valkea aine, melkein
niin suuri kuin ihmisen pää. Ainoastaan tämä aine syödään.
Sillä välin kuin osa indiaaneja oli näissä valmistuksissa, kaivoivat
toiset kuopan, jonka pohjan ja seinät peittivät litteillä kivillä. Sinne
heitettiin hehkuvia hiiliä, joiden annettiin palaa tuhkaksi, ja kun
kuoppa oli oikein kuumennettu, pantiin mezcalit sinne alas varovasti,
käärittyinä sen hevosen nahkaan, joka oli ateriaksi teurastettu.
Punaihoiset olivat kääntäneet karvapuolen ulospäin ja kasvikiehkuroiden
joukkoon sekoittaneet muutamia palasia raakaa lihaa. He sulkivat tämän
alkuperäisen uunin suun paksuilla turpeilla, säilyttääksensä haudan
kaiken yötä kuumana ja poistuivat vakuutettuina seuraavana päivänä
saavansa herkullisen aterian.
Nyt he kääriytyivät villasiin vaippoihinsa pelkäämättä mitään
äkkiarvaamatonta hyökkäystä näissä erämaissa, jotka ainoastaan itse
perinpohjin tunsivat ja nukkuivat rauhallisesti paljas tanner sänkynä ja
tähtitaivas sängyn uutimena. Vähän voivat aavistaakaan, että muutamien
tuntien hevosmatkan päässä heidän leiripaikastaan löytyi toinenkin
leiri, johon oli majoittunut heidän heimonsa vihollisia, kumminkin liika
harvalukuisina voidakseen heille tehdä kovempaa vastarintaa. Jos
olisivat voineet tietää sen, eivät olisi lepoa ajatelleetkaan. He
olisivat heittäytyneet villien hevosiensa selkään ja nuolen nopeudella
rientäneet Salaperäiselle vuorelle.
Kolmas luku.
Vihdoinkin vettä.
Sillä aikaa ja suuria vastuksia kohdaten, monella ruoskan lyönnillä ja
alituisilla huudoilla _Anda mula maldita!_ (»Astu päälle, kirottu
muuli!«) lähestyivät väsyneet kullankaivajat vuorta. He kulkivat enemmän
matelemalla kuin astuen, sillä muulit, jotka olivat heikontuneet
pitkällisestä veden puutteesta, eivät enää jaksaneet vetää raskaita
vankkureja ja kuormajuhdat horjuivat kuormiensa alla.
Kun kullankaivajat näkivät vuoren siitä paikasta, johon Pedro oli
pysähtynyt, oli heillä sama ajatus kuin Robert Tresillianillakin. He
luulivat, että oppaansa erehtyi, kun kahdeksikymmeneksi peninkulmaksi
arvosteli jälellä olevaa matkaa. Miehet, jotka kuten kullankaivajat
viettävät elämänsä maan alla, tai kuten merimiehet vesillä, ovat hyvin
huonoja arvostelemaan kaikkea mitä tapahtuu maan pinnalla. Mutta ne,
jotka johtivat matkuetta, muulin ajajat ja muut, tiesivät aivan hyvin,
ettei gambusino heitä pettänyt.
Kaikki tulivat kohta samaan johtopäätökseen. Kun olivat tunnin verran
matkailleet, eivät he arvelleet tulleensa vuorta lähemmäksi ja toisen
tunnin kuluttua välimatka tuskin näkyi vähentyneen.
Päivä ei ollut vielä lopussa, kun he tulivat niin lähelle vuorta, että
selvästi voivat huomata kaikki sen yksityiskohdat ja tarkoin eroittaa
sen ulkopiirteet.
Tämä vuori esiytyy silmien eteen äärettömän suurena katafalkkina; se on
muodoltansa pitkulainen, mutta huippu ei kule yhtenä ainoana suorana
viivana, sillä tuota vaakasuoraa viivaa katkoo alituisesti puut, joitten
varjokuvat kohoten milloin ylemmäs, milloin matalammaksi jääden,
kuvastuvat taivaan sinistä taustaa vasten. Merkillistä kyllä näyttää se
olevan leveämpi huipusta kuin juurelta. Sen ulkoasu ei tarjoo mitään
synkkää, koska nuo lukemattomat rotkot sen sivuilla ovat peitetyt
vihreydellä, missä vaan kämmenenkään ala maata on antanut kasvien
juurille tilaa.
Salaperäinen vuori sijaitsee melkein pohjoisesta etelään. Se on
vähilleen neljä peninkulmaa pitkä ja enemmän kuin peninkulman levyinen,
jota vastoin sen korkeus on noin viisi sataa jalkaa. Se on tosin
vähäinen korkeus vuorelle, mutta tarpeeksi korkeutta on sillä kumminkin
että saa kunnian kantaa vuoren nimeä näillä äärettömillä, avaroilla
autioilla, joilla ei ole kilpailijana mikään _sierra_ eikä edes
minkäänlaista vaaraa, ja joilla se kohoaa aivan yksinäisenä, eksyneenä
ja ikäänkuin _kadotettuna_ eräaavikon keskelle.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Millä puolella sijaitsee järvi, sennor Vicente?« kysyi Robert
Tresillian, joka aina pysyi matkueen etupäässä don Estevanin ja
gambusinon rinnalla. »Eteläisellä«, vastasi viimeksi mainittu, »ja se on
meille onneksi, sillä muuten olisi meillä vähintäin kymmenen peninkulmaa
jälellä.«
»Mitenkä! Minä luulin, että koko vuori ei ollut neljää peninkulmaa
pitempi.«
»Se on totta, sennor, mutta ala, joka ympäröi sitä, on peitetty
kalliolohkareilla, joitten yli emme voisi ajaa vaunujamme. Minä otaksun,
että nämä lohkareet ovat pudonneet alas vuoren huipulta, mutta en ole
koskaan voinut ymmärtää, miten ne olisivat voineet vyöryä satoja metriä
vuoren juurta ulommaksi. Ja kumminkin olen kaiken elinaikani tutkinut
vuoria, ennenkuin rupesin tätä erittäin tutkimaan.«
»Ja teillä on ollut hyvät edut tutkimuksistanne,« vastasi nopeasti don
Estevan. »Mutta jättäkäämme nyt geoloogiset tuumailut sikseen. Minä olen
hyvin levoton toisesta asiasta.«
»Mistä asiasta?« kysäsi Tresillian.
»Olen kuullut, että indiaanit välistä käyvät tällä vuorella. Ajatelkaas,
jos kohtaisimme heitä täällä?«
»Se ei ole ensinkään mahdotonta,« mumisi gambusino.
»Vaikka minulla on kiikari,« jatkoi don Estevan, »en voi nähdä mitään
merkkiä siinä suhteessa, mutta me näemme vuoren ainoastaan toiselta
puolelta, kuka tietää, mitä voipi kätkeytyä sen toisella puolella. Pitää
edellyttää kaikkea, vieläpä kovaa onneakin. Ehdotukseni on siis, että
ne, joilla on paraimmat hevoset, lähtevät tutkimusretkelle saadaksensa
selvyyttä tässä asiassa. Jos tuolla takana löytyisi punaihoisia
suuremmissa määrin, niin voisimme ainakin puolustaa itseämme
rakentamalla _korral_'in.«
Don Estevan oli vanha sotilas, ja ennenkuin hän alkoi toimia aarnioitten
kanssa, hän oli tehnyt enemmän kuin yhden sotaretken noita kolmea suurta
indiaaniheimoa, comanchia, apakeja ja navajeja vastaan. Gambusino ei
sentähden vastustanutkaan hänen ehdotustaan Hän hyväksyi sen kaikin
puolin ja tarjoutui tutkijakunnan seuraan. Hänen seuralaisikseen
määrättiin puoli tusinaa urhoollisia miehiä, joitten hevosilla vielä oli
tarpeeksi voimaa voidaksensa päästä indiaanien käsistä, jos heitä
ajettaisiin takaa.
Henry Tresillian oli mukana tässä joukossa. Hän oli tarjoutunut heti
kuultuansa don Estevanin ehdotuksen, sillä hän ei pelännyt mitään
hevosensa puolesta. Hän tiesi, että _Krusader_ -- niin oli hevosen nimi
-- voi yllättää minkä vihollisen hyvänsä.
Krusader oli oivallinen araapialainen hevonen, jolla ei ollut
vertaistansa maailmassa. Sen ebenholtsimustassa karvassa ei ollut
valkeata pilkkuakaan, sen hienot ja suonikkaat jalat, älykkäisyyttä
osoittava pään muoto sekä samalla sorea ja voimakas ruumis tekivät sen
eläimeksi, jolle ei voinut kilpailijaa löytääkään. Henry rakasti sitä
ikäänkuin ystävää. Kaikki matkueen hevoset näyttivät kipeiltä,
rääkätyiltä ja puolikuolleilta janosta, mutta Krusader yksin ei
näyttänyt kärsineen. Totta onkin, että nuori isäntänsä oli sen kanssa
jakanut viimeisenkin vesiosinkonsa.
Muutamien minuuttien perästä läksi tutkijakunta saatuansa tarpeelliset
ohjeet nelistäen liikkeelle.
Robert Tresillian ei ollut tehnyt mitään vastaväitettä, että poikansa
yhtyisi tiedustelijakuntaan. Hän oli onnellinen nähdessään sitä
urhoollisuutta, jota Henry osoitti kaikissa tilaisuuksissa, ja hän
seurasi tätä kauvan lempein katsein.
Toisetkin silmäykset kuin hänen jäivät kauvaksi aikaa kiinnitetyiksi
nuorukaiseen huolen ja ylpeyden sekoituksella. Ne olivat Gertrudes
Villannevan. Hän ihaili sitä rohkeutta, mitä nuorukainen, jota hänen
nuori sydämensä alkoi rakastaa, osoitti, mutta hänen naisellista
hempeyttänsä vaivasivat ja tekivät rauhattomaksi ne vaarat, joiden
alaiseksi Henry alati heittäytyi.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli koko matkue muuttanut näköään.
Eläimet kohottivat päätänsä väräjävin sieramin, ahmivat ilmaa
keuhkoihinsa ja nostivat korvansa pystyyn liikutellen niitä suonenvedon
tapaisesti. Sarvikarjan mylvintään vastasivat hevoset ja muulit
hirnumalla. Mikä melu! Mikä korvia särkevä hälinä! Kaitsijan ääni,
hänen, joka oli asetettu koko matkueesta huolta pitämään, kaikui
korkeammalle kaikkien muitten.
»_Guarda la estampeda!_« (varokaa tallautumista) huusi hän keuhkojensa
täydellä voimalla.
Janoiset eläimet vainusivat vettä. Ei tarvittu enää ruoskien roisketta
ajaakseen niitä eteenpäin. Suurella vaivalla vaan voivat kuormarengit,
ratsastajat ja ajajat hillitä niiden intoa.
Kohta menivät kaikki eläimet täyttä laukkaa. Hurjasti syöksyivät ne
järveä kohden. Muulit ja hevoset sikin sokin vaunujen kanssa ja
sarvikarja nelistäen ja meluten tavalla, jota on vaikea sanoilla
selittää. Raskaat ajopelit pyörivät nuolen nopeudella, ja kun vuorta
lähemmäksi tultaessa maa oli peitetty kivillä kyllin suurilla
kohottamaan pyörät ja kääntämään vaunut ylösalaisin, päästivät vaimot ja
lapset, jotka niissä istuivat, läpitunkevia huutoja ja odottivat joka
silmänräpäys kaatuvansa kumoon.
Onneksi ja melkein yliluonnollisen sattumuksen kautta pysyivät vankkurit
kumminkin tasapainossa tässä kalliolohkareitten sokkelossa. Ei kukaan
kärsinyt suurempia vammoja, -- päästiin vaan muutamilla aivan
vähäpätöisillä.
Tällä vauhdilla kun kuljettiin, ei kestänyt paljoa aikaa ennenkuin
saavuttiin järven rantaan. Matkustajat, joita laahattiin tämän pyörteen
mukana, näkivät kohta edessään mahdottoman suuren vesilammikon, jota
laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat ja viheriät nurmikot
ympäröivät.
Tutkijakunta, joka ei ollut havainnut mitään epäluuloa herättävää, oli
vielä ratsain vuoren juurella. He näkivät hämmästyksekseen matkueen
tulleen niin nopeasti, mutta toverit eivät olleet tilaisuudessa antamaan
heille lähempiä selityksiä. Eläimet, jotka vetivät näitä muassansa,
jatkoivat rajua vauhtiaan järven rannalle asti, eivätkä seisattuneet,
ennenkuin vesi nousi yli turvan.
[Kuva: Eläimet eivät seisattuneet, ennenkuin vesi nousi yli turvan.]
Nyt ei kuulunut enää rajua hirnuntaa ja ammumista. Kaikki olivat
äänettömiä, tyytyväisiä ja ikäänkuin _juopuneita_ pelkästä vedestä.
Neljäs luku.
El ojo de agua.
Seuraavana päivänä niin pian kuin aamurusko alkoi valaista sinistä
taivasta, näkivät ne villit eläimet, jotka asustelivat Salaperäisellä
vuorella, jalkojensa juurella näytelmän, jota eivät vielä koskaan olleet
havainneet tällä yksinäisellä paikalla. Ensi kertaa näet vaunut tai
jotkin sentapaiset ajoneuvot olivat seisahtuneet näitten kallioitten
läheisyyteen.
Ainoat valkoiset miehet, jotka joskus ennen olivat käyneet siellä,
olivat metsästäjiä tai yksinäisiä kullanetsijöitä, ja nämäkin olivat
harvoin ilmestyneet. Punaihoiset, erittäinkin apakit pysähtyivät siellä
mielellään, sillä järvi oli melkein heidän tiensä äärellä, kun tekivät
hyökkäyksiään Horcasitas-joen rantoja pitkin.
Meksikolaiset, jotka edellisenä iltana oli lähetetty tutkimaan seutuja,
olivat tosin löytäneet lukuisia, vaan aikaisempia indiaanein jälkiä,
mutta eivät vereksiä, jotka olisivat todellista pelkoa aiheuttaneet. Tuo
valkea hiekka, joka ikäänkuin hopeavyö ympäröi järven, ei kantanut muita
jälkiä kuin niitten metsäneläinten, jotka olivat tulleet sinne janoansa
sammuttamaan.
Kullankaivajat olivat siis pystyttäneet leirinsä kaikessa
turvallisuudessa, kumminkaan eivät jättäneet tekemättä niitä
varokeinoja, jotka ovat tarpeellisia erämaassa. Don Estevan oli ollut
liian moneen sotaretkeen osallisena menetelläkseen millään tavalla
epäviisaasti. Nuo kuusi vankkuria, jotka asetettiin perätysten
kokoonkiinnitetyin aisoin, muodostivat munapyöreän _korral_'in eli
tarpeeksi avaran alan antaaksensa tilaa matkueelle. Jos heidän päällensä
hyökättäisiin, olisi helppo vahvistaa varustusta pakkilaatikoilla ja
muilla muassa olevilla matkatavaroilla.
Mitä hevosiin ja muihin eläimiin tulee, olivat ne liekaan pantuina
päästetty laitumelle korralin ulkopuolelle. Edellisten päivien
rasitusten perästä ei niillä arveltu olevan vähintäkään halua jättämään
näitä meheviä ruokamaita.
Tulet, jotka olivat sytytetyt edellisenä iltana, olivat sammuneet. Niitä
ei oltu hoidettu. Mitä apua olisi siitä ollutkaan. Kesällähän ei ole
mitään kylmää pelättävänä. Mutta kullankaivajien vaimot sytyttivät tulet
uudelleen varhain aamusella valmistaaksensa aamuruokaa.
Pedro Vicente nousi yötiloiltaan ennen kaikkia muita, mutta ei
ottaakseen osaa näihin kyökkipuuhiin, joita gambusinona ja retkikunnan
johtajana syvästi halveksi. Hänen nousuunsa näin varhain oli
kahdenlaiset syyt, joita ei pitänyt soveliaina ilmaista kenellekään. Hän
oli ainoastaan sanonut tavalliselle metsästyskumppanilleen, Henry
Tresillianille, että aikoi kiivetä vuorelle päivän valetessa etsiäkseen
lintuja ja muita metsän otuksia.
Gambusino, joka oli taitava metsämies, oli jo retken alussa luvannut
varustaa matkueen vereksellä lihalla, mutta ei ollut vielä päässyt
tilaisuuteen täyttämään tätä lupaustansa, sillä se vähäinen riista,
jonka oli toivonut tapaavansa matkalla, oli kuivuuden vuoksi paennut
muille seuduille. Kadotettu aika oli siis jälleen voitettava. Pedro
tiesi kokemuksesta, että löytyi lintuja ja nelijalkaista riistaa
reheväkasvuisella tasangolla, mistä se vesijakso alkoi, joka täytti
järven vedellä. Hän oli antanut nuoren englantilaisen tietää, että
siellä tapaisivat sekä lampaita että antiloopeja, ehkäpä karhujakin,
mutta aivan varmaan kaikenlaisia kesyttämättömiä kalkkunoja, joita
meksikolaiset niiden räikeän äänen vuoksi kutsuivat _guajalote_'iksi.
Vieläkö hän olisi tarvinnut useampia syitä selittääkseen haluansa
kiivetä vuorelle, ennenkuin kukaan muu olisi sen tehnyt. Henry
Tresillian ei vähemmässäkään määrässä epäillyt tämän selityksen
todellisuutta. Hän ei edes voinut aavistaakaan, että gambusinolla voi
olla toinen vieläkin tärkeämpi syy. Hän itse oli metsästyksen ja
luonnontieteen suuri ihailija ja suostui ihastuksella seuraamaan Pedroa
tällä retkellä. Salaperäinen vuori tarjoaisi hänelle epäilemättä
useamman kuin yhden merkillisen nähtävän, joka runsaasti palkitseisi
ylöskiipeämisen vaivan.
Jos sanomme totuuden ja ilmaisemme nuoren englantilaisen salaiset
ajatukset, niin täytyy meidän lisätä, että hän ryhtyi vuorelle nousuun
sillä tarkoin punnitulla päätöksellä, että sennorita Gertrudelle toisi
joko jonkun harvinaisen kukan, jonkalaisia tämä kokoeli, tai jonkun
linnun loistavalla höyhenpeitolla tai jotain muuta voitonmerkkiä, joka
vastalahjaksi tuottaisi hänelle suloisen hymyilyn kauniin tytön
puolelta.
Kaikki nämä yhdistyneet syyt vaikuttivat, että Henry Tresillian täysissä
tamineissa eikä suinkaan vähemmin pirteänä kuin Pedro, jätti telttansa
samassa tuokiossa kuin toinen kömpi ulos siitä vankkurista, jossa oli
yönsä viettänyt. Henry oli puettuna englantilaiseen metsästyspukuun,
joka soveltui hänelle oivallisesti, ja metsästyslaukku hartioilla sekä
kaksipiippuinen pyssy kädessään hän näytti enemmin valmistuneelta
ahdistamaan fasaaneja rajoitetulla metsästysalueella tai metsäkanoja
eurooppalaisella arolla, kuin että olisi voinut vastustaa eläimiä, jotka
kenties eivät olleet niinkään vaarattomia.
Mitä gambusinoon tuli, oli hän puettu niinkuin edellisenäkin päivänä
ammattitoveriensa omituiseen pukuun, mutta oli varustanut itsensä oikein
hyväpiippuisella tuliluikulla ja jonkunlaisella pienellä lyhyellä
miekalla, jota täällä kutsutaan _machete_ tai joskus _cortante_.
Koska kaikesta jo edellisenä iltana oli sovittu, lausuivat metsämiehet
toisillensa ainoastaan »hyvän päivän« ja menivät sitte hankkimaan
itsellensä vähän aamiaista. Kohta ojensi heille muutama kullankaivajan
vaimo kupin suklaata sekä _tortilla enchiladan_, puhutellen heitä
muutamilla ystävällisillä sanoilla. He joivat kiireesti suklaansa,
haukkasivat muutaman suuntäyden äsken mainituita maissikakkuja, kuivia
ja kovia kuin nahkaa, mutta välttämättömästi kuuluvia kaikkiin
meksikolaisiin aterioihin, sekä hiipivät sen perästä äänettöminä
korralin ulkopuolelle.
Pedroa vaivasi suurempi malttamattomuus päästä matkalle, kuin asianlaita
vaatikaan. Aivan varmaan tosin löytyi tuolla Salaperäisellä vuorella
hänen tähän saakka yksinänsä tuntema alkamiskohta siihen aarnioon, jonka
edellisillä tutkimusretkillänsä oli löytänyt. Mutta aivan nähtävästi
tuotti hänelle levottomuutta ja sielun häiriötä joku toinen ajatus. Hän
oli synkkä ja hajamielinen sekä vaipui ajatuksiinsa ja oli ääneti. Henry
seurasi häntä sanaa sanomatta.
Nouseminen Salaperäiselle vuorelle alkoi melkein heti, kun olivat
leiristä lähteneet. Tämä oli ainoastaan mahdollista kiipeämällä ylös
uomaa myöten, jonka oli kovertanut vesi ylhäällä kukkulalla olevasta
lähteestä, joka joskus myrskyisinä talvina sai aikaan varsinaisen
vesiputouksen. Tämä oli kuivana vuoden aikana kivisenä juopana,
jonkunlaisena halkeamana kalliossa ja nousi melkein kohtisuoraan
tasangolta huipulle kahden mahdottoman kivimuurin välitse. Sen keskessä
juoksi puro, joka tätä nykyä ei ollut muuta kuin vesiviiru.
»Uh! Ennen tahtoisin kiivetä nuoraportaita ylös!« sanoi Henry.
»Kieltämättä on tuo rahtusen vaivaloista,« vastasi Pedro, »mutta se on
ainoa keino, miten voi päästä tasangolle.«
»Eikö löydy mitään muuta tietä toisessa paikassa?«
»Ei vähintäkään. Kaikilta muilta puolilta ei vuori ole muuta kuin
ääretön muuri, jonkunlainen linnoitus, joka on syntynyt jonkun luonnon
oikun kautta, kaikilta tahoilta äkkijyrkänteitten puolustamana, joiden
päälle ainoastaan linnut voivat päästä. Eivät edes antiloopitkaan voi
niistä kiivetä ja jos tapaamme sellaisia tuolla ylhäällä, niin ovat ne
joko siellä syntyneet, tai ovat tätä tietä kavunneet sinne.«
»Tämä on todellakin tie vuohille, virkkoi Henry, joka oli huvitettu
siitä, että kivet vyöryivät hänen jalkojensa alla. »On astuttava
puolelle ja toiselle ja syrjäkariin ettei vieri takaisin.«
»Varokaa itseänne, sennorito!«[1] huusi Pedro, kun näki, että
seuralaisensa varomatta astui pyöriville kiville. »Varokaa, pienemmänkin
kiven vyöryminen voi saattaa suuremmankin liikkumaan paikoiltansa, ja
jos nämä kiviharkot vyöryisivät jalkojenne alta, voisivat ne kimmota
alas leiriin saakka ja siellä mäsäksi murtaa jonkun.«
[1] Nuori herra.
Nuori mies vaaleni, kun ajatteli mitä olisi voinut seurata hänen
varomattomuudestaan.
»Rauhoittukaa,« sanoi gambusino. »Jos joku onnettomuus olisi tapahtunut,
olisimme kyllä sen kuulleet«.
»Voi, kuinka te minua säikytitte,« sanoi Henry. »Mutta teillä on oikein,
pitää askeleitansa varoa«.
Nousemista jatkettiin siis verkemmin.
Verrattain lyhyen ajan kuluessa, sillä heillä oli tuskin enemmän kuin
viidensadan jalan korkeus kiivettävänä tulivat metsästäjät solatien
yläpuolelle ja olivat silloin tasaisella alueella, jossa kasvoi puita.
Käveltyänsä tasangon halki noin kaksi tai kolmesataa metriä, tulivat he
aukeaman suuhun metsässä. Kun meksikolainen kävi aukeamaan, huudahti
hän: »_El ojo de agua!_«
Tätä nimitystä, »veden silmä,« käyttävät meksikolaiset lähteestä yleensä
tai ainakin siitä paikasta, jossa lähde kuohuu ylös maasta. Henrylle oli
tämä runollinen nimitys tuttu, ja hän ymmärsi heti mitä seuralaisensa
tarkoitti. Metsäaukon keskeltä tuli vesi kihisten, kirkkaana kuin
kristalli, kallion halkeamasta ja muodosti pienen ympyriäisen säiliön,
mistä se puro alkoi, joka syöksyi järveen, ja jota metsästäjät olivat
seuranneet tähän asti.
Gambusino otti härän sarven, joka hänellä oli mukanansa ja kumartui
lähdettä kohden.
»Minun on mahdoton vastustaa kiusausta,« virkkoi hän. »Huolimatta siitä
suuresta vesimäärästä, jonka eilen join, näyttää kuin en koskaan voisi
janoani sammuttaa.«
Hän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.
[Kuva: Hän täytti ja tyhjensi sarven tuokiossa.]
»_Delicioso!_« (suloista) huudahti Pedro ja täytti sen uudestaan.
Henry seurasi hänen esimerkkiään, mutta se pikari, jonka hän kaivoi
esille metsästyslaukustaan, oli puhdasta hopeaa. Juoma-astiat kullasta
ja hopeasta eivät suinkaan ole harvinaisia Sonoran aarnion omistajille.
Siinä silmänräpäyksessä kuin aikoivat lähteä liikkeelle uudelleen,
kuulivat he siipien suhinaa ja näkivät metsän avonaisen paikan reunassa
joukon suuria höyhenillä varustettuja olentoja, jotka tallustelivat
aivan rauhassa toinen toisensa perästä taivuttaen kaulojansa nielläkseen
jonkun hyönteisen tai noukaistakseen heinän korren. Ne olivat
_guajaloteja_, joista Pedro oli puhunut ja muistuttivat niin paljon
sukulaisiansa kanatarhassa, että Henry ilman vaikeutta tunsi ne samalla
kuin huomasi ne niiden heimolaisia paljoa kauniimmiksi.
Vanha kukko oli jonon etunenässä. Se ojentelihe juhlallisesti hyvin
ylpeänä komeasta ruumiinrakennuksestaan ja loistavasta höyhenpuvustaan,
joka nousevan auringon säteitten valaisemana heijasti kaikkia sadekaaren
värejä.
Äkkiä se kohotti päänsä ja päästi levottoman äänen. Liian myöhään. Neljä
laukausta kuului melkein yhtä haavaa ja vanha kukko makasi ojona maassa
kolmen seuralaisensa kanssa. Toiset lensivät hirveästi kirkuen ja
sellaisella siipien räminällä, että olisi luullut puimakoneen olleen
käymässä. Ne luultavasti ensi kertaa olivat tekemisissä sellaisten
murhakoneitten kanssa.
»Emmehän ala niinkään huonosti, vai mikä on teidän mielenne, don
Henrique,« virkkoi gambusino.
»Minä tahtoisin vaan jatkaa,« vastasi Henry, joka kyllä tiesi, että
hänen ystävättärensä Gertrudes panisi korkeata arvoa guajalotein
kauneille höyhenille. »Mutta mitä me niillä teemme. Emmehän voi niitä
viedä mukanamme.«
»Mihinkä ne veisimmekään?« vastasi meksikolainen. »Antaa niitten jäädä
tantereelle, niin otamme ne takaisin tullessamme... Ooh! Ehkä löytyy
täällä susia ja kojootteja, niin ettei meille jäisi muuta kuin höyheniä
tuotavaksi. Pankaamme ne korjuuseen.«
Tuokiossa olivat kalkkunoin kynnet sidotut yhteen, jonka perästä kaikki
neljä lintua riippui pitahaya-puun korkeimmassa oksassa. »Se kojootti
olisi todellakin aika viekas, joka voisi ne tavoittaa! Ja mikä eläin
voisikaan kiivetä ylös tämän kaktuslajin ohkaista runkoa pitkin.«
»Niin ovat meillä linnut hyvässä turvassa,« sanoi gambusino ja latasi
pyssynsä. »Eteenpäin! Minä toivon, että tavoitamme niin suuren
nelijalkaisen otuksen, että se riittää verekseksi liharuoaksi meille
kaikille tänä iltana. Mutta meidän on pakko astua kauvan, sillä
laukauksemme ovat luultavasti säikyttäneet koko likitienoon.«
»Tasanko ei ole erittäin suuri,« virkkoi Henry. »Emme tarvitse mennä
hyvin etäälle.«
»Se on laajempi kuin aavistattekaan, sennorito, sillä se on jatkuva jono
mäkiä ja laaksoja pienessä astemitassa. Kiiruhtakaamme, muchacho,
(nuorukainen) minulla on syyni miksi tahtoisin niin pian kuin
mahdollista tasangon toiseen päähän.«
»Mitkä syyt!« huudahti nuori englantilainen hämmästyneenä Pedron
levottomasta katseesta, jota ei vastustanut se salaperäisyys, jolla tämä
puhui. »Voinko saada ne tietää?«
»Luonnollisesti. Minä olisin jo ilmaissut ne teille, niinkuin muillekin,
jos olisin ollut varma asioistani. Mutta en tahtonut synnyttää
levottomuutta ilman riittäviä syitä. Kun kaikki selviää, niin olen ehkä
erehtynyt. Ehkei se ollutkaan savua.«
»Savua,« toisti Henry. »Mitä te tarkoitatte?«
»Minä puhun siitä, mitä luulin havainneeni eilen juuri silloin kun
tulimme järven rantaan.«
»Millä paikalla?«
»Koillisessa. Vielä hyvin kaukana täältä.«
»Mutta jos kohta se olikin savua -- mitä meillä on sen kanssa
tekemistä?«
»Te erehdytte, sennorito. Tässä maailman osassa sellainen merkitsee
paljoa. Se voipi ennustaa vaaraa.«
»Lasketteko leikkiä kanssani, sennor Vicente.«
»En suinkaan, muchacho. Ei savua ilman tulta, vai kuinka?«
Henry nyökäytti pilkallisesti päätänsä myönnytykseksi muka tälle
vanhalle sananparrelle.
»Kuulkaas,« jatkoi Pedro, »tuskinpa kukaan muut kuin indiaanit olisivat
voineet laatia tulta llanoilla. Ymmärrättekö nyt?«
»Täydellisesti. Mutta minä luulin, että siinä osassa Sonoraa, jossa nyt
olemme, ei löytyisi muita indiaaneja kuin opataita, jotka ovat
mielialaltaan hyvänsävyisiä ja joita aina on pidetty meidän ystävinämme
aina siitä asti kun heidät käännytettiin kristinuskoon ja saivat
sivistystä.«
»Opatasheimon kylät ovat hyvin kaukana täältä ja vastaisella suunnalla
siitä, missä eilen savun havaitsin. Ellen erehdy, ovat sen tulen, josta
savu nousi, sytyttäneet -- ei suinkaan opatas -- vaan ihmiset, joilla ei
ole heidän kanssansa muuta yhteistä kuin ihoväri.«
»Indiaaneja siis nekin?«
»Apakeja.«
»Se olisi hirveätä,« mumisi nuori englantilainen, joka jo niin kauvan
oli elänyt Arispessa tunteakseen tämän heimon verellä tahratun maineen.
»Minä toivon, että ovat hyvin kaukana meistä,« lisäsi hän äänekkäästi.
»Siinä toivomus, johon yhdyn kaikesta sydämestäni,« vastasi Pedro. »Jos
he yllättäisivät meidät, niin moni meidän miehistämme olisi vaarassa
kadottaa päänahkansa. Mutta _muchacho mio_, älkäämme olko peloissamme,
ennenkuin tiedämme, olemmeko todellakin hädässä. Niinkuin äsken sanoin,
en ole aivan varma aavistuksistani. Kilpajuoksu järvelle alkoi melkein
heti, kuin minä luulin näkeväni jotain, ja silloin en ajatellut enää
mitään muuta kuin mitä matkueessa tapahtui. Kun minun piti tähystellä
uudelleen, ei ollut enää tarpeeksi selkeä voidakseni mitään eroittaa.«
»Savu olikin ehkä ainoastaan tomua, jota tuuli oli ajanut ylös.«
»Minä toivon niin. Minä olen monta kertaa tänä yönä tarkastellut taivaan
rantaa ja joka kerta havaitsematta mitään epäluulon alaista. Mutta
kaikesta huolimatta en voi olla rauhoitettu. En voi sitä auttaa! Kun on
ollut apakilaisten vankina, jos kohta ainoastaan tunnin, ei suinkaan
matkusta vapisematta niissä seuduissa, joissa voipi tulla tekemisiin
heidän kanssaan. Omasta puolestani on minulla hyvät syyt aina muistella
vankeuttani heidän luonaan. Katsokaa itse!«
Meksikolainen avasi vaatteensa ja näytti rinnastaan siihen syvälle
poltettua arpea, jonka piti kuvata ihmisen pääkalloa.
»Tuossa näette mitä apakilaiset ovat tehneet minulle. Se huvitti heitä
paljon, ja he aikoivat hankkia itselleen vielä suuremman huvituksen
käyttämällä minua ampumataulunansa siten osoittaaksensa ampumataitonsa
tarkkuutta. Minun onnistui ajoissa pelastaa nahkani, mutta suurella
tuskalla. Ymmärrättekö nyt, muchacho, miksi minä olen niin levoton
pääsemään paikalle tällä tasangolla, josta voin saada varmuutta
epäilyksilleni. Ooh noita helvetin henkiä! Jos vaan olisivat vallassani,
millä innostuksella minä silloin kostaisin!«
Keskustellessaan vaelsivat metsämiehet yhä eteenpäin, mutta pensaat ja
liaanit olivat joka paikassa esteenä. Kun he kulkivat hiekkaisen alueen
yli, kiinnitti Pedro seuralaisensa huomion jälkiin, joitten väitti
olevan jonkunlaisen villilampaan, jota kutsuttiin _carnero_.
»Ellei koko matkue tänä iltana syö lammaspaistia, niin älköön minua enää
kutsuttako Pedro Vincenteksi. Älkäämme kumminkaan tuhlatko aikaamme
ajamalla niitä takaa. Meillä pitää ensiksi olla varmuus kohtalostamme.
-- Ooh, mitä se oli?«
Jonkun matkan päässä kuultiin kynsien rapinata kalliota vasten. Tämä
ääni uudistui äkkiä monta kertaa. Sitä seurasi jonkunlainen
kuorsaaminen.
Gambusino seisattui heti, pani kätensä Henryn olkapäälle estääkseen
häntä liikkumasta ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Siellä on carnero. Koska otus itse asettuu pyssynpiippujemme eteen,
saanemmehan käyttää tilaisuutta eduksemme, etenkin kun se ei estä meitä
matkustamasta.«
Henryllä ei ollutkaan sen hartaampaa toivomusta kuin saada laukaista
kumpaisenkin latinkinsa.
Metsästäjät hiipivät hiljaa puitten alla ja saapuivat toisen aukon
reunaan metsässä, missä lauma nelijalkaisia käveli laitumella --
nelijalkaisia, joita ensi katsannolla olisi voinut otaksua saksan
hirviksi. Henry Tresillian olisi ehkä tehnyt itsensä syypääksi
tällaiseen erehdykseen, ellei olisi nähty, että eläimillä ei ollutkaan
hirven haarukkaisia sarvia, vaan käyräksi kiertyneet kuin pässillä.
Laumassa oli sekä urospuolia että naaraita. Eräällä edellä mainituita,
ijältänsä kunnianarvoisella oinaksella, olivat sarvet kiertyneet
kiehkuraan, paljoa suuremmat kuin kaikilla muilla ja niin pitkät, että
välttämättömästi tuli arvelleeksi kuinka niitten omistaja menetteli
pitääkseen päätään pystyssä sellaisen painon alla. Se kumminkin kantoi
ne koholla suurimmalla ylpeydellä, ja juuri sen oli Pedro kuullut
polkevan jalkojansa ja äänekkäästi pullistavan sieramiansa. Se uudisti
vielä kerran tämän temppunsa, mutta viimeisen kerran. Kuivuneitten
lehtien välissä oli karbiinipiippu ojennettu sitä vastaan.
Kaksi tulenliekkiä, kaksi savupilveä, kaksi laukausta ja tuo vanha oinas
syöksyi kuolijaana maahan. Sen seuralaiset olivat onnellisempia. Henryn
kaksi luotia soluivat niiden nahkan yli kuin teräshaarniskan ja eläimet
pelastuivat tuoreina, terveinä.
»_Carrai!_« huudahti gambusino, kun hänen piti nostaa ylös saaliinsa,
»me emme onnistuneet yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla.«
»Miksi niin?« kysyi nuori englantilainen hämmästyneenä.
»Miten voitte kysyä sitä, sennorito? Nenännehän pitäisi sen teille
ilmoittaa. Ettekö tunne tuota kauheata hajua?«
Henry lähestyi.
»Niin«, sanoi hän vuorostaan, »se on aivan kärsimätöntä!«
»Sellainen mielettömyys! Uhrata luoti eläimelle; joka ei kelpaa
syötäväksi,« jatkoi gambusino. »Ja kaikki tämä ainoastaan siitä syystä,
että minulla on jotain aivan toista mielessäni.»
»No mitä teillä sitte on mielessänne!«
»Savu! No, mikä on tehty, se on tehty. Älkäämme sitte enempää puhuko
koko asiasta, vaan jättäkäämme tuo elukka kojooteille. Huh! Lähtekäämme
matkalle niin pian kuin mahdollista!«
Viides luku.
Indiaanein aamiainen.
Jos valkoihoiset olivat nousseet ylös aamuruskon kanssa, niin olivat
punaihoiset olleet vielä pirakampia, sillä samalla tavalla kuin se
eläin, josta ovat nimensä saaneet, hekin mieluummin lähtevät saaliille
yöllä kuin päivällä. Toinenkin asia vielä oli syynä: toivo ehtiä
Nauchampa-Tepetlille ennenkuin päivän kovin kuumuus alkoi. Villit
ihmiset eivät suinkaan halveksi mukavuutta, ja kun vielä lisäksi retken
menestys oli heidän hevosiensa voimien varassa, eivät he tahtoneet
väsyttää niitä ratsastamalla juuri puolipäivän kuumuudessa. Kojoteerot
olivat siis jalkeilla ennen päivän koittoa. He liikkuivat puoli
hämärässä ikäänkuin punertavat haahmut ja toimien syvimmässä
hiljaisuudessa, ei sentähden että pelkäsivät ilmaista läsnäoloaan
vihollisilleen, koska tiesivät olevansa yksin, vaan sentähden että niin
oli heidän tapansa.
Ensimmäinen ajatuksensa oli muuttaa hevosensa, jotka olivat syöneet
ruohon sen paikan ympäriltä, mihin ne olivat sidotut. Toinen oli itse
syödä aamiaisensa. Kiittäen edellisen päivän valmistuksia eivät he
tarvinneet muuta kuin nostaa kannen uudenaikuiselta paistinuuniltansa
nostaakseen ylös valmiiksi paistuneet metskalit.
Viisi, kuusi indiaania otti tehtäväkseen tämän vähemmän hauskan toimen.
He nostivat ensiksi käsillänsä höyryävät turpeet. Tuhkaksi muuttunut maa
vaati suurempaa varovaisuutta, sillä se oli tulikuumaa, mutta nuo villit
ruuanlaatijat tiesivät miten asiassa oli menetteleminen ja kohta nähtiin
hevosennahka, joka, vaikka hiiltyneenä, kumminkin oli niin luja, että se
voitiin kantaa keskelle leiriä. Ympärys avattiin veitsellä ja mehukas
ruokalaji levitti oitis ruokahalua kiihoittavan lemunsa, joka suloisesti
kohtasi punanahkaisten hajuaistia ja antoi heidän aavistaa odotettavaa
nautintoa.
Siinä oli todellakin herkullinen ruoka myös muille kuin villeille.
Puhumattakaan hevosen lihasta, jota muutamat herkuttelijat pitävät
erinomaisena, kun sitä tällä tavalla valmistetaan, ovat metskalit yhtä
hyvä kuin omituinenkin ravintoaine. Se ei muistuta mitään muuta, jota
tunnemme.
Metskalit ovat apakilaisten herkkuruokaa. Siispä, niin pian kuin
kyökkimestarit olivat lausuneet sanansa »valmis,« heittäytyi
kojoteerolauma ahneesti räiskyvän pasteijan kimppuun ja kävi kiinni
sormin ja hampain huolimatta siitä, että se heiltä polttikin sormet.
Kohta ei löytynyt mitään jälellä ja jos hevosennahkainen kuori ei mennyt
samaa tietä, niin siihen oli syynä se, että raakalaiset olivat saaneet
kyllänsä, sillä muun syötävän puutteessa syövät he hevosen nahkankin
pitemmittä mutkitta ja on se heistä hyvinkin hyvää. Tänä päivänä
jättivät he sen nelijalkaisille kaimoillensa, kojooteille.
Tämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan. Tupakoivat
kaikessa hiljaisuudessa, niinkuin ainakin, ja kun heidän piippunsa
olivat tyhjäksi poltetut ja takaisin asetetut säilytyspaikkaansa,
nousivat he ylös, päästivät hevosensa irti, käärivät huolellisesti
kokoon ne nuorat, joilla hevoset olivat olleet sidotut, ottivat vähäiset
matkatavaransa ja heittäyivät satulaan yhtaikaisella tempulla. Nyt he
asettuivat niinkuin edellisenäkin päivänä kaksittain pitkään riviin ja
katosivat nelistäen.
[Kuva: Tämän oivallisen aterian perästä asettuivat he tupakoimaan.]
Tuskin olivat viimeiset punaihoiset jättäneet leirin, ennenkuin toiset
elävät olennot hyökkäsivät esille joukottain anastaakseen heidän
paikkansa. Nämä viimeksi tulleet olivat susia, jotka olivat viettäneet
koko yön hirveästi ulvoen. Kuolleen hevosen haju oli ne sinne
viekoitellut ja nyt ne odottivat ainoastaan raakalaisten lähtöä
päästäkseen osalliseksi kestiin.
Hetki tämän perästä kojoteerot eivät enää voineet nähdäkään tuota
Salaperäistä vuorta. Syynä siihen oli maanpinnan muuttuminen, jota kesti
monta peninkulmaa, mutta matka oli heille kumminkin niin tuttua,
etteivät ensinkään tulleet huolelliseksi tässä suhteessa.
Säästääkseen mustangejansa ratsastivat he kohtuullisen nopeasti. Muuten
heillä ei ollut minkäänlaista syytä kiirehtimiseen, sillä heillä oli
hyvä aika joutua perille, ennenkuin kova kuumuus alkoi rasittaa. Eivätkä
he enää vaeltaneet hiljaa, vaan rupattivat meluten ja täyttä kurkkua. He
olivat nukkuneet hyvästi, murkinoineet vieläkin paremmin eivätkä
pelänneet mitään hyökkäystä selkeällä päivällä. Kaikesta huolimatta ja
tottumuksen mukaan katselivat he koneentapaisesti ympärillensä ja
kiinnittivät huomionsa vähäpätöisimpiinkin seikkoihin.
Äkkiä älysivät he jotain, joka suuressa määrässä antoi heille
ajattelemista. Tämä ei ollut taivaan rannalla eikä aavikollakaan;
olipahan jono mustia lintuja sinitaivaalla. Mitäpä kummia siinä olikaan
ja mitenkä voi näitten lintujen näkeminen saattaa indiaanit
levottomiksi. Niin, asianlaita oli se, että linnut olivat korppikotkia
kahta lajia _gallinazos_ ja _zapilotes_, näitä Meksikon katujen
puhtaanapitäjöitä, sekä että ne sen sijaan että tapansa mukaan
liitelivät kiinteissä ympyröissä tai kiehkuroissa, ohjasivatkin kulkuaan
suoraan määrättyä paikkaa kohden, jossa joku haaska luultavasti heitä
odotti.
Lintuja löytyi lukematon lauma ja kaikki seurasivat ne samaa suuntaa,
juuri sitä, jota indiaanitkin, nimittäin Nauchampa-Tepetliä kohti.
»Mikä kiihoittaa korppikotkia Salaperäiselle vuorelle?«
Tästä kysymyksestä keskustelivat kojoteerot nyt keskenänsä. He voivat
sen ratkaista ainoastaan arvaamalla. Tuolla kaukana piti löytyä joku
antiloopin tai villilampaan raato, koska noin suuri parvi kotkia
kiiruhti sinne niin pitkän matkan päästä! Tekemättä heitä millään
tavalla rauhattomiksi, kiihoitti tämä seikka heidän uteliaisuuttaan ja
he lisäsivät vauhtiaan.
Kun nyt uudelleen näkivät vuoren, pysähtyivät he äkkiä. Mikä veti nyt
heidän huomionsa puoleensa? Punertava pilvi kohosi vuoren eteläiseltä
puolelta. Voiko tuo olla sumua järvestä? Ei! Heidän tottuneet silmänsä
tunsivat melkein heti tulen tuottaman savun ja samalla he ymmärsivät,
että toisia matkalaisia oli ennättänyt sinne ennen heitä sekä asettaneet
leirinsä Nauchampa-Tepetlin juurelle.
Mutta mitä matkalaisia? Opataita? Tuskin luultavaa. Opataita, joita
apakit, erämaan sakaalit, halveksivat. Opataat ovat työtä tekevää
kansaa, joka ei jätä kyliänsä eikä ajattele muuta kuin viljellä maataan
ja elättää karjaansa. Ei löytynyt minkäänlaista syytä, miksi nämä
rauhalliset olennot olisivat häipyneet niin pitkän matkan päähän
asunnoistaan. Ne olivat luultavammin joukkio valkoihoisia sen kiiltävän
metallin haussa, jota etsivät kaikkialla, aina indiaanein alueilla asti
erämaassa, jossa yhtä usein löytävät hirveimmän kuoleman.
»Jos tulemme tekemisiin kalpeakasvoisten kanssa, niin kyllä rankaisemme
heidän rohkeutensa.«
Tämän päätöksen kojoteerot tekivät.
Heidän tarkastaessaan savupatsasta koettaakseen sen mukaan laskea tulien
määrää ja siitä johtua siihen ihmislukuun, joka oli ne sytyttänyt,
kohosi toinen pienempi ja ja paljoa valkeampi savu vuoren huipulta ja
katosi melkein silmänräpäyksessä. Vaikk'eivät villit olleet mitään
kuulleet, tekivät he kumminkin sen johtopäätöksen, että tämä savu johtui
pyssystä.
He tuumivat vielä, kun toinen savuntupraus tuli vuoren toiselta puolelta
ja katosi niinkuin edellinenkin. Tällä kertaa tiesivät jo punanahkaiset,
mitä heidän piti ajatella. Löytyi leiri valkoisia järven rannalla ja
metsästäjiä oli kiivennyt ylös vuoritasangolle. Mutta mitä ihmisiä
olivat nämä valkoiset? Voivat olla seurue kullankaivajia, mutta yhtä
hyvin voivat olla meksikolainen rykmentti ja se muutti hiukan asiata?
Eipä sillä, että olisivat tunteneet mitään pelkoa tulla taisteluun
sotamiesten kanssa, eipä läheskään. Heidän heimollansa ja erittäinkin
tällä joukolla oli vanha tili selvittämättä meksikolaisten sotilaitten
kanssa, mutta heidän menettelynsä oli riippuva tästä
kaksoiskysymyksestä. Jos olisivat olleet vakuutetut ensimmäisen
arvelunsa oikeudesta, olisivat he suoraan tehneet rynnäkön leiriä
vastaan ja ahdistaneet sitä urheasti, mutta toisessa tapauksessa
tarvitsivat käyttää viekkautta.
Sen sijaan, että olisivat jatkaneet marssiansa kokoontuneessa joukossa,
jakautuivat he kahteen parveen, joista toinen kääntyi oikealle ja toinen
vasemmalle, tarkoituksessa että siten voisivat saarrokseen panna
kalpeakasvoisten leirin.
Jos nuo suuret korppikotkat, jotka pimittävät taivaan, ohjasivat
kulkunsa Salaperäiselle vuorelle saadakseen siellä hyvän aterian, niin
ei niiden huolinut olla rauhattomia. Moinen toivo ei tulisi häpeään!
Kuudes luku.
Los Indios.
Me jätimme lukijamme viimein siinä silmänräpäyksessä, jolloin
metsästäjät poistuivat sen vanhan oinaan luota, joka putosi maahan
Pedron luodin lävistämänä.
Henry ei jakanut kumppalinsa mielipidettä. Hänen mielestään karneron
kierukanmuotoiset sarvet ansaitsivat päästä mukaan. Ja sentähden,
vaikkei tämä voitonmerkki juuri ollut hänen omansa voittajan oikeudella,
päätti hän kumminkin anastaa merkin takaisin tullessaan. Minkä kauniin
vaikutuksen nämä jättiläissarvet tekisivätkään jollakin seinällä
vanhassa Englannissa.
Silmäys gambusinoon karkoitti kaikki nämät ajatukset. Meksikolainen
näytti yhä enemmän rauhattomalta ja Henryä, joka ymmärsi hänen pelkonsa
koko totisuuden, alkoi myös levottomuus vaivata. Ei kumpikaan sanonut
sanaakaan. Heillä oli tarpeeksi puuhaa raivatakseen itselleen tietä
lianein ja oksien läpitse. Nämät esteet viivyttivät heidän matkaansa ja
joka kerta kuin Pedro oli pakoitettu käyttämään lyhyttä miekkaansa,
päästi hän mukaan aina »joukon pieniä piruja.«
Sillä tavalla estettynä joka askeleelta metsästäjät tarvitsivat enemmän
kuin tunnin samotakseen lyhyen peninkulman. Kohta saavuttivat he
viidakon ulkoreunan ja tulivat ylätasangon rajalle. Siellä ulottui
heidän katseensa rajatonna pohjoiseen, länteen ja itään sekä käsitti
vähintäin kaksikymmentä tuhatta peninkulmaa aavikon pintaa. He eivät
tarvinneet katsoa niin kauas löytääksensä mitä etsivät. Puoli tiessä
tätä matkaa näkivät he paksun kellertävän sekasotkon, jonka alimmainen
osa oli tasangolla.
»Tuo ei ole savua,« virkkoi gambusino, »vaan tomua suuren hevosjoukon
jälissä. Siellä on varmaankin monta sataa.«
»Ne ovat ehkä villejä mustangia,« sanoi Henry.
»Ei, sennorito, niillä on ratsastajat selässä. Muuten tomupilvi
jakautuisi aivan toisella tavalla. Ne ovat indiaaneja.«
Pedro kääntyi äkkiä leiriin päin.
»_Caramba!_« huusi hän. »Kylläpä oli varomatonta sytyttää tulet! Parempi
olisi ollut olla ilman aamiaista! Minähän olenkin enin syypää, minun
olisi pitänyt varoittaa heitä. Nyt on se liian myöhäistä. Indiaanit ovat
tietenkin huomanneet tämän savun, vieläpä savun meidän
laukauksistammekin,« jatkoi hän ja pudisti päätänsä. »Oi, muchacho!
Olemme tehneet senkin seitsemän tyhmyyttä Levottomuuteni, kun kiipesin
tasangolle, olisi pitänyt vallita kaikkea mitä tein!«
Henry ei vastannut. Kukapahan olisi voinut vastatakaan.
»Mikä onnettomuus, etten pyytänyt don Estevania lainaamaan minulle
kiikariansa! Mutta minä näen tarpeeksi hyvin aseettomallakin silmällä
ollakseni varma, että minun hätäilemiseni valitettavasti kyllä olivat
hyvinkin perustettuja. Meidän metsästyksemme on loppunut, sennorito, ja
me tulemme tappelemaan ennen auringon nousua, ehkäpä ennen puolta
päivää! Katsokaas! He jakautuvat nyt.«
Kuten mainitsimme edellisessä luvussa, oli gambusino oikeassa.
»He ovat indiaani-_bravoja_,« (ryövärejä) virkkoi hän totisella äänellä.
»Jos ovat apakeja, niinkuin pelkään, silloin taivas meitä varjelkoon!
Aivan hyvin ymmärrän, mitä tuo temppu merkitsee. He ovat äkänneet meidän
savumme ja luulevat nyt voivansa yht'aikaa yllättää meidät vuoren
kummaltakin puolelta. Palatkaamme leiriin niin pian kuin jalat meitä
voivat kantaa. Me emme saa kadottaa sekuntiakaan!«
Tällä kerralla eivät metsämiehet viipyneet matkalla. Juoksivat niin,
että olivat lähellä hengästyä, koko sen matkan, jonka olivat raivanneet
itsellensä viidakossa. Riensivät sekä karneron että kaktuksen oksassa
riippuvien kalkkunain ohitse, eivätkä ajatelleetkaan pysähtyä ottamaan
saalistansa.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Koko kullankaivajaleiri oli jalkeilla. Miehet, vaimot ja lapset olivat
heränneet ja työssä. Muutamat viruttivat kuivuneita pyöriä vedellä
estääkseen niitä karsinoitumasta. Toiset korjasivat siloja ja satuloita,
toiset etsivät ympäristöllä verestä laidunta elukoille ja toiset
nylkivät ja paloittelivat teurastettua härkää.
Naisia ja tyttöjä seisoi jokaisen tulen ympärillä, jonka päällä
valmistivat ruokaansa. Muutamat vispilöivät vaahdoksi suklaata, joka
kiehui saviastioissa. Toiset alustivat sitä keitettyä maissia, josta nuo
ijankaikkiset _tortillas_ (kakut) leivottiin.
Kolme telttaa oli pystytetty korraliin, yksi neliskulmainen, hyvin
suuri, ja kaksi pyöreäkartion muotoista pienempää. Tuo suuri keskustassa
oli don Estevania ja sennora Villannevaa varten. Oikeanpuoleisessa
asuivat Gertrudes ja hänen kamarineitsyensä, vasemmanpuoleisessa Henry
Tresillian ja hänen isänsä. Kaikki kolme olivat nyt tyhjiä. Robert
Tresillian tarkasteli telttaa kaitsijan kanssa ja Villannevan koko perhe
käveli järven rannalla.
Kävelijät olivat juuri aikeessa palata, kun huuto vuoren solan huipulta
täytti koko leirin kauhulla.
»_Los indios!_« (Indiaanit!)
Kaikki kohottivat päänsä säikähtäen. Pedro ja Henry seisoivat
kallionlohkareella, joka ulkoni kalliosta leirin ylitse. He uudistivat
varoituksensa ja syöksyivät alas vuorta myöten joka hetki vaarassa
taittaa niskansa. Solatien suussa he tapasivat joukon säikähtyneitä
ihmisiä, jotka ahdistivat heitä kysymyksillä, joihin vastasivat
ainoastaan pari sanaa: »_los indios!_« Kohta ehtivät he sysäten syrjään
tiellä seisojat siihen paikkaan, jossa don Estevan ja hänen kumppalinsa
odottivat.
»Missä olette nähneet indiaaneja, don Pedro?« kysyi Tresillian.
»Llanolla, koillisessa.«
»Tiedättekö varmaan, että ne ovat indiaaneja?«
»Tiedämme, sennor. Me olemme nähneet aseellisia ratsumiehiä, jotka eivät
voi olla muita kuin punanahkoja.«
»Kuinka kaukana voinevat he olla?« kysäsi don Estevan.
»Noin kymmenen peninkulman päässä olivat, kun heidät näimme, ehkäpä
kauempanakin, eivätkä he nytkään liene paljoa lähempänä, sillä soluimme
alas vajaassa puolessa tunnissa.«
Metsästäjien läähättävä hengenveto ja purppuranpunaiset kasvot
todistivat heidän kulkunsa nopeutta.
»Onnipa oli, että näitte heidät niin pitkän matkan päästä,« pitkitti don
Estevan.
»Oi, sennor, ei siitä taikaa, että ovat kaukana, kohta ovat he täällä.
He ovat aavistaneet täällä olomme ja varustautuneet kiertämään meidät.
Kepeä ratsujoukko, sellainen kuin heidän, ei tarvitse pitkää aikaa
taivaltaakseen peninkulman niin tasasella alalla.«
»Mitä neuvotte meitä tekemään, don Pedro?« kysyi vanha sotilas ja kiersi
viiksiänsä levottomin katsein.
»Ennen kaikkea ei kelpaa jäädä tänne. Lähtekäämme liikkeelle niin pian
kuin mahdollista. Tunnin kuluttua voipi jo olla myöhäistä.«
»Mutta selittäkää tarkemmin, Pedro! Lähteä liikkeelle? Minnekä sitte
lähtisimme?«
»Tuonne ylös,« sanoi gambusino ja osoitti Salaperäistä vuorta.
»Mutta meille on mahdotonta saada elukoitamme sinne ylös, eikä meillä
ole aikaa kulettaa matkatavaroitamme sinne.«
»Hyvin mahdollista, valitettavasti, mutta saamme olla tyytyväisiä, jos
pelastamme omat henkemme.«
»Teidän neuvonne olisi siis jättää kaikki vihollisen valtaan?«
»Niin, sennor, kaikki, jos tarvitaan, ja niin vähän kuin mahdollista,
jos meille jääpi aikaa. Ikäväkseni ei minulla ole parempaa ehdotettavaa,
mutta muuta neuvoa ei löydy, emmekä saa epäröidä, jos tahdomme pelastaa
nahkamme.«
»Jättää kaikki mitä meillä on!« virkkoi äkkiä Robert Tresillian.
»Siinäpä olisi kauhea onnettomuus! Väkemme on urhoollista ja hyvissä
aseissa. Me voisimme aivan varmaan puolustaa itseämme.«
»Mahdotonta, don Roberto, vaikka olisivatkin vielä urhoollisempia ja
paremmissa aseissa. Sen mukaan mitä olen nähnyt, ovat punaihoiset
kymmenen yhtä vastaan ja me joutuisimme varmaankin tappiolle. Ja
muutenkin, jos voisimme pitää puoliamme päivän valossa, niin keksisivät
he kyllä keinon yöllä polttaa leirimme. Kaikki on kuivaa ja syttyisi
tuleen vähäisemmästäkin kipunasta. Meillä on vaimoja ja lapsia
puolustettavana. Ainoastaan tuolla voivat he olla ja ovatkin turvassa.«
»Mutta kuka tietää, ovatko nuo indiaanit vihollismielisiäkään meitä
kohtaan? Ehkä ainoastaan ovat parvi opatas-indiaaneja?«
»Ei, he ovat bravoita, minä olen melkein varma, että he ovat apakeja,«
pitkitti gambusino levottomana.
»Apakeja!« ärjähti joukko, joka ympäröi heidät, äänellä, joka osoitti
sitä kauhua, minkä nämä raakalaiset herättivät kaikissa Sonoran
asukkaissa.
»He tulevat apakien maan ääristä,« jatkoi Pedro. »Heillä ei ole mukanaan
vaimoja eikä lapsia ja minä tahtoisin panna vetoa, että ovat aseissa
hampaita myöten sotaista retkeä varten.«
»Siinä tapauksessa,« sanoi don Estevan synkällä katseella, »ei meillä
ole mitään hyvää odotettavissa.«
»Meillä ei ole edes oikeutta odottaa heiltä lempeyttä muistaessamme
katteini Gil Perezin ja hänen väkensä menettelyä heitä kohtaan,« jatkoi
gambusino.
Hän tarkoitti erästä yleisesti tunnettua ja äskettäin toimitettua
verilöylyä apakeja vastaan, joita oli petollisesti viekoteltu
rauhantarjouksilla.
»Olisi hulluus odottaa heitä,« pitkitti Pedro. »Kiivetkäämme ylös
ylätasangolle, kuljettakaamme sinne kaikki, minkä voimme kantaa ja
jättäkäämme jälelle lopuskat.«
»Olemmeko sitte turvassa tuolla ylhäällä?« kysyi Tresillian.
»Niinkuin linnoituksessa. Se on lujempi kuin ihmiskätten rakentama.
Parikymmentä sotamiestä voisi tuolla vastustaa satoja, jopa tuhansia
miehiä. _Caramba!_ Voimme kiittää Jumalaa, että olemme löytäneet niin
läheisen ja lujan turvapaikan.«
»Emme saa epäillä,» sanoi don Estevan vaihdettuaan muutamia sanoja
asiakumppalinsa kanssa. »Me kadotamme kaikki mitä meillä on, mutta muuta
neuvoa ei ole. Käskekää, sennor Vicente, me noudatamme teidän käskyjänne
kaikessa!«
»Minulla on ainoastaan yksi käsky annettavana«, huusi gambusino.
»_Arriba!_ (Jok'ainoa tuonne ylös!) Älkäämme jättäkö vuoren juurelle
muuta kuin mitä emme voi kuljettaa!«
Pedron lausuessa tämän sanan _arriba!_ -- joutui koko leiri sellaiseen
touhuun, jota on mahdoton kuvata. Kaikki syöksyivät välistä sinne,
välistä tänne, kysyen, kirkuen ja valittaen. Äidit huusivat lapsiaan ja
painoivat heitä nyyhkien rintojansa vasten. He olivat jo näkevinään
indiaanien peitsen tai skalppiveitsen kohotettuna heidän ylitsensä.
Tämä kaikki oli niin kiireellistä ja äkkiarvaamatonta, että oli vaikea
käsittää mitä kaikkea se tiesi. Mutta kun tämä oli käsitetty,
järjestyivät kaikki niin hyvin kuin voivat ja riensivät laumoissa
solatietä kohden, joka johti vuoren huipulle.
Kohta oli tämä äkkijyrkkä nousu alhaalta ylös saakka täynnänsä
inhimillisiä olentoja aivan kuin muurahaisia muurahaiskeossa.
[Kuva: Oli kuin muurahaisia muurahaispesässä.]
Tavallisella ritarillisuudellaan koettivat kaivostyömiehet ensi kädessä
saada vaimot ja lapset hyvään turvaan. He pitivät kaikenmoisia
varokeinoja saadakseen heidät niin mukavasti kuin suinkin ylös
tasangolle. Kiireessä tapahtui kumminkin toinen jos toinenkin
onnettomuus tällä kivisellä tiellä; moni käsi ja polvi loukkaantui ja
haavoittui. Mutta ne, joita tämä kova onni kohtasi, eivät siitä paljoa
huolineet, niin kiire oli kaikilla päästä pakoon ennenkuin indiaanit
voisivat heitä tavoittaa.
Kun kaikki olivat päässeet ylös varsinaista tapaturmaa kärsimättä,
palasivat miehet heti korraliin pelastaakseen niin paljon kuin
mahdollista vihatun vihollisen käsistä.
Ensi tuokiossa olivat he ainoastaan ajatelleet henkensä pelastamista,
mutta sitte kun lähetetty tiedustelija oli palannut ja ilmoittanut,
ettei punaihoisia vieläkään näkynyt sekä että heillä vielä oli aikaa,
näkivät kullankaivajat mahdolliseksi pelastaa ainakin osan
omaisuuttansa.
»Ensin ampumavarat ja elatustarpeet!« huusi Pedro Vicente. »Ne ovat
välttämättömiä, jos piiritykseen joudumme. Ja sitte saamme ottaa mitä
voimme.«
Hänen käskyjään toteltiin huolellisesti. Kohta sen perästä tarjosi
solatie vielä omituisemman näyn. Eikä kauvan viipynyt, ennenkuin
korralissa ei ollut muuta jälellä kuin työaseita, koneita ja
huonekaluja, jotka painonsa vuoksi olivat mahdottomia käsivoimalla
kulettaa ylös tasangolle.
Jos El Cascabel ja hänen seurueensa olisivat voineet aavistaa, että
leirin asukkaat sillä tavalla tuhoaisivat sitä, niin he olisivat
ratsastaneet hevosensa turmiolle tullakseen aikaisemmin. He lähestyivät
kumminkin kyllin nopeasti, sillä ei viipynyt kauvan, ennenkuin
etuvartijat antoivat merkin, että viholliset olivat tulossa.
Sitte vielä koottiin vihoviimeiset kapineet, niitten joukossa nuo kaksi
pientä telttaa ja valmistuksia tehtiin lopulliseen nousemiseen.
Monet miehistä myöhästyivät preriillä. Ei löytynyt mitään keinoa, millä
saada hevosia korjuuseen. Ja suru sydämmessä erosivat isännät niistä.
Millaisiin käsiin joutuisivatkaan nyt eläinparat? Tämä ajatus lisäsi
surkeutta.
Mutta meksikolaisilla ei ollut aikaa kadottaa; piti jouduttaa
jäähyväisiä. Kaikki puhuttelivat eläimiänsä ikäänkuin älyllisiä olentoja
ja käyttivät lempeimpiä sanoja: _Caballo, caballito mio!_ -- _Mula,
mulita guerida!_ -- _Pobrecita. Dios te guarda!_ Mutta lempisanoihin
liittyi tuhansia sadatuksia niitä vastaan, jotka olivat olleet syyllisiä
tähän eroamiseen heidän rakkaista eläimistään.
Pedro oli enimmin liikutettu. Koko hänen tulevaisuutensa riippui työn
menestymisestä siinä kaivoksessa, jonka oli löytänyt ja nyt oli yritys
joutunut vaaranalaiseksi. Sillä jos kohta kullankaivajat
pelastaisivatkin henkensä, niin hävittäisivät viholliset heidän
kallisarvoiset koneensa ja kukapa tiesi jaksoiko kauppatalo Villanneva
ja Tresillian kärsiä tätä vastoinkäymistä?
Hän valmistautui kumminkin seuraamaan muita, jotka jo olivat kaukana
ruohotasangosta paitsi Henry Tresillian. Tämän oli vaikeata tehdä eroa
Krusaderistaan. Raivon kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Oi,
olihan viimeinen kerta kuin hyväilisi hevostaan, jota ei enää koskaan
saisi nähdä!
Tuo jalo eläin näkyi ymmärtävän isäntäänsä; se katseli häntä
herttaisilla, älykkäillä silmäyksillä ja syvät huokaukset pääsivät sen
rinnasta.
»Minun kaunis Krusaderini,« mumisi Henry, »minun ystävä parkani! Sinut
pitää jättää. Sinä joudut kurjan punanahkaisen saaliiksi!... Oi, se on
kauheata, hyvin kauheata!«
Krusader vastasi yhä selvemmin valittaen. Epäilemättä otti se osaa
isäntänsä valitukseen.
»Meidän viimeinen jäähyväisemme olkoon suutelo,« sanoi Henry ja painoi
huulensa Krusaderin silkin pehmoista turpaa vasten.
Sen perästä poistui hän pitkillä askeleilla, koettaen hillitä
liikutustaan.
Kullankaivajat olivat jo kadonneet näkyvistä, kun Henry saapui
solatielle. Aikaa ei saanut hukata. Mutta nuorukainen oli tuskin ottanut
sataa askelta, ennenkuin hän äkkiä kääntyi ja kuunteli. Hän kuuli
hevosen nelistävän. Olisikohan tuo joku yksinäinen indiaani? Ei, se oli
Krusader, joka koetteli päästä isäntänsä jälessä. Kun tuo urhokas
hevonen oli tullut vuoren juurelle, koetti se kiivetä ylös. Kaikki
ponnistukset olivat turhia. Joka kerta kuin se asetti jalkansa tuota
jyrkkää rinnettä kohden, vyöryivät kivet sen alta ja hevonen kaatui
taapäin takajaloilleen. Monta kertaa alkoi se uudelleen, mutta ilman
menestystä, ja jokaista sen ponnistusta seurasi valittava kiljunta, joka
vihloi Henry Tresillianin sydäntä.
Henry kiiruhti kiipeämistään, mutta seisattui puolitiessä heittääkseen
viimeisen katseen uskolliseen ystäväänsä. Krusader seisoi
liikkumattomana samassa paikassa. Se oli luopunut yrityksestään seurata
nuorta herraansa ja päästi lyhyillä väliajoilla surunvoittoisen
hirnunnan, joka tulkitsi sen mieliharmia ja epätoivoa.
Seitsemäs luku.
El Cascabel.
Solatien äärimmäisessä osassa tapasi Henry isänsä ja don Estevanin, joka
johti puolustustoimia. Miehet kokoilivat niitä mahdottoman suuria
kivilohkareita, jotka peittivät tien, ja hinasivat niitä ylös
kullankaivajille, jotka olivat jääneet ylätasangolle. Että työ sujuisi
nopeammin, asettuivat he jonoon. Kivilohkareita ei tarkoitettu
barrikaadeiksi eikä niitä semmoisiksi tarvittukaan, kun vuori melkein
puolusti itseänsä. Ei, niitä arveltiin käyttää puolustustarpeeksi siinä
tapauksessa, että punanahkaiset tekisivät hyökkäyksen.
Muut kullankaivajat auttoivat vaimoineen, lapsineen asettamaan metsän
aukeamassa _Ojo de Aguan_ vieressä järjestykseen kaiken sen, mikä oli
voitu kulettaa pois leiristä. Muutamat vielä ymmällään olijat kulkivat
edes takaisin ja keskustelivat kiivaasti asemasta. Toiset, jotka olivat
urhokkaampia ja rauhallisempia, järjestivät järjestettäviään
pakkilaatikkojen ja myttyjen keskellä, jotka makasivat maassa hujan
hajan sekä odottivat mitä tapahtuman piti.
Sennor Villanneva ja hänen tyttärensä, palvelijoitten ympäröiminä,
muodostivat erityisen ryhmän. Nuori Gertrudes piti silmänsä käännettyinä
metsänaukeaman äärimmäiseen osaan ja tarkasteli katseillaan kaikkia
tulijoita. Hän näytti levottomalta. Hänelle oli sanottu, että Henry
Tresillian ei ollut jättänyt korralia vielä silloin kuin hänen muut
toverinsa, ja Gertrudes oikein vapisi pelosta, että tämä myöhästyisi ja
joutuisi jonkun vaaran alaiseksi.
Vielä ei kukaan ajatellutkaan pystyttää majoja ja asettaa asuntoansa
reilaan, sillä vielähän toivottiin, että kaikki voi olla tyhjää
hälytystä vaan. Don Estevan lähetti gambusinon vielä kerran
tähystykselle. Tällä kertaa jätti hän tälle kiikarinsa ja suostuttiin,
että gambusino antaisi merkkejä. _Yksi_ laukaus merkitseisi, ettei
vihollinen enää ohjannut kulkuansa vuorta kohden; _kaksi_ laukausta,
että ne olivat läheisyydessä; _kolme_ laukausta, ettei tarvinnut pelätä
mitään, mutta _neljä_ sitä vastoin, että vihollismielinen ryövärijoukkio
marssi leiriä kohden. Pedrolla oli ainoastaan kaksi pistoolia, mutta
Henry, joka vihdoinkin oli tullut ylös solatieltä, liittyi hänelle
kumppaliksi ja oli valmis lisäämään ne kaksi laukausta, jos niin
tarvittiin.
Kun Pedro ja Henry kulkivat sen paikan ohitse, jossa Gertrudes ja hänen
äitinsä olivat, seisattui nuori mies vaihtamaan paria sanaa naisien
kanssa.
»Rauhoittukaa,« sanoi hän, »täällä olemme aivan täydessä turvassa;
meillä ei ole mitään todellista vaaraa pelättävänä.«
Sen perästä hän kiiruhti Gambusinon jälkeen.
Gertrudes ihaili teeskentelemättä ystävänsä rohkeutta. Hänen mielestään
oli tämä osoittanut urhoollisuutta, kun viimeiseksi jäi leiriin ja
Krusaderin käytös oli hänen arvelunsa mukaan aivan luonnollinen. Hän
tiesi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon nuorukainen rakasti
hevostansa ja mitenkä hellästi tämä oli siitä huolta pitänyt. Itsekin
oli hän kovasti mieltynyt kauniiseen Krusaderiin, joka niin soreasti
tuli syömään sokeria hänen kädestään, ja joka tanssi yhtä ylpeänä
aavalla llanolla kuin Arispen kaduillakin. Ja hän olisi mielellään
antanut kaiken mitä hänellä oli. jos olisi voinut estää sitä joutumasta
punanahkaisten käsiin.
Pedro ja Henry tulivat muutamien minuuttien perästä sille paikalle, joka
tulisi olemaan heillä tähystyspaikkana. He näkivät heti, että indiaanit
olivat jo hyvin lähellä.
»Lauaiskaa kumpainenkin latinkinne, sennorito,« sanoi gambusino nostaen
kaukoputken silmiensä eteen. »Jättäkää loma-aikaa kumpaisenkin
laukauksen väliin, niin ettei niistä voi erehtyä.«
Kai'ut Henryn laukauksista olivat tuskin haihtuneet, ennenkuin Pedro
hyvin painavalla äänellä huudahti:
»_Caramba!_ Enpä erehtynytkään! He ovat apakeja ... ja mikä vielä
pahempaa on: _kojoteeroja_, jotka ovat hirveimmät ja verenhimoisimmat
kaikista indiaaneista! Vilkkaat liikkeet, muchacho,« lisäsi hän
ottamatta kaukoputkea silmiensä edestä, »ota minun pistoolini ja laukase
toisetkin kaksi laukausta!»
Kaksi uutta pamausta paukahti toinen toisensa perästä.
Villit seisahtuivat, kohottivat silmänsä Pedroa ja Henryä kohti ja
näkyivät ryhtyvän neuvotteluun. Heidän liikkeitänsä voitiin jo nähdä
aseettomalla silmällä, mutta kiittäen kaukoputkeaan keksi Pedro jotakin,
mikä saattoi hänet päästämään huudahduksen vihan raivossa.
[Kuva: Pedro keksi jotakin, mikä saattoi hänet päästämään huudahduksen
vihan raivossa]
»Kaikkien manalan mahtien kautta! Se on Cascabel!«
»El Cascabel!« toisti Henry, hämmästyksissään gambusinon kauhistuneesta
katseesta. »Tunnetteko häntä, Pedro?«
Tämä, jolla edelleenkin oli kaukoputki silmiensä edessä, virkkoi:
»Niin, kyllä se on _hän_! Minä huomaan selvästi hänen rinnassansa tuon
kauhean pääkallon, jonka hän on antanut piirtää minuunkin! Kauhistus
meille, jos joudumme hänen käsiinsä! Me olemme vihityt hirmuisimpaan
kuolemaan. El Cascabel piirittää meitä väsymättä, hän saattaa meidät
nälkään kuolemaan, jos niikseen on.«
»Jos antautuisimme heti,« sanoi Henry hieman leikillisesti, »ehkä hän
silloin olisi lempeämpi.«
»Lempeä hän!... Te ette tarkoittane totta, sennorito? Oletteko
unhoittaneet Gil Perez'in verilöylyä?«
»En suinkaan!«
»No, kuulkaa, nuo kojoteerot, jotka katteini Gil Perez niin petollisesti
surmasi -- se on myönnettävä -- olivat juuri osa tästä joukkiosta, joka
meillä nyt on edessämme. El Cascabelilla on hyvä muisti, olkaa siitä
huoleti, ja jos se ainoastaan on hänen vallassaan, niin saamme kärsiä
syyllisten edestä.«
Gambusino vaikeni. Hän jätti kaukoputken Henrylle ja seisoi muutamia
hetkiä ajatuksiinsa vaipuneena. Hän mietti kaikkia niitä mahdollisia
keinoja, millä voisi päästä näin vaikeasta asemasta, jonka moni muu
olisi pitänyt aivan toivottomana. Mutta yhtä hyvin kuin Pedro Vicenten
raivo oli tunnettu, yhtä hyvin myöskin tunnettiin, ettei hän antanut
rohkeutensakaan masentua.
Cascabelin johtamat indiaanit jatkoivat marssiansa koillista kohden.
Toinen lauma villejä ohjasi tiensä luodetta kohden.
»Apakeja näyttää olevan vähintäänkin viisi sataa,« sanoi Henry.
»Se käy melkein yhteen minunkin laskuni kanssa,« vastasi Pedro. »Mitä
voimme tehdä sellaista hyökkäystä vastaan?«
»Odottaa yötä, käydä äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa ja lyöttäytyä
läpi,« sanoi Henry nuoruuden koko innostuksella.
»Se olisi mielettömyyttä, sennor. Ensiksi koska indiaanit eivät niinkään
helposti anna itseänsä yllättää. Ja sitten sentähden, että meitä,
joitten täytyy puolustaa vaimoja ja lapsia, ei likimäärinkään ole niin
monta, että voisimme koettaa taistelua.«
»Neuvotteko meitä ehkä pakenemaan?«
»Miksi en, jos pako olisi mahdollista! Ei ole mikään häpeä paeta niin
ylivoimaisen vihollisen tieltä. Kumminkin on pako yhtä mahdoton kuin
taistelu.«
»Mahdotonko? Miksi?»
»Sennor«, vastasi Pedro ärtyisän tuulen ilmeellä, »unhotatteko siis,
että olemme päästäneet hevosemme irralleen ja ettei jalkasin voi
pelastua erämaassa?«
»Silloin,« sanoi Henry, »ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa
itseämme täällä ylätasangolla!«
»Aivan niin. Ja se täytyy noitten tuolla alhaalla saada tietää niin pian
kuin suinkin.«
Kahdeksas luku.
Indiaanit leirin ulkopuolella.
Don Estevan ei ollut pysynyt toimettomana. Tuo vanha sotilas oli ilman
vastaväitettä ottanut päällikkyyden ja hänen tunnustettu arvonsa ei
voinut nykyisessä asemassa muuta kuin vaikuttaa hyvää.
Määrättyänsä vaimoille ja lapsille enin suojatun paikan, oli hän
suurella kylmäverisyydellä järjestänyt puolustuspalveluksen, antanut
ladata ampuma-aseet, jaellut ampumavaroja ja perustanut jonkinmoisen
arsenaalin, jossa ruudit ja luodit säilytettiin niin, etteivät ne
kostuneet eivätkä olleet tuhlattavina. Sen perästä määräsi hän
toimimiehet ja toimitukset älyllä ja viisaudella.
Hänen mielipiteensä mukaan ei indiaanein monilukuisuus tarvinnut
herättää varsinaista levottomuutta, jos kohta odotettiinkin hyökkäystä
heidän puoleltaan. Kahdeksalla kymmenellä hyvillä aseilla varustetulla
ja rohkealla miehellä, -- ja niin monta heitä likimäärin oli -- ei ollut
mitään peljättävää tässä luonnollisessa linnoituksessa, joka oli aivan
luokse pääsemätön ja helppo puolustaa suurempaakin mieslukua vastaan
kuin kojoteerorojen oli.
Seikkailijamme, suurimmaksi osaksi tottuneet vaaroihin kaikissa
muodoissa, olivat itse tunteneet tarvetta uskoa kohtalonsa yhden ainoan
miehen käsiin, jolla oli selvä ajatuksen juoksu, kokemusta ja älyä. He
tunnustivat että sotakuri oli välttämätön, kun vihollisena oli sellainen
joukko, jolla oli samallaiset aseet ja asetelmataito kuin järjestetyllä
armeijalla. Ja don Estevanin päällikkyyteen oli suostuttu ikäänkuin
vastustamattomaan välttämättömyyteen.
Kullankaivajat olivat täydellisesti valmistaneet sen vankan
kivibarrikaadin, joka oli oleva samalla suojelusmuurina ja
varastopaikkana heidän heittokoneillensa. Siis ei heillä olisi pitänyt
olla muuta tehtävää kuin kärsivällisesti odottaa gambusinon merkin
antoja, mutta kärsivällisyys oli vaikea sellaisessa tilaisuudessa.
Hetket, jotka kuluivat kahden viimeisen pamauksen välillä, olivat
täynnänsä levottomuutta. Olivatko indiaanit ystäviä vai vihollisia?...
Silloin neljäs laukaus poisti kaiken epävarmuuden. Kysymys oli
ratkaistu.
»Mikä kovan onnen kohtalo! Ne ovat apakeja,« sanoi don Estevan
asioimiskumppanilleen. Vaara oli vielä suurempi kuin aavistinkaan. Sen
hän heti saisi tietää gambusinolta.
»Kojoteerot!« huusi tämä hänelle niin pian kuin toinen läheni
kuuluville. »El Cascabelin joukkio!« lisäsi hän hiljemmin tultuaan
lähemmäksi.
Mutta huonoja uutisia tajutaan aina. Läsnäolijat katselivat häntä
hämmästyksellä. Nämä sanat eivät selitystä kaivanneet.
Todellisuudessa ei voitu mitään armahtamista odottaa katteini Perezin
uhrien sukulaisilta ja ystäviltä. Mitäpä arvoa panivat kojoteerot sille,
että Arispen asukkaat, vieläpä kullankaivajatkin mitä kiivaimmin olivat
moittineet maamiestensä julmuutta. Aina tästä ilkityöstä asti olivat
kaikki kalpeakasvoiset kirotuita vihollisia, joita piti ilman armotta
hävittää viimeiseen asti.
Don Estevanin katse synkistyi, vaikka hän lujana pysyikin.
»Te olette siis vakuutettu siitä, don Pedro, että meillä on El
Cascabelin joukkio edessämme?« sanoi hän.
»Olen,« vastasi tämä, »minä olen nähnyt tuon konnan liika läheltä, etten
häntä tuntisi tuhansien joukosta ja kaukoputken avulla eroitin myöskin
hänen _toteminsa_, tuon kauniin kuvan, jota kantaa rinnassaan ja jonka
on kuvannut minunkin rintaani.«
Pedro avasi paitansa ja antoi kaikkien kumppalien nähdä sen
taideteoksen, jonka jo oli näyttänyt Henry Tresillianille. Nyt ei kukaan
enää epäillyt, että El Cascabel oli läheisyydessä.
Kun kullankaivajat olivat ennättäneet tointua aivan luonnollisesta
hämmästyksestään, selitti don Estevan heille asioitten tilan
tavallisella levollisuudellaan. Päällikkö ymmärsi, että ennen kaikkea
oli välttämätöntä estää kaikkea hätäilevää pelkoa. Sentähden hän oli
olevinaan järkähtämättömästi levollinen, vaikkei hän tahtonut salata
piirityksen mahdollista, jopa luultavaakin pituutta sekä sen kanssa
yhdistyneitä vaaroja.
Sanoaksemme totuuden, oli se luonnollinen linnoitus, jonka he omasivat,
niin luja, että voitiin luulla, jopa uskoakin, ettei El Cascabel,
otettuansa selkoa asemasta, koettaisi tehdä hyökkäystä asevoimalla. Jos
hän hyökkäykseen kumminkin ryhtyisi, kyllä valmistettaisiin hänelle
»lämpimät tervetuliaiset.«
Heittäytymättä turhiin haaveiluihin, toivottiin kumminkin piiritettyjen
kesken, että jos kohta heidän lukunsa oli vähäisempi, joku onnellinen
sattuma sallisi heidän yllättää villit tai oikeammin sanoen pelastua
näiden kynsistä.
Toivo on niin lujasti juurtunut ihmissydämmeen, vieläpä
arveluttavimmissakin tuokioissa, että useammat kullankaivajista jo
odottivat pelastusta. Vaikkeivät käsittäneetkään asemansa
vaaranalaisuutta, olivat he kumminkin kaikki vakavasti päättäneet
asettua vastarintaan ja toivoivat saavuttavansa voiton.
Tarkastaakseen vihollisen liikkeitä, mutta pysyen itse salassa,
kätkeytyivät rotkotien puolustajat rintavarustuksen taakse.
Heillä oli silmiensä edessä osa llanoa, kolmion muodossa, sillä heidän
näköalaansa rajoitti kummaltakin puolelta ne esiinpistävät kalliot,
jotka olivat rotkotien seinänä. Mutta melkein koko leiri oli tämän
näköpiirin sisällä.
Vieläkin kului tunti ennenkuin indiaaneja näkyi.
Hevoset ja muulit, jotka olivat jätetyt irralleen vuoren juurelle, eivät
tehneetkään lähtöä. Tietämättä mikä niitä odotti, kävelivät ne
levollisina laitumella tai uiskentelivat joessa.
Vähän etemmäksi oli lauma antiloopeja asettunut juomaan ja kylpemään.
Peljästyneinä nähdessään vaunuja paikalla, jossa edellisenä päivänä ei
ollut löytynyt mitään, pysyttelivät ne liikkumattomina, valmiina
vähimmänkin metelin havaittuaan lähtemään pakosalle.
Korppikotkat eivät olleet yhtä varovaisia. Päinvastoin vaikuttivat
niihin suuret, valkeat vaunut jonkinmoisella vetovoimalla, ja
kokoontuneina suureksi parveksi olivat ne sijoittuneet vaunuaitauksen
sisälle. Muutamat tappelivat aamupuolella teurastetun härän
jäännöksistä. Toiset hyppivät suuren teltan ympärillä, tarkastivat
uteliaasti maahan heitettyjä tavaroita ja näyttivät ikäänkuin olisivat
olleet leirin varsinaiset omistajat.
Äkkiä ja yht'aikaa tapahtui muutos kaikissa eläimissä, sekä
siivellisissä että nelijalkaisissa, sekä kesyissä että
kesyttämättömissä. Antiloopit vetivät ilmaa sieramiinsa ja pakenivat
kuin nuolituisku. Korppikotkat lensivät, mutta eivät poistuneet; ne
kohosivat ainoastaan määrättyyn korkeuteen, jossa liitelivät leirin
ympäri laajoissa kiehkuroissa. Hevoset, muulit ja sarvikarja
raivostuivat äkkiä, syöksyivät sinne tänne, hirnuivat, ammuivat,
kiljuivat jokainen omalla tavallaan, ikäänkuin olisivat aikoneet alkaa
eilispäivän estampedan uudelleen.
»Mikä niitä vaivaa?« kysyi Henry.
»Niille käy vainu punanahkoista,» vastasi gambusino. »Nyt ei enää kauvan
viivy, ennenkuin saamme nähdä nuo kirotut sikiöt.«
Ratsastava indiaani, monen muun seuraamana, seuraajat tällä kertaa
indiaanein käyttämässä jonossa, ilmestyikin sen kolmion toisessa
reunassa, joka voitiin suojelusmuurilta nähdä, ja heti sen perästä
nähtiin toinen jono vastakkaisella puolella. Nuo kaksi joukkoa
hajaantuivat hyvän matkan päässä vuoresta, ikäänkuin heillä ei olisikaan
ollut aikomusta seisattua vuoren kohdalle. Mutta meksikolaiset tiesivät,
että tämä vaan oli temppu näiden puolelta, että siten voisivat helpommin
tarkastaa leiriä.
»Jos aavistaisivat missä olemme,« mumisi Pedro, »he eivät itseään niin
paljoa vaivaisi. Luulevat varmaankin, että voimme vastustaa heitä
avonaisella kentällä ja tahtovat sentähden kiertää meidät sotataidon
kaikkien sääntöjen mukaan.«
Kukaan ei vastannut hänelle. Tekeillä olevat tapahtumat vetivät
puoleensa kaiken hänen kumppaliensa huomion. Nämät eivät kadottaneet
huomiostansa ainoatakaan vihollisen liikettä. Ääretön jono ratsastajia
asettui verkalleen Salaperäisen vuoren ympärille. Saaliinsa ei voinut
päästä heidän käsistään, kojoteerot eivät siis osoittaneet mitään
kiirettä.
Kojoteerot muodostivat rintaman samalla tarkkuudella kuin rykmentti
kenraalinsa edessä. Sen perästä he tekivät seisahdustempun, ja viisi tai
kuusi indiaania, jotka ratsastivat ulos rintamasta, alkoivat keskustella
ja viittailla.
»El Cascabel neuvottelee luutnanttiensa kanssa,« sanoi gambusino, joka
oli saanut lainata don Estevanin kaukoputken. »Meidän vaunumme ovat
luultavasti panneet heidät miettimään. Luulevat aivan varmaan, että ovat
tekemisissä sotamiehien kanssa.«
Gambusino oli oikeassa. Nämä erämaan herrat eivät aina vaella rajojensa
kautta vaaroitta ja vaikeuksitta ja heidän rotunsa kavaluus on tullutkin
sananparreksi. He toimivat aina suurimmalla varovaisuudella. Nämä
vaunut, joitten läsnäolo niin suuresti hämmästytti heitä, voisivat olla
tavallisten matkustajien, kauppamiesten tai siirtolaisten omia, mutta
myöskin sotilaitten ja onhan epäiltävissä tapauksissa aina parasta olla
varoillansa.
El Cascabel antoi joukkonsa tehdä pysähdyksen ja kutsui kokoon
alapäällikkönsä neuvotellakseen heidän kanssaan paraimmasta keinosta
millä käydä kalpeakasvoisten kimppuun. Kojoteerot ratkaisivat helposti
kysymyksen, joka koski meksikolaisten sotamiesten läsnäoloa. He
lausuivat ajatuksensa julki ilman epäilystä: ei nähty missään
vahtimiehiä eikä huomattu missään sotilaspukujakaan. Sotilaat olisivat
vahtineet paremmin. Tosituumassa näytti kaikki niin hyljätyltä, ja
hevoset, muulit ja sarvikarja kuljeksivat itseksensä ympärinsä
mielivalloin niinkuin karkuriraavaat.
Tämä viimeinen asianhaara olisi ollut jotakin tavatonta kaikille muille
paitsi kojoteeroille, jotka hyvin tiesivät että heidän lähestymisensä
säikyttää valkoisten eläimiä, niin että katkovat kaiken, joka pitää
niitä paikkaansa sidottuina. Miksi he kummeksuisivat jotain niin
tavallista seikkaa. He tulivatkin siitä ainoastaan sitä varmemmin
vakuutetuiksi etteivät erehtyneet, kun luulivat tavallisten ihmisten
olevan leirin omistajia, sillä vastaisessa tapauksessa olisivat eläimet
olleet paremmin totutetuita järjestykseen ja sotamiehet jo aseissa.
Ei ollut siis muuta tarvis kuin käydä vihollisen kimppuun.
Merkin annettua jatkoivat punanahkaiset marssiaan. Heidän rivinsä
taajenivat sitä myöten kuin ympyränsä supistui, mutta he eivät vauhtiaan
lisänneet enemmän kuin ennenkään, tarkoitus kun oli siten sulkea kaikki
eläimet piirinsä sisälle. Siinä oli liian kaunis saalis heidän päästää
käsistään.
Käydä leirin kimppuun selkeällä päivällä, siitä ei voinut olla
puhettakaan. Kalpeakasvoiset olivat jo aikoja sitten huomanneet heidät
ja odottivat heitä aivan varmaan vakavalla aikomuksella ryhtyä
vastarintaan. Ei havaittu tosin jälkeäkään heistä, mutta oliko tämä niin
kummallista. He kätkeytyivät vaunujen taakse ja eläinten juokseminen
edes ja takaisin esti heitä näkymästä.
Tämä valkoihoisten asema osoitti heidän aijettansa puolustaa itseään.
Siis syy muiden lisäksi, miksi piti edistyä hyvin varovasti. Oli ehkä
parasta luopua koko varsinaisesta hyökkäyksestä! Pimeässä, yön
hiljaisuudessa oli helpompi voittaa vihollinen, jonka lukua ei tunnettu.
Mutta kun indiaanit vielä olivat samonneet jonkun matkaa eteenpäin ja
terävillä silmillään eivät onnistuneet havaitsemaan vihollisia ei
vaunujen takana, eikä muualla leirissä, kävi tämä heille
selittämättömäksi. Oliko heillä siis tekemistä näkymättömien vihollisten
kanssa?
Nauchampa-Tepetlistä oli puhe useimmassakin indiaanein tarussa. Oliko
kaikki vaan loihdittua?
Tuokion he näkyivät olevan valmiina peräytymään tämän hiljaisuuden
takia. Mutta päällikkö ei kauvan yhtynyt heidän pelkoonsa. Hän ei ollut
taikauskoinen, hän. Jos valkoisia ei näkynyt, niin tuli se siitä, että
jossain olivat väijyksissä ja sitä vastaan piti oltaman varoillaan.
Hän kokosi sotilaansa, puhui heille muutamia rohkaisevia sanoja, käski
heidän astumaan muutamia askelia eteenpäin ja ampumaan yhden laukauksen
leiriä vastaan. He tottelivat. Mutta ei laukaustakaan, ei ainoatakaan
huutoa! Ei vähintäkään ääntä he vastaukseksi saaneet.
Ja ikäänkuin pilalla vastasi vuoren seinien kaiku pamauksiin.
Yhdeksäs luku.
Kiihko-ajo.
Kojoteerot olisivat luulleet itseänsä puijatuiksi, elleivät vihdoinkin
olisi tulleet ajatelleeksi, että kalpeakasvoiset, saatuansa jollain
heille tuntemattomalla tavalla vihiä heidän tulostaan, olivat kiivenneet
Nauchampa-Tepetlin lakeudelle turviin. Muutamat indiaanit, jotka
tunsivat paikan, huusivat heti, ettei se suinkaan ollut mahdotonta, että
kalpeakasvoisten oli onnistunut kiivetä vuoren huipulle. Muulla tavalla
ei voinut tätä täydellistä katoamista selittää.
Löydettyänsä ratkaisun tälle ongelmalle, joka oli heitä niin vaivannut,
käänsivät kojoteerot katseensa vuoren lakeutta kohden. Mutta eivät
sittekään tulleet viisaammaksi. Siellä eivät nähneet ainoatakaan
ihmistä. Don Estevan oli kieltänyt kullankaivajia näyttäytymästä. El
Cascabel, joka oli liian viekas joutuakseen satimeen, pysyi sitä enemmän
varuillansa. Mitä olisikaan tointanut alkaa taistelua? Valkoiset, jotka
olivat suljetut tuonne ylös, eivät voineet päästä hänen käsistään.
Kaikessa tapauksessa oli punaihoisten päällikkö kauneimmassa
vihanvimmassa itseään kohtaan, omaa hitauttaan, tarpeetonta
varovaisuuttaan ja edellä kaikkea niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat
tehneet hänen aikeensa mitättömiksi. Hänen piti panna toimeen piiritys,
retkensä Horcasitaalle lykkäytyisi, ehkäpä piti hänen luopua koko
tuumastaan. Mutta leirin ryöstö tarjosi hänelle runsaan korvauksen.
Matkustajilla, joilla oli mukanaan kuusi suurta vaunua, _litera_, suuri
teltta ja niin monta eläintä, piti arvatenkin oleman joukko
kallisarvoistakin tavaraa!
Mutta Cascabel ei käskenyt anastamaan saalista, vaan toimi sitä vastoin
yhä suuremmalla viisaudella ja maltilla. Hänellä ei ollut enää mitään
pelkäämistä, jos ryöstö lykkäytyikin tuonnemmaksi, ja liiallinen kiire
voisi olla vahingollinen, kun eläimetkin olivat ensin saatavat kiinni.
Nämä, jotka olivat vetäytyneet alueelle kahden kallion väliin ja olivat
valmiit lähtemään pakosalle ensimmäisen vaaran uhatessa, hirnuivat,
mylvivät ja kirkuivat kilvan.
»Pitäkää ainoastaan lassonne!« huusi El Cascabel sotilailleen.
Kojoteerot tottelivat tätä käskyä. Ne, joilla oli peitset, sysäsivät ne
maahan kiinni; ne, joilla oli pyssyt, panivat ne heinikkoon ja niin he
irroittivat itsensä ja hevosensa kaikesta, joka oli heille esteeksi. Kun
jälleen istuivat satulassa, oli heillä ainoastaan vasemman käsivarren
ympärille kääritty nuora, jota käyttivät supunkina eli lämsänä. Peljäten
ylläkköä, jäi toinen puoli indiaaneja toistaiseksi vartioimaan
riisuttuja aseita.
Toiset liittivät yhteen rivinsä, mutta hirveästi peläten töytäsi
kullankaivajain kaikki eläimet yht'aikaa samaa suuntaa kohden ja kaiku
kajahti ikäänkuin ukkosen jyrinänä satojen kavioiden ja sorkkien
töminästä. Punaihoisten hevoset säikähtivät puolestaan ja nousivat
pystyyn. Kiittäen tätä onnellista sattumaa syöksyi joukko ahdistetuita
eläimiä, Krusader etunenässä, indiaanein edelle ja pakenivat raivoisasti
ulos aavikolle.
Kojoteerot olivat jo huomanneet tämän komean hevosen. He heittivät sen
perästä monta lämsää, mutta kaikki menivät ne harhaan ja Krusader, joka
näki edessään kentän vapaana, kiiti ulos preriille päästäen rajun
hirnunnan voiton merkiksi. Pettyneitten toiveitten huudahtuksia seurasi
sitä pakomatkalle.
Indiaanein temput olivat kumminkin ainoastaan osaksi menneet myttyyn.
Heidän onnistui vihdoin taivuttaa mustanginsa ja ottivat ilman vaikeutta
kiinni ne eläimet, jotka olivat heidän piirinsä sisällä. Kun tämä oli
tehty, ajoivat he toisia takaa ja koska ne jo olivat väsyneitä, ei vaiva
tullut suureksi. Kaikki eläimet saatiin kiinni, paitsi yhtä --
Krusaderia. Villit ajoivat sitä kauvan, mutta Henryn hevonen ennemmin
lensi kuin nelisti, pää ylpeästi pystyssä, häntä ja harja tuulessa.
Jokainen sen hyppäys lisäsi matkaa, joka eroitti sen vihollisista ja
Krusaderin herra, joka ei kadottanut hevostansa silmistään, alkoi jo
toivoa, että se pääsisi punaihoisten kynsistä.
Tuo jalo eläin ei kumminkaan vielä ollut voittanut tarkoitustaan.
Kojoteerot eivät millään muotoa tahtoneet luopua kauniista
arapialaisesta, joka niin selvästi osoitti kuntoansa. He kiirehtivät
mustangiansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, potkivat niitä ja
pieksivät lassoilla, mutta turhaan. Krusaderia ei voitu saavuttaa, ja
kohta häämöitti se ainoastaan mustana pilkkuna taivaan rannalla.
[Kuva: Krusaderia ei voitu saavuttaa.]
Villit väsyivät toinen toisensa perästä tähän turhaan ajoon. El Cascabel
oli viimeinen, joka luopui koetuksesta ja teki täyden käännöksen harmi
kuvattuna kasvoihinsa.
Henry Tresillian, yhtä onnellinen kuin ylpeä tästä odottamattomasta
tuloksesta, päästi riemuten ilohuudon.
»Voi kuin olen tyytyväinen!« sanoi hän Pedrolle. »Nyt on Krusaderia
aivan mahdoton saada kiinni. Minä en pyydäkään enempää, mitä ikinä
tapahtuneekin. Oi, uljas Krusaderini, sinulla on enemmän älyä kuin
kaikilla vainoojillasi!«
»Se on uskomatonta!« vastasi Gambusino, joka yhtyi nuoren englantilaisen
ihmettelyyn. »Minä en ole elämässäni nähnyt moista. Krusader ei ole
hevonen, vaan lintu, henki olento.«
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Indiaanit ottivat jälleen aseensa valloittaakseen leirin. Mikä pettymys!
Se oli tyhjä kaikesta omaisuudesta, niinkuin asukkaistakin, läpeensä
ryöstetty! Puoleksi avatut laatikot, levälleen jätetyt vaatepankot ja
kaikellaiset muut merkit osoittivat, että kaikki kallisarvoisin tavara
oli viety pois. Jälellä oli ainoastaan koneita, kaivostyöaseita ynnä
muita, jota he syvästi halveksivat.
He katuivat enemmän kuin koskaan onnetonta hitaisuuttaan ja vannoivat
kostoa vihollisilleen. Heidän kostotuumansa uhkasi kumminkin lykkäytyä
tuonnemmaksi, sillä tapa, jolla valkoiset olivat ryhtyneet
pelastusmatkallensa, osoitti että matka oli tehty tarkasti punniten ja
että he aikoivat urhokkaasti pysyä valloittamattomassa linnoituksessaan,
mutta ne aarteet, joita tuonne ylös oli koottu, eivät voineet sieltä
kadota, vaan oli niitten ennemmin tai myöhemmin joutuminen piirittäjien
käsiin.
Tällä lohduttavalla vakaumuksella asettuivat punaihoiset leiriin.
Hevoset, jotka olivat anastaneet, panivat he liekaan omiensa kanssa. He
kokoilivat uutta sytykettä tuliin, jotka vielä hehkuivat ja laativat
sanalla sanoen kaiken niin mukavasti kuin ihmiset ainakin, jotka olivat
päättäneet sitkeästi jatkaa piiritystä, kestipä se kuinka kauvan
tahansa.
Sinä päivänä he saivat härän lihaa iltaseksi, heille harvinaista
herkkua, minkä heidän eläimellinen ahneutensa selvästi osoittikin.
Nuuskittuaan vaunuissa he löysivät ankkurin _chingaritaa_, jonkunlaista
väkijuomaa, jota destiloidaan juuri niistä metskaleista, joihin he ovat
niin mieltyneet. Väkijuoma-astia vyörytettiin nyt leirin keskelle, ja
villit rupesivat mitä kauheimmissa määrin viinaa nauttimaan.
Kymmenes luku.
Pedron Kosto.
Oli keski-yö. Paksu pilvi, joka ennusti myrskyä, tuli Kalifornian
puolelta ja peitti kuun tumman harsonsa taakse. Oli pilkko pimeä yö
vuorella ja aavikolla.
Indiaanit lepäsivät tai olivat ainakin lopettaneet meluavan juominkinsa,
sillä heidän epäsointuvia ääniään ei enää kuulunut. Kaikkialla vallitsi
hiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin lintujen siiven räpytykset,
yölintujen viheltelyt ja kojootin eli preriikoiran ulvonta keskeytti.
Ilmoittivatpa myös kullankaivajien hevoset levottomasti kaviollaan
kaapien tyytymättömyyttään uusiin naapureihinsa.
Kumminkaan eivät kaikki nukkuneet ei puna- eikä valkoihoisten leirissä.
Kymmenen kullankaivajaa valvoi rintavarustuksen luona ja jono punasia
vahtimiehiä vartioi aluetta solatien aukon ulkopuolella. Heidän
läheisyydessään, mutta lähempänä vuorta käveli kaksi miestä edestakaisin
puhellen keskenään. Toinen oli El Cascabel, toinen hänen ensimmäinen
luutnanttinsa, El Zopilote. Kumpainenkin oli ahkerassa toimessa
tarkastaessaan aluetta siten tullakseen vakuutetuiksi siitä, etteivät
piiritetyt pimeässä voisi astua alas ja yllättää heitä.
El Cascabel, joka kauvan oli tuumaillut, ei ollut ilman huolia. Ei
sentähden, että olisi millään tavalla katunut, että tähän toimitukseen
oli ryhdytty; saalis, jonka odotti saavuttavansa Nauchampa-Tepetlillä,
maksaisi kyllä piirityksen vaivan. Leirin tarkastus saattoi hänet
olettamaan, että karavaanissa oli noin sata henkeä, niitten joukossa
vaimoja ja lapsia. Litera todisti, että mukana oli myös ylhäisempiä
ihmisiä. Mikä ääretön rikkaus löytyisikään tuolla ylhäällä! Ja mikä
kosto! Kuolema miehille, vankeus naisille; siinä oli jotain, joka El
Cascabelia voi miellyttää!
»Mutta,« ajattelivat vielä kojoteerot, »olihan otaksuttava, että
kullankaivajat olivat olleet niin varovaisia, että olivat lähettäneet
sanansaattajat maahansa, ilmoittaneet että olivat joutuneet vaaraan,
sekä ettei heillä ollut muuta keinoa kuin apua odottaessaan kestää
piirityksen Salaperäisellä vuorella?« Päättää jos sai kaikista heidän
valmistuksistaan, olivat he nähneet indiaanit jo joltisenkin matkan
päästä ja oli heillä siis ollut hyvin runsaasti aikaa. Siinä tapauksessa
voisi apu meksikolaisista linnoituksista tulla ennenkuin El Cascabel oli
voinut kukistaa valkoiset. Jos he sitävastoin eivät olleet apua
pyytäneet, tulisi piiritys kestämään kauvan, sitä ei päällikkö
hetkeäkään epäillyt.
Päättää jos sai niistä vähäisistä elintarpeista, jotka vielä löytyivät
leirissä, olivat kullankaivajat vieneet mukaansa runsaasti ruokavaroja
ylös vuoritasangolle. Lähde turvasi heidät vedenpuutetta vastaan ja
riistaa oli runsaasti. Koko kysymys oli siis: olivatko lähettäneet
sanansaattajan?
Me tiedämme että kumma kyllä oli se unhotettu. Mutta El Cascabel ei sitä
tietänyt.
Sillä välin kun nuo kaksi punaihoista keskustelivat tästä kysymyksestä,
muutettiin vartijoita heidän päittensä yläpuolella. Don Estevan, joka
kokemuksesta tiesi, että indiaanit eivät hyökkää koskaan vihollistensa
kimppuun ennenkuin keskellä yötä, oli säästänyt paraimmat miehensä tätä
hetkeä varten. Ne, jotka nyt saapuivat, olivat Pedron ja Henryn
johdannon alla.
Oli tuskin luultavaa, että indiaanit jo ensi öitten aikana tekisivät
hyökkäystä.
»He eivät pidä sitä edullisena,« sanoi gambusino. »Käsityksensä mukaan
olemme muka ikäänkuin hiiren pyydyksessä, ja he eivät ole sellaisia
miehiä, että heittäytyvät veteen kalaa saavuttaakseen, kun tietävät
ettei se voi heidän verkostansa päästä. Oi!« jatkoi hän pannen kätensä
suuren kiven päälle, joka oli hänen edessään, »olisipa aika halu nähdä
heidän alkavan hyökkäyksen »Kalkkalokäärme« etunenässä! Se antaisi
minulle oivallisen tilaisuuden kostamiseen. Valitettavasti hän ei sitä
tee! On tuskin luultavaa, että saan hänet niin lähelle että voisin
häneen osata.«
»Tarkastakaamme, mitä heillä nyt on tekeillä,» sanoi Henry.
»Olkoon, mutta me emme saa näyttäytyä. Jos kuu pilkistäisi, niin he
ampuisivat meitä. Emme tiedä kuinka tarkasti ja kuinka pitkälle heidän
pyssynsä kantavat, emmekä saa turhaan asettua heidän ampumamaalikseen.«
Nuo kolme miestä laskeutuivat vatsallensa ja pistivät ainoastaan päänsä
esille kallion reunasta. Ei eroitettu mitään, niin pilkkosen pimeä oli.
Ei ääntä, ei liikettä korralissa.
Gambusino otti esille paperossin, jonka sytytti. Hänen seuralaisensa
teki samoin.
Muutamia tuokioita myöhemmin nosti Pedro silmänsä sattumalta ylöspäin
havaiten jotain, jonka johdosta nakkasi paperossinsa pois huudahtaen
puoliääneen:
»Kuu!«
Heti sen perästä siirtyi kuu näkyville pilvistä ja paistoi kaikessa
loistossaan. Se tapahtui silmänräpäyksessä ja heti muutti kaikki muotoa,
ikäänkuin olisi ollut äkillinen näyttämön vaihdos teaatterissa.
Kullankaivajat voivat aivan selvästi eroittaa indiaanein vartijatkin.
Ainoastaan yksi seikka hämmästytti Pedroa; kaksi miestä hiipi syrjään
solatien aukolta aivan hänen allansa. Ihmisen pääkallo välähti aivan
selkeästi valkeavärisenä toisen villin kuparinkarvaisella rinnalla.
»Mikä onni! El Cascabel!« mutisi gambusino riemuiten.
Ja sen enempää ajattelematta asetti hän tuliluikun olkapäätänsä vastaan,
tähtäsi kojoteerojen päällikköä kädellä, joka ei vapissut, jos kohta
ampuja olikin kiihoittuneessa mielen tilassa ja painoi liipasinta.
Salama välähti ja pamaus kajahti vuoren huipulta. Tuskan ja raivon huuto
todisti, että Pedron luoti oli sattunut tarkoitettuun esineeseen. Hän ei
ollutkaan erehtynyt oivallisen aseensa kantomatkasta.
[Kuva: Pedron laukaus oli sattunut.]
Piiritetyt voivat nähdä El Cascabelin tekevän hyppäyksen taaksepäin ja
sen perästä kaatuvan hengettömänä hämmästyneen kumppalinsa syliin. Mutta
siinä olikin kaikki. Kuu katosi uuden pilven taakse yhtä äkkiä kuin oli
ilmestynytkin ja pimeys voitti jälleen täydellisesti.
Don Estevan miehineen riensi sinne suurimmassa kiireessä. He varoivat jo
hyökkäystä.
»Uskotteko todellakin, että El Cascabel on kuollut?« kysyi don Estevan,
kun oli saanut tietää mitä oli tapahtunut.
»Se on ainakin hyvin luultavaa,« vastasi Pedro rauhallisesti.
»Me näimme hänet kaatuvan. Luultavasti kuoli hän siihen paikkaansa,«
lisäsi Henry.
»Jos hänen kurja elämänsä ei ole lopussa,« jatkoi Pedro, »niin lienee
mahdollista elää luoti rinnassa, sillä erehtyisin paljon, ellen olisi
saanut sattumaan keskelle tuota ilkeätä pääkalloa, joka oli parain
tähtäyspaikka, minkä vaatia voi.«
»Eikö siis ole millään ehdolla epäiltävä, ettei se ollutkaan El
Cascabel?« sanoi don Estevan.
»Ellei se olisi ollut hän, en olisi ampunutkaan.«
»Näyttää aivan varmalta, että olette saanut sattumaan häneen,« jatkoi
don Estevan. »Henry ja te ette ole voineet molemmat erehtyä. Mutta kuka
tietää, oletteko saaneet hänet hengiltä? Kenties hän ainoastaan on
kovasti haavoitettu?«
»Teidän armonne,« sanoi Pedro, »minä uskallan panna sata yhtä vastaan,
että kalkkalokäärme nyt on kiemuroinut viimeisen kerran.«
Ja ennenkuin kukaan oli saanut aikaa vastatakseen, jatkoi hän kiireesti:
»Älkää panko vetoa, teidän armonne, se on liian myöhään. Pedro Vicente
ei olekaan se mies, että panee veikan siitä minkä varmaan tietää.«
Raivon ja valituksen huutoja kuului leiristä. Punaihoiset valittivat
aivan varmaan päällikkönsä kuolemaa. Välistä kuului kimakoita parkaisuja
ja rajuja huutoja, joita kyyneleet keskeyttivät. Ne olivat apakien
sotahuutoja.
Tätä hirmuista melua, jota kaiku enensi ja uudisti, kesti enemmän kuin
tunnin ajan. Sitte seurasi onnettomuutta ennustava hiljaisuus.
Kullankaivajat kysyivät itseltänsä, eivätkö indiaanit raivon vimmassa
uskaltaisi hyökätä?
Don Estevan vei kumppalinsa Henryn ja Pedron erilleen muista.
»Jos El Cascabel on kuollut tai ainoastaan niinkin pahasti haavoitettu,
ettei voi joukkoansa johdattaa, niin on Pedron kepponen kaikessa
tapauksessa mestarikepponen. Se jättää meille odottamattomia keinoja
pelastumiseen. Sellaista päällikköä kuin häntä ei saada sijaan ensi
tuokiossa. Mihin toimiin meidän vihollisemme ryhtynevätkin, niin on nyt
kumminkin olemassa yksi voima vähemmän. Raivo ei voi kokemusta korvata,
mutta se voi antaa aihetta säännöttömiin hyökkäyksiin. Sentähden pitää
ollaksemme valppaampia kuin koskaan. -- Henry, aseta kolminkertaiset
vartijat rintavarustukselle ja sano kaikille, että pysyvät valmiina
milloin hyvänsä.«
Niin merkillisen tapauksen perästä olivat kaikki valkoiset jalkeilla. He
kuuntelivat niin hartaasti kuin voivat eivätkä rauhoittuneet vaikkeivät
kuulleetkaan mitään epäilyn alaista. He tiesivät aivan hyvin, että
indiaani voi juosta, käydä ja kiivetä yhtä hiljaa kuin kissa. Vihollinen
voi siis aivan äkkiä sukeltaa näkyviin täällä vuoren lakeudella. Ja
vaikka Pedro vakuutti ettei ollut mitään pelkäämistä, että vuoren lakeus
oli luoksepääsemätöntä muualta paitsi tuolta huolellisesti vartioidulta
ahdetieltä, ajattelivat valkoiset, että heidän oli pysyminen valmiina
vastustamaan kaikkia yrityksiä. He heittivät kivilohkareen
rintavarustuksesta alas. Se törmäsi kaikkea vastaan tiellänsä, mutta ei
sattunut mihinkään elävään olentoon. Don Estevanin käskystä uudistettiin
tätä monta kertaa, mutta aivan samalla seurauksella.
Kun nämä varokeinot olivat toimitetut, lähetti Don Estevan osan
miehistään takaisin vartiotulelle, ettei heitä turhaan väsyttäisi. Itse
hän vetäytyi takaisin telttaansa rauhoitettuaan naisia ja tehtyään
heille selkoa asemasta.
Kun päivänkoiton ensimmäisessä valossa jotain voitiin eroittaa, eivät
valkoiset nähneet mitään muuta ahdetien pohjassa kuin nuo alas
vyörytetyt kiviharkot. Tämä uudentapainen kanoonan pauke oli tietysti
pitänyt vihollisen koko yön aisoissaan.
Kauvempana tasangolla valvoivat kojoteerojen vahtimiehet yhä,
liikkumattomina kuin pronssipatsaat, mutta korralissa ei löytynyt
ketään. El Cascabel oli kuollut. Hänen sotilaansa olivat kantaneet hänet
kalpeakasvoisten telttaan. Ovi oli selko selällään. Kalkkalokäärmeen
ruumis makasi näytteillä kasvot käännettyinä nousevaa aurinkoa kohden,
suuren peitteen verhoomana. Luodin suuruinen pieni pilkku ja punanen
ympyrä, mustempi keskeltä kuin reunoilta, osoitti, että gambusino oli
tavannut vanhaa kiusaajahenkeänsä keskelle sydäntä.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Kun aurinko näyttäytyi taivaan rannalla, alkoivat kojoteerot jälleen
kuolonlauluansa, mutta säännöllisemmin kuin yön kuluessa.
He kokoontuivat leiriin. Rohdosmiehen johdannolla tarttuivat he
toisiansa käsistä ja toimittivat sen teltan ympärillä, jossa El Cascabel
viimeistä untansa nukkui, salaperäisen tanssin verkallisilla ja tarkoin
punnituilla askelilla kirkuen ja apua huutaen. Se oli _kuolleitten
tanssi_.
Kun viimeinen näytelmä tässä pitkäveteisessä seremoniassa oli näytelty,
kääntyivät he vuoren huippua kohden, nostivat käsivartensa ja uhkailivat
näkymättömiä vihollisiansa. Heidän huutonsa kuului selkeästi vuoren
lakeudelle.
Kuinka turhamainen tämä temppu olikaan, teki se kumminkin syvän
vaikutuksen niihin, joille se oli tarkoitettu. Sillä se osoitti, että
jos vaan jättivät vuorensa, olivat he armotta hukassa.
Yhdestoista luku.