III.

Pitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän

uudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa

tuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea

joka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa.

Verkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä

karjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja

keskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät

ehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin

kun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.

Joulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista

pitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän

valossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja

virsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin

aikoina.

Nyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi.

Saunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa

muori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen

sauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.

Huoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen

virsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä

on täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän

sellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen

jäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet

paluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut

isänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle.

Kiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta

hoippuvat.

Sauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut

pimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut

läheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti

kaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on

sulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä

valmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.

Puoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa,

että miehet sieltä vihdoinkin tulevat.

Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot,

vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli

loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin

paennut.

— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan

väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?

— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan,

virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta

luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.

— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi

uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat

tehoamaan.

Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa

sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin

tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.

Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan

saunassa sivelemään, huomauttaen:

— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.

— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.

— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka

palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.

Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi

Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun

talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut

palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.

Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi

rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:

— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo

muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä

veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.

— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin

vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven

taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.

Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja

sirkan laulu uunin solasta.

Petetty talonpoikaispäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia

kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan

talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen

taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia

huomispäivän uuteen taisteluun.

Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko

päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt

kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt

pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet

tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka

nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia

vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi

ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut

talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun

linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.

Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta

olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet,

joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä.

Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja

Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan

päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta

ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut

tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä

talonpoikaisväen voitosta.

Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä,

kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli

ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia.

Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin,

jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi

pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja

sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken

vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.

Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa

ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin

kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka

oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien

tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken

todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen

olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen

sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua,

ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta

asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut

juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin.

Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin

vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää

järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän

itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat

olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja

»ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan

miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut

kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen

kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan

oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.

Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan

poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla

mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä,

Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.

Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa

leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan.

Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä

mielessään tämän kohtauksen.

Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin

hieman kalpeana ja kysyy likalta:

— Mitä tahdotte minulta?

— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei

kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten

haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?

Kaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:

— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?

— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti,

lisäten:

— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen

oikeamielisyyteensä.

Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa

ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.

— Oh, onneton poikani Kustaa... sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän

voi... kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa...

Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan

kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta

ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin

kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.

* * * * *

Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle

nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla

nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia

uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja

ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat

miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten

pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään

silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan

hänelle.

Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli

kertomaan:

— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon

on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.

Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki.

Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun?

Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja

potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa

hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:

— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?

— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi

olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta.

Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden

joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.

— Päällikkö... hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia

päälliköitä löytyy.

Ilkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman

suurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta

kumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei

tehnyt hyvää vaikutusta.

Palattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli

kylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului

pakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain,

joka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun

joukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki

menetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien

toivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö.

Minkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa

elävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle

talonpoikaisarmeijalle?

Ilkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa.

Ilkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen

sanoo isännälleen:

— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta

vangitsemaan.

— Mitä sinä horiset? t

— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä,

joka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa

marskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt

voutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta

joku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan

kadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja

marski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen

anteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä,

jos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli

hieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin

kunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen

suostuttiin.

— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi;

— Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja

halpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.

— Onko tämä totta? kirahti Ilkka hampaittensa lomasta.

— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me

tulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.

— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä?

kuohahti Ilkka.

— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi,

virkkoi Vilppu.

— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.

— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!

Ilkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.

Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän

ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.

— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne

tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin

purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää

teille apuani antamassa.

Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi

pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet

että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet

olivat lähteneet niiden äärestä.

* * * * *

Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa

nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan

hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat.

Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet,

riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin

vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo

rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin

oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin

kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun,

kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä

ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän

pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.

Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi,

että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he

olivat päällikkönsä myyneet.

Nuijan jälkiä.

Kaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset

rapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti

puolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön

kanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus

ikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat

saaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat

tahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä

Ebba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:

— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki

karkaa Kaarlen puolelle.

Voutivanhus hykerteli käsiään neuvottomana.

— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän

täytynee antautua...

— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi

kasvoiltaan.

— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut

marski olisi...

— Sepä se! Jos hän eläisi, ei Turun linna koskaan antautuisi herttualle.

* * * * *

Turun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa

herttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen

julistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella

saapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän

ääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista,

jossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien

tapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja

selvästi herttuan joukkoihin.

Äsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet

hiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille

herttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei

yksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua

tempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.

Kirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppu

Birkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.

Saatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua

sen pöydälle virkkaen:

— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettava

Suomen kansalle julistus.

Ja niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen

kaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja

hänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä

huolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti

oli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.

Kun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: Annettu

Suomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.

Herttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta

huomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.

— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen

julistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka

näinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia

julistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea,

niinkuin veljeni Juhana.

Nyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään

ja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä

näihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan

kamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan

kielen.

Kun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin

Carolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja

siitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa

julki luettavaksi.

Kun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä,

että herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli

partaansa punova Birkholz:

— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä

ainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa

julistuksen omalla kielellään.

Aapelusta oppimassa.

Erämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken

saapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä.

Ulkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin

ja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli

luettavaansa.

Kirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli

sisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti

piispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja

ilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä

asuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia

kirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten

harmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa

miehille:

— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään

nuorempata miestä mukaanne?

— Johan tässä nyt vielä nuorempia... kunpahan vanhemmatkin ensin

oppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo

senkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden

huoltaja ja etumies.

— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra

ja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen

vähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa

muita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.

Pöydällä paloi kaksi talikynttilää, että miehet paremmin näkisivät.

Hymyillen hieman vallattoman veikeästi otti nuori papin vaimo

aapeluksen ja miehet asettuivat molemmille puolin seuraamaan lukupuikon

verkkaista liikuntaa.

— Aa.

— Aaa, aa, kuului partaisista suista.

— Mikäs tämä oli? kysyi Marketta osoittaen B:tä.

— Eiköhän se ollut setta, arvelee lipoinen, vankka erämies ja

korvenkävijä.

Marketan iloinen nauru helähti.

— B tämä oli ja tämä C.

— See... setta.

— Miksi Kanoinen sanoo niin että setta? pistää kirkkoherra väliin.

Pöydän toisessa päässä oleva tuntilasi oli valuttanut hiekkansa

alimmaiseen suppiloon ja tunti oli siis kulunut, mutta kirjaimistoa ei

ollut vielä päästy loppuun.

Marketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä

pistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui

vuorostaan jatkamaan.

Tuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun

triviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla

otteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden

piirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan

monituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa

Agricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa

aikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä

sittenkään päähänsä.

— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii

hikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.

Vielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra

kärsimättömästi.

— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin

puhkaen palavissaan.

— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta

kun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas

kasvoiltaan hieman lempeämmäksi.

Kirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle

opetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä

ja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä

puumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.

— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. —

Luulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.

Kirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli

lukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan

palvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes

muutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua

tässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat

kyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja

oli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo

vuorostaan muita kotonaan.

— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia

sanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet

taivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous

oli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille

oppilailleen:

— Sunnuntaiksi on tämä jo opittava ulkoa. Se on toista, kuin teidän

loitsunne, jotka eivät auta mitään.

Kirkkoherra nousi mennäkseen kyhäämään kirjettä piispalle ja läävästä

palaava Marketta sai taas käydä vuorostaan jatkamaan opetusta miehille,

jotka olisivat jo mielellään lähteneet suksilleen, koskapa jo Otava

ulkona myöhäistä iltaa näytti. Kirkkoherra kuitenkin määräsi, että

kirjaimet oli vielä useampaan kertaan jankattava ja ainakin puolet

opittava muistamaan ulkoa, ennen kuin miehet saisivat kotiin lähteä.

Hymyilevän Marketan lukupuikko alkoi jälleen liikkua verkalleen

aapeluksen lehdellä, ja nöyränä taipuivat vanhat päät seuraamaan sen

liikkeitä.

Rauhan vieras.

Nuijasodan melskeet olivat vähitellen vaimenneet ja Pohjanmaallekin

vierinyt viesti Klaus Flemingin kuolemasta. Häviöstä turtunut ja

päällikkönsä myynyt Pohjanmaan väki ei kuitenkaan osannut iloita

niinkuin olisi pitänyt näistä sanomista. Ilkan kohtalon muisto painoi

mieliä ja vasta kun kerkeä kesä oli tullut ja päästiin vähitellen

arkisiin askareihin käsiksi, alettiin odottaa Kaarle-herttuaa Suomeen.

Hän kyllä saapuikin, ja oli valmis jäntevin kourin järjestämään maan

asioita. Useampia retkiä hän teki Suomeen, ja v. 1602 hän palasi täältä

Ruotsiin matkustaen Pohjanlahden ympäri. Siltä retkeltä kerrotaan

seuraava kohtaus.

— Eräänä kirkkaana helmikuun päivänä oli Kalajoen kirkolla vilkasta

väen liikettä. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut väestöä

suorittamaan verojaan ja pitämään markkinoita.

Kirkkoherra Ljungo hääräsi vilja-aittansa luona ottaen vastaan

saataviaan ja kysellen eri seutujen miehiltä kuulumisia. Kohta alkoi

kuulua aisakellojen helke ja viljaa mittailevat talopojat keskeyttivät

työnsä sitä kuunnellakseen, kun oli varmasti joku ylhäisempi matkue

kulkemassa.

Kohta porhalsikin papin talon pihaan nelirekinen matkue ja

ensimmäisestä reestä ponnahti kookas mies, joka korkeasta otsasta

tuimista viikseistä ja salamoivista katseista tunnettiin heti herttua

Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, vaikka

kuninkaan nimi häneltä vielä puuttuikin. Tulija heitti ympärilleen

tutkivia katseita ja kirkkoherrakin oli niin hämmentynyt, että tunsi

polvensa tutisevan. Herttua nyökäytti ystävällisesti päätään miehille

tervehdykseksi ja ojensi kätensä kirkkoherralle.

— Hyvää päivää, kirkkoherra. Olette niin usein saanut käydä meillä

Tukholmassa, että minä nyt vuorostani pistäysin teidänkin vieraaksenne.

Talonpojat olivat kokoontuneet herttuan ympärille, ottaen naapukat

päästään, ja katsellessaan heidän innosta palavia poskiaan, tunsi

Kaarle-herttua jotain lämmintä läikähtävän povessaan ja tervehti

kädestä pitäen jokaista.

Kirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi ja

Kaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.

— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään

takan ääreen.

Tuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva

perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä

maailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli

loihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli

harvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti

hän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt

herttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja

ystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle,

joka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa,

Marketan, hämmästyvän toimettomaksi.

Marketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä

hämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat

vain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta

saattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla

kiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.

Kaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun

Marketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli

herttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.

Tieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin

lähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille

niin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa

herttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui

nyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista

nuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat.

Herttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän

vuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.

Hetken kuluttua virkkoi hän kirkkoherraan kääntyen:

— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain

suomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?

Mielihyvin nouti kirkkoherra käsikirjoituksen laskien sen herttuan

käteen.

— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä

ja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne

käteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen

minulla ei ole.

— Minä toteutan toivomuksenne, sanoi herttua ja kansaan kääntyen jatkoi:

— Nyt kun teidän kirkkoherranne on tämän maan lain suomentanut ja kun

tämä laki luetaan, samoin kuin kaikissa teidän asioissanne otetaan maan

kieli käytäntöön, ei teidän tarvitse peljätä vääryyttä harjoitettavan

kohtaanne. Tästä hyvästä saatte kiittää kirkkoherraanne.

— Kyllä hän on meidän etujamme aina katsonut, kuului väkijoukosta ja

koko kohtaus sai näin ollen juhlallisen luonteen.

Herttua ojensi kätensä kirkkoherralle, jonka silmät olivat kostuneet ja

hyvästelyssään virkkoi hän vielä:

— Kiitän kirkkoherraanne ja teitä kaikkia siitä luottamuksesta, mitä

olette minulle vaikeina aikoinanne osoittaneet ja toivon, että tästä

lähtien kykenen turvaamaan teille ja koko maalle rauhan, jota olette

kauan kaivanneet. Uusi aika alkaa nyt teillekin talonpojille.

Avopäisinä saattelivat miehet vielä pihamaalle rakastamaansa herttuaa,

joka perheineen sijoittui rekiin, lähteäkseen Pohjanlahden ympäri

kotiinsa Tukholmaan.

Kun reet olivat vierineet pihasta, virkkoi kirkkoherra Ljungo miehille:

— Se oli rauhan vieras.

— Niin oli, ja täysin sellainen, joksi olemme hänet kuvitelleet. Emme

me häneltä ele turhaan apua odottaneet.

Reippain mielin jatkoivat Pohjanmaan miehet saataviensa maksua

ja taisipa useampi jyväkarpio tulla kukkuraisena papin laariin.

Olihan hänkin heidän auttajansa ja suosittu sielunpaimenensa, joka

hengellisten toimiensa ohella piti huolta myöskin maallisten asiain

hoidosta.

Kuninkaan koulu.

Vihainen tammikuun viima puhalteli Turun ahtailla kujilla ja

keskipäivällä myymäkojujaan auki pitävät rihkamaporvarit puhaltelivat

kynsiinsä naputellen lämpimikseen jalkojaan. Aamulla oli pakkanen ollut

vielä kireämpi ja jalkojaan tömisytellen ja äänekästä melua pitäen

olivat kouluteinit saapastelleet Anninkaisten mäen syrjässä olevaan

taloon, jossa näihin asti oli Turun triviaalikoulu sijainnut, mutta

josta sen nyt oli täytynyt muuttaa toiseen taloon, sillä entisessä

aloitti uusi gymnaasio kuninkaan määräyksestä toimintansa.

Osa entisen triviaalikoulun oppilaita oli muuttanut tähän uuteen

kouluun, johon opettajia oli haalittu yhtäältä ja toisaalta.

Rehtoriksi oli saatu Upsalasta muuan jumaluusoppinut Jacobus Georgii

Raichaeus. Lehtoreitakin tarvittiin useita, kun tässä koulussa tuli

jokaisen opettajan opettaa omaa ainettaan. Niinpä rehtorin opettaessa

jumaluusopillisia aineita Thomas Andræ oli latinan ja kreikan kielen

lehtorina ja Turun entisten koulujen opettajat olivat vuoron perään

lupautuneet muiden aineiden opetuksesta pitämään huolta.

Nämä molemmat varsinaiset koulun opettajat ankarina sääntöjen miehinä

joutuivat heti kohtalaisen suurta vapautta nauttineitten teinivekkulien

kanssa vastahankaan. Niinpä tänäkin tammikuun aamuna, kun resuiset,

vilusta hytisevät teinit törmäsivät avaraan ja kylmään luokkahuoneeseen

ja lämpimikseen aloittivat seiniä tärisyttävän painin, syntyi siitä

kahnaus, joka päättyi luokkahuoneen seinällä olevan patukkakaapin

tarkasteluun. Arvoisa rector magnificus alkoi vallattomia naputella

koivunvitsoista punotulla »klopalla» selänpäähän. Asianomainen sääntö

vaati, että oppilaitten oli puhuteltava opettajiaan latinan kielellä,

mutta kun tämä taito varsinkin nuoremmilla teineillä oli puutteellinen,

syntyi aloitettavasta kurinpitotoimenpiteestä vielä suurempi sekasotku

kielen sekaannuksen takia, kun muutamat teinit tulivat nimittäneeksi

äkäistä Jaakoppi Roihausta, joksi teinit rehtori Raichaeusta

nimittivät, vahingossa aasiksi.

Kuninkaan koulun nimessä käskettiin järjestyksessä vanhin laskeutumaan

kurituspenkille. Tämä kurituspenkki oli hätähätää kuljetettu

triviaalikoulusta, jossa sitä useinkin oli käytetty ja jonka jalat

teinit olivat laittaneet siten, että penkki pienellä liikkeellä

romahti maahan. Kymnaasiossa oli vanhimpana oppilaana muuan Aukusti

Nuutinpoika, jota sanottiin Rooman keisariksi, ja joka nyt sai

laskeutua »klopan» käsiteltäväksi. Penkki kuitenkin romahti maaperään

ja teinit ulvoivat kuorossa latinaksi:

— Eläköön Augustus!

Kun Aukusti kääntyili paljain kintuin, tuli siinä arvoisa rehtori

huomanneeksi, että teiniparalla ei ollut paitaa päällä talven purevasta

viimasta huolimatta.

— Eikö Augustuksella ole tarpeellista aluskertaa? kysyi rehtori.

— Mistäpä ne teiniraukan varat paitaan riittäisivät, kun leipäkin on

kerjättävänä, sanoo Aukusti.

Kurinpito jäi sillä kertaa ja rehtori punoi mietteissään partaansa

harkiten, eikö jalo kuningas Kustaa Adolf voisi antaa Turun

kymnaasiolle jotain summaa teiniapuina jaettavaksi.

Vaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä

teinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken.

Koulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se

Aurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi

saamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat,

kunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät,

kun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander.

Hänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen

opinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun

perustettiin yliopisto.

Pitäjiä käymässä.

Keskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli

hiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin

irroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan

ehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat

hellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat

unohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa.

Keskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi

takaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa

lehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla

edes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa.

Kaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset

lähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen

käymättömille seuduille.

Näitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina

ja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille

ruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin

Turun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa

elonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.

Niinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun

koulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi

kertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin

kotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika

ja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun,

rikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan

mieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin

köyhät teinit hankkia kouluapunsa.

Nuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi

Taivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä

hyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren

lehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten

kylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet

mieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja

häneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.

— Mitäpä sinne... kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin.

Pietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin

tullessaan, kertoili Mikael.

— Vaimon?

— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen

niinkuin tavallisesti.

— Heh... ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseli

Pietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.

— Mitäpäs hän... piispahan on Lutherin opin kannattaja. Mutta suljehan,

Pietari-veli toki suusi, kun mehiläinen juuri lentää sinne sisään.

Eskil-teini uteli vielä, miten mahtoi hänen mielitiettynsä, Kaarina

Hannun tytär nykyään voida, ja saipa nuori papiksi aikova Hemminpoika

musertavia uutisia tämän pellavatukkaisen, sinisilmäisen ja rehevän

kaunottaren uskottomuudesta.

— Jätä vain Kaarina pois mielestäsi. Juhana-herttua sitä on lähennellyt

Turun porvarien juhlissa ja tyttö ei ole ollut vastahakoinen, olen sen

omin silmin nähnyt. Puhuupa jo koko Turun väestö puotiensa edustalla

asiasta ja Hannun tyttären on kerran jo huomattu linnassakin käyneen,

tosin hunnutettuna, ettei liikoja juoruja syntyisi. Turkulaisten

porvarien emännät ovat kuitenkin hyviä tuntemaan hunnunkin läpi...

— Älä jatka! kivahti Eskil punaisena kasvoiltaan.

— No olkoon sitten... ellet usko niin puske, mutta kyllä asia niin vain

on.

— Ja jos niin asiat ovat, niin silloinpa en astu enää jalallani koulun

kynnyksen ylitse. Lähden vaikka merille, eli jään tänne korpeen

eränkävijäksi, kuohahteli Eskil ylenmäärin suuttuneena Kaarinan

uskottomuudesta.

— Hoo, ei se vetele, virkahti Pietari-teini.

— Parempi täällä salolla on olla pappina kuin eränkävijänä ja kukapa

takaa, eikö mielesi pian kiinny johonkin hämäläiskaunottareen. Pianpa

joku sellainen sai isä-Petruksenkin mielen sulamaan ja kuuluu nyt juuri

äsken Pietari-maisterin kehoituksesta tämän emännäkseen ottaneen. Ja

pianpa se nähdään, miten sulavaliikkeinen ja sirkeäsilmäinen se tyttö

on, joka Petrus-isän jörön mielen on saanut sidotuksi maalliseen

lempeen.

— Mitä... onko Petrus-isä tuon tähän näkyvän Taivassalon kirkon

pappina? kysyi Mikael ihmeissään.

— Onpa niinkin ihan kirkkoherrana ja hänen luonaan me saammekin

maarumme täyteen ja ehkäpä hieman reppuummekin. Mitäs muuta kun

lähdemme saapastelemaan. Ehkäpä Petrus-papin vaimolla on sirkeä sisar

sinuakin varten, jatkoi Pietari hymyillen Eskiliin kääntyen.

— Olkoon! En heistä välitä tuon enempää. Ovat kuin mitähän perhosia,

mukisi Eskil ja hujautti reppuaan mättääseen, niin että leivän kannikat

kolisivat. Mättäässä oli ampiaispesä ja rauhanhäiritsijälle tuli kiire

lähtö pesän seutuvilta. Kaikin jatkettiinkin matkaa ja kyselemällä

löytyikin pian Petrus-papin talo ja reippaasti astuivat teinit

veräjästä sisään.

Petrus-isä oli nuoren vaimonsa kanssa muokkaamassa kasvimaataan ja

hämmästyi aika tavalla turkulaisia nuorukaisia nähdessään.

— Jumalan rauhaa taloon, toivotti Pietari ja teki syvän kumarruksen

entiselle opettajalleen.

— Mitä ihmettä... Turun poikia Taivassalossa saapastelemassa. Olipa

kauniisti tehty, kun tulitte katsomaan ja suuren maailman uutisia

kertomaan, virkkoi Petrus-pappi tervehtiessään ystävällisesti poikia.

Nuori papin vaimo, Pirkko, ei oikein tietänyt, olisiko pitänyt

nuorukaisia tervehtiessä kumartaa vai niiata. Ensin oli kuitenkin

huitastava multasen käden syrjällä kullankeltainen hiussuortuva

siloiselta, punastuvalta poskelta ja sittenpä jo Pirkko ojensikin

kätensä naurahtaen nuorukaisille.

Nämä olivat jääneet ihmeissään katsomaan Pirkon soreutta ja Petrus-isä

näytti miltei pahastuvan moisesta vaimonsa tarkastelusta.

Mentiin tupaan ja sillä aikaa kun Pirkko valmisti mehevän lahnakeiton,

uteli Petrus-pappi tarkkaan Turun kuulumisia. Ruokapöytään ilmestyi

vielä kuudeskin henkilö, papin vaimon nuorempi sisar, Lyyli ja niin

olivat samannäköiset sisarukset, että vain vähän solakkammasta

vartalosta voi Lyyli-tytön eroittaa sisarestaan. Tytön pöytään

tultua herahti helakan valkoiselle iholle hereä puna ja jopa nykäisi

Pietari-teini toveriaan Eskiliä, kuiskaten tälle:

— Enkö sitä sanonut jo äsken...

— No olehan tuossa, keskeytti Eskil, mutta sopivassa tilassa jatkoi

Pietari:

— Onpa melkein somempi vielä tämä kuin Kaarina.

Siihen ei Eskil väittänyt vastaan, vaan unohtui silloin tällöin

silmäilemään tyttöä.

Aterian jälkeen pyysi Petrus-isä teinejä kanssaan verkonlaskuun. Alkoi

olla ruoholahnan kutuaika parhaillaan ja entistä Turun koulun opettajaa

huvitti näyttää kalastustaitoaan entisille oppilailleen. Pyytelipä hän

pojista jonkun jäämään toverikseen kalastamaan ja silloinpa oli jo

Eskil innokkaimpana tarjoutumaan.

— Jospa jäisinkin minä, virkkoi Pietari. — Oli se tyttö niin kovin

sorea...

— Etkä jää. Sinullahan on Turussa kalaporvarin tytär. Mitä sinä

tunkeudut toisen tielle, kivahti Eskil toverilleen.

Pietari nauroi, eikä malttanut olla toverilleen sanomatta:

— Onhan se sinullakin...

— Minä hänestä vähät!

— Hoo, sellaisia perhosia ne ovat kouluteinit, hohotti Pietari, sanoen

aikovansa lähteä jo illalla eteenpäin ja rauhoitellen piloillaan

Eskiliä:

— Kyllä sinä hänet saat. Katsele vain papin paikka valmiiksi.

Eskil jäikin Petrus-papin toveriksi kalastamaan. Puhuipa jo Petrus-isä

apulaisenkin ottamisesta ja antoi nuoren teinin ymmärtää, että hyvin

koulunsa läpäistyään olisi se Eskilille vapaana. Tämä sopikin hyvin

Eskil Hemminpojan suunnitelmiin, sillä syvällepä oli hän jo ehtinyt

katsoa Lyyli-tytön sinisiin silmiin ja tämäkin jo luvannut nuorelle

teinille varmempaa uskollisuutta kuin turkulaisen porvarintytär.

Kevätjuhla.

Vuoden 1640 talvi oli ollut kylmä ja luminen, mutta kevät tuli

aikaiseen ja Turusta suolaa ja rautaa hakevat sisämaalaiset saivat

toukokuun puolimaissa tervavenheitään maataipalien yli kiskoessaan

hikoilla niinkuin keskikesän lämpimillä. Kevät-touot olivat jo tehdyt,

nauriskasket vierretyt ja joutipa siis suolanhakumatkalla hieman

viivyttelemäänkin ja katselemaan sitä vireätä touhua, joka ilmeni tällä

kertaa niin erikoisen silmään pistävänä Turun kujilla ja kaduilla.

Kuulaassa kesäisessä ilmassa kajahteli rakennusmiesten kirveitten iskut

ja raskaita rakennustarvekuormia vedättävien hevosmiesten huudot. Turku

oli saanut rakennuskuumeen. Olihan maassa ollut rauha taas pitemmän

ajan ja kauppaporvarit olivat vaurastuneet. Kun nyt maan ensimmäinen

yliopisto avattaisiin pian Turussa, tietäisi se kaupungille aivan uutta

nousukautta ja asukaslisäystä ja niinpä kohosikin talo toisensa perästä

Aurajoen varrelle ja Anninkaisten mäen rintaan.

Uuden yliopiston rakennuspuuhat lienevät olleet kuitenkin

huomattavimmat. Jo vuosia oli ollut asia vireillä. Pietari Brahen

toimesta ja kuninkaan avulla oli asia saatu niin pitkälle, että pian

voitiin valmistella yliopiston vihkimäjuhlaa.

Turku, ja sen mukana koko maa, oli onnellinen uudesta opinahjosta.

Eihän tarvitseisi nyt enää lähettää vieraisiin maihin opinhaluisia

nuorukaisia opintojaan jatkamaan, vaan saisivat nämä omassa maassa ja

kansan omalla kielelläkin nauttia korkeampaa opetusta.

Joutui sitten heinäkuun viidestoista päivä ja Turku pukeutui

juhlapukuun. Yliopistorakennus oli koivuilla ja köynnöksillä koristettu

ja jokaisen talon portaat olivat samoin levillä ja koivuilla

somistetut. Olipa siinä nuoret koivahaiset raivautuneet lähiseudun

metsistä. Kouluteinit olivat niitä juhlapäivän edellisenä yönä huutaen

ja hoilaten kuljettaneet isoilla kuormavankkureilla. Turun porvarien

nuori neitosakki oli punonut seppeleitä ja köynnöksiä ja ihmetellen

katseli yön jälkeen kirkkaana nouseva päivä juhlaan somistautunutta

Turkua, joka lehvä- ja kukkaisrunsaudessaan oli kuin nuori morsian.

* * * * *

Jo varhain juhlapäivän aamuna oli piispa Iisakki Rothovius liikkeellä,

suunnaten askeleensa Eskillus Petraeuksen asunnolle. Pujoteltuaan

ahtaita kujia muutaman Auran rannalla olevan talon pihaan, kopisti

piispa Rothovius varovasti kepillään Petraeuksen makuuhuoneen ikkunaan.

Kohta heilahti uudin ja rehtori Petraeuksen pörröinen pää ilmestyi

ikkunaan.

— Terve, arvon veli, toivottavasti voit tulla kanssani katsomaan,

mitä viime yö on saanut aikaan rakkaassa Turussamme, tervehti piispa

Rothovius rehtori Petraeusta...

Ikkuna ponnahti rämisten auki ja Petraeus virkkoi hyvätuulisesti:

— Mielelläni, jos vain voit odottaa siksi, kun hyppään housuihini.

Pian joutuikin rehtori Petraeus pihamaalle raskaan kuhmurakeppinsä

kanssa, siristellen silmiään huikaisevassa auringon paisteessa.

Ystävykset lähtivät aamukävelylle, hengittäen mielihyvällä raikkaita

keskikesän aamun tuoksuja.

— Ihana aamu, virkkoi Petraeus. — Tuntuupa siltä kuin luontokin

valmistautuisi erikoisen suopeaksi juhlapäiväksemme.

— Niin, kuulehan vain, miten nuo käetkin kilpaa kukkuvat, vaikka kesä

on jo puolissa. Mutta enhän muista lainkaan onnitella arvon veljeä

rehtorinimityksestä, jonka eilen sain vasta tietää. Suokoon Jumala

sinulle voimia paljon kysyvässä työssäsi.

— Niin, en tiedä, onko vaali osunut oikeaan. Koetan kuitenkin tehdä

parhaani rakkaan oppilaitoksemme hyväksi, virkkoi Petraeus, joka oli

äsken nimitetty uuden yliopiston rehtoriksi, sitä ennen toimittuaan

Turussa kymnaasion lehtorina jo puolisenkymmentä vuotta.

— Luulen, että vaali on osunut varsin oikeaan, virkkoi Rothovius.

— Samoinkuin sekin, että kreivi Brahe on yliopistossamme kanslerina.

— Niin, häntähän saammekin etupäässä kiittää yliopiston perustamisesta.

Luulen, että hän hoitaa sitä yhtä hellin käsin, kuin muitakin

edesottamisiaan, jotka ovat tarkoitetut Suomen maan hyväksi.

— Katsohan, miten Turkumme on pukeutunut juhlapäiväkseen, virkkoi

piispa Rothovius viitaten koivutettuja kujia ja portaitten pieliä.

— Niin, tämä onkin kevätjuhla. Kristinuskon maahantuonnista asti ei

Suomen kansa ole saanut nauttia tällaista hyvyyttä, sanoi piispa

Rothovius ja jatkoi: — Tämä on hengenviljelyksen kevätjuhla ja

ensimmäinen hedelmä, minkä se kypsyttää on Pyhä raamattumme, joka nyt

toivottavasti jo pian saadaan maan omalla kielellä julkisuuteen.

— Vielä muutamia vuosia ja Suomen kansa saa tämän lahjan omakseen,

sanoi Petraeus, joka oli jo useita vuosia ahertanut muiden mukana

raamatun käännöstyössä.

Aurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi

kaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja

piispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.

— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan

Herran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi

piispa Rothovius.

* * * * *

Tuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä

saman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston

vihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän

reunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta

juottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston

opettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin

aamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi

kalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen

leipäsäkinkin.

Tuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja

talutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:

— Säälittääpä hieman, kun pitää noin hyvä elo-oman alku antaa.

Tähän virkkoi Tuomas naurahtaen:

— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi

antaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme

ja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä

kohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun

omakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.

— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoi

Pirkko-emäntä.

— Niitähän ehtii sitten talvella... viemme nyt vain tämän.

Pian oli Tuomas Tuomaanpoikakin matkalla ja Turku alkoi täyttyä

juhlivasta kansasta. Uteliaana odotettiin juhlakulkueen lähtöä

yliopistolta kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Pian lähtikin

moniosainen, komea kulkue liikkeelle ja tuomiokirkko täyttyi ääriään

myöten juhlivasta kansasta. Jäipä osa ulkopuolellekin ja kaukaa

saapunut salon mies saattoi tuskitella, ettei osannut paremmin

huolehtia kirkkoon pääsystään.

Mutta avonaisesta ovesta kaikui kyllä uloskin messun sävelet ja piispa

Rothoviuksen voimakas ääni hänen saarnatessaan tekstistä:

»Kiittäkäät Herraa, sillä Hän on hyvä; sillä Hänen armonsa pysyy

ijankaikkisesti.»

»Viheriäisellä niityllä Hän antaa minun levätä ja viepi minut

virvoittavain vetten tykö.»

Juhlakulkue palasi tuomiokirkosta yliopistolle ja latinankieliset

juhlapuheet alkoivat. Niistä ei kansan mies saanut selvää, mutta

muutenkin tiesi hän, että kansa oli nyt saanut ensimmäisessä

yliopistossaan lahjan, jonka veroisia vain harvoin saataisiin.

Suuren työn päätyttyä.

Oli muuan varhainen sunnuntaiaamu joulun edellä v. 1642. Piikkiön

pappilassa oltiin aina muulloinkin varhain liikkeellä, mutta nyt oli

kirkkoherra Gregorius Favorinus ollut valveilla jo ensimmäisestä kukon

laulusta ja silmäili usein kansliahuoneessaan liikkuessaan pöydällä

olevaa suurta kirjaa, jonka vahvat kannet ja messinkihelat hohtelivat

uutuuttaan.

Sen kirjan oli eilen illalla kääreissään kantanut reestä

kansliahuoneeseen pappilan renki, joka oli käynyt sen Turusta

noutamassa. Kuskipukilla oli renki ajanut ja kirja ollut reen perällä

yksinään niinkuin kunniavieras ainakin.

Se kirja oli pyhä raamattu, joka juuri oli valmistunut painosta

viisimiehisen toimikunnan kääntämänä ja johon toimikuntaan kuului

myöskin Piikkiön kirkkoherra Favorinus. Juhlallisin mielin katseli

kirkkoherra Favorinus suurikokoista kirjaa, odotellen Turusta kahta

muuta toimikunnan jäsentä, pari vuotta sitten perustetun yliopiston

rehtoria Eskillus Petraeusta ja professori Martti Stodiusta, joiden

saavuttua pyhä kirja ensi kertaa avattaisiin. Kirjan messinkiheloihin

ei oltu koskettu sen jälkeen kun ne painossa oli kiinni pantu, eikä

kirkkoherra Favorinus mennyt niitä avaamaan, ennen kun odotetut vieraat

olisivat paikalla, vaikka mieli kovin teki katselemaan edes kirjan

nimilehteä.

Paljon työtä oli sen kirjan suomentamiseen uhrattu. Monta yötä oli

Favorinukseltakin mennyt suomennostyön ääressä ensimmäiseen kukon

lauluun, josta taas oikeastaan alkoikin jo seuraava päivä. Niin olivat

toisetkin kääntäjät ahertaneet ja työn tulos oli nyt tuossa valmiina.

Kansan omalla kielellä oli nyt olemassa tämä kauan kaivattu kirja, joka

saisi nyt vähitellen levitä kansan käsiin sitä myöten, miten kunkin

varat sallivat. Turusta oli sitä saatavissa ja kullakin kääntäjällä oli

oma kappaleensa, joista tämä oli päätetty ensimmäiseksi avata pienin

juhlallisuuksin.

Tästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain

olivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa

alkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen

pappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja

rehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.

Hieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat

pöydällä olevaa raamattua.

— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan

avata, sanoi professori Stodius.

— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä

tilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on

työmme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi

kirkkoherra Favorinus.

— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata

hänen muistoaan.

Kirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti

pöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori

avasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.

— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja

kun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla

kunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän

ympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan

tätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.

— Vai tuollainen se nyt on!

— Onpa se!

— Mahtaa se maksaa kokonaisen lehmän hinnan?

— Jo toki monenkin!

— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja

kirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen

aloittavan.

»Alussa loi Jumala taivaan ja maan.»

Kirkkoherra vaikeni hetkeksi ikäänkuin kuunnellakseen sanojen

vaikutusta.

»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi

kirkkoherra lukuaan.

Hartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät

aina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma

raamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja

valistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen

vainiolla.

Kun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään

lähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään

kirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen

saavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.

Kirkon rangaistus.

Laajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen

kiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton,

autioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin

talon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten.

Papin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun

kirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset

askartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden

tunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti

sielunpaimenen mieltä.

Tänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli

kirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta,

jota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika

oli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt

lastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan

julkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi

uhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä

oli ankarasti kielletty.

Nämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä

tuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan

eivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin

kuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.

Eskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi

kirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja

Ilpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.

Jalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies

sai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut

mitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin

tilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan

rangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin

rangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä

kirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin

rangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai

permannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen

johtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin

kuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana.

Tämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin

kirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa

valistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa

emäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla

käännyttää hänen pakanallista mieltään.

Syysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa.

Kirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen

taas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin

tapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä,

Laurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta

vastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin

valistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja

seurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan

kanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja

määrätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän

tätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.

Lukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta.

Ilpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa

käytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli

Ilpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven

päälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin

samanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita

käytettiin.

Kaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa

seuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.

Niin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin

vaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus

asiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun

määrättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli

useimmille jo kuolemanrangaistus.

Kirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli

taas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin,

joka oli hänen hoitoonsa uskottu.

Kirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen

ja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi

hän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon

hänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki

töksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa

siihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi

keskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan

emäntä, siis yksi tuomituista.

Kirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vielä

Ilpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.

Ilpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan

lepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja

piirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään

tuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.

— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti

silmänsä pappiin.

— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla

minua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.

— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen

tervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.

— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka

siitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä

armahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella

ainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.

— Anon kaikkea anteeksi... jos vain ei sitä häpeää... tahdon rukoilla

vain Jumalan äitiä... palvoa oikeassa uskossa ja...

Ilpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi

sekavia sanojaan.

— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen

sinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän,

vaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta

muista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi

jatkuu.

Ketterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään

kirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista,

huomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:

— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään

aamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan

sydämeni vapisi siitä tuomiosta.

— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. —

Niiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan.

Paremminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinua

rangaistuksestaan säästänyt.

— Annan sillekin... otin jo mukaan äyrityisen. Tässä se on.

Ilpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski

sen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle

Nikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta

sai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon

pyhimysten palvomisesta.

Ilpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen

jatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän

tehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa

tehnyt myöskin samoin.

Seuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen

jalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät

pitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja,

joiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti

seisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä

lienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä

kohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut

aikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.

Jumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun

asti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen

viittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle

lähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.

Rangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil

Matinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi

kulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi,

ettei kirkon käsi ylettyisi.

Siihen kuitenkin virkkoi Karppainen, joka rangaistuksen oli ottanut

opikseen:

— Älähän uhittele... kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on

kuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.

Piispan käräjät.

Salopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että

jokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka

nyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo

osia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka

hallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä

sijaitsevaan emäpitäjään.

Lähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta

koettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön,

mutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua

kovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset

tavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa

Iisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään

erämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa

vielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut,

että kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on

vain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan

työn kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen

kanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa

noituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien

avulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»

Nämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa

Rothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta

piispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin

lievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa,

käyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta

harjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja

tuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin

kirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.

Salokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten

vastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin

keskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman

matka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin

kulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään...

Mutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja

niinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti

täyttämättä.

Olihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli

toimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja

tämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja

ja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.

Mikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille

ja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä

keskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin

pitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua

tuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.

Niille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi

joutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä

ja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat

ilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.

* * * * *

Juhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät.

Kirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät

tulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi

korveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta

jumalaa ja kotihaltijoita.

Kirkon kuoriin on asetettu pitkä pöytä, ja sen ääressä istuu

kirkkoraati ja seurakunnan papisto. Pöydän keskellä on avattuna

suomenkielinen raamattu. Odotetaan vain piispaa pöydän päähän, jonka

jälkeen syytetyt käsketään esille. Asepukuiset nihdit ja kaksi piispan

huovia seisoo kirkon ovella valmiina, jos syytetyistä joku yrittäisi

paeta.

Piispa astuu kuoriin ja pitää jylisevän puheen seurakuntalaisille,

joista yksi ja toinen hairahtuu pakanuuteen, vaikka jo monen miespolven

ajan on kristinoppia saarnattu ja opetettu kansaa palvelemaan ainoata

oikeata jumalaa. Tämän jälkeen istuu vanha Juhana Gezelius pöydän

päähän ja saa asiakirjavihkon kirkkoherralta, joka syytökset on

nostanut ja syytettävät jo kertaalleen tutkinut.

Syytetyt käsketään pöydän ääreen ja toisiaan tyrkkien lähenee

kymmenkunta miestä ja naista pelosta hiestävän punaisena korkean

kirkonoikeuden eteen. Viimeisiä tyrkkivät nihdit ja piispan huovit

pertuskoillaan selkään ja aseet pystyssä jäävät syytettyjen selän

taakse seisomaan.

Ensimmäisenä syytetään Simo Matinpoika Kurkelaista, joka on

noituudellaan saattanut naapurinsa lehmät lypsämään verta ja hävittänyt

samoin toisen naapurinsa kalaonnen kokonaan. Useat näkijät todistivat

Simo Matinpojan liikkuneen metsässä ja järvellä taikoja tehden ja

loitsuja lukien ja Kurkelainen tuomitaan piiskattavaksi, koskapa oli

näin paljon pahaa saattanut aikaan.

Tuomittu asetetaan mustaan penkkiin istumaan ja odottamaan

rangaistustaan ja seuraava syytetty, Heikki Ronkainen, astuu esiin ja

asiapapereista näkyy, että hän pitää Väinämöistä suurempana haltijana

ja sankarina kuin Ristin Kiesusta. Ronkainen seisoo pystypäisenä

neuvospöydän ääressä ja piispa sanoo hänelle:

— Etkö tiedä, mies, että Kristus oli Jumalan poika ja Väinämöinen vain

tavallinen ihminen. Miksi palvot häntä?

— Ei ole kenenkään tiedot Väinön tietojen veroisia, eikä laulun lahjaa

kenellekään semmoista suotu kuin tietäjälle ijänikuiselle, vastaa

Ronkainen, katse niinkuin jonnekin hyvin kauas kiinnitettynä.

Hengenmiehet neuvottelevat ja Gezelius sanoo äijälle:

— Sinun on kuitenkin lakattava pakanuuden aikuisesta uskostasi ja

palveltava vain ainoata oikeata Jumalaa.

— Mitä minusta... lähden tästä kohta Väinämön jäljille, lasketan laulun

ikuisille maille ja silloinpa ette mahda minulle mitään.

Mies huomataan höperöksi ja pääsee lievällä rangaistuksella. Nihti saa

taluttaa hänet istumaan hetkeksi jalkapuuhun ja vastaan mukisematta

antaa Ronkainen asettaa jalkansa piinapuuhun.

Kahta vaimoa syytetään noituudesta ja salaisiin pahan pitoihin luudalla

ratsastamisesta pääsiäisyönä. Piispa lukee syytöspykälää ja naulaa

sitten tiukan katseensa kirkkoherraan:

— Uskotteko, että nämä vaimot ovat voineet todellakin ratsastaa

luudalla? kysyy hän.

Kirkkoherra vastaa jotain sellaista uskovansa. Vastaus on epäselvä ja

niinpä piispa sanookin:

— Se on mahdotonta. Nämä vaimot ovat voineet harjoittaa taikuutta ja

noituutta, ja siitä heidät tuomitsemme, mutta kristillisen kirkon

pappien ja opettajien tulee näitä asioita käsitellä selvällä järjellä

ja nähtyihin tosiasioihin nojaten, toisin sanoen: paimenien tulee

valistaa seurakuntalaisiaan ja valistua myöskin itse.

Kirkkoherran otsalle oli kohonnut synkkä pilvi. Olihan piispan sanoissa

selvä syytös papistoa vastaan, joka liiallisuuteen asti uskoi noituuden

vaikutukseen ja pahan valtaan. Piispan tarkoitus näytti olevan vain

rangaista taikuuden harjoittamisesta, eikä hän nähtävästi uskonut sen

saavan aikaan niin paljon pahaa kuin papistokin näytti olevan valmis

uskomaan.

Pienempiä seikkoja myöten tutkii piispa kaikki syytökset ja julistaa

tuomiot aina lievempiä, kuin papit olivat odottaneet. Niinpä vain Simo

Matinpoika joutui kärsimään ruumiillisen rangaistuksen ja muut kaikki

pääsivät jalkapuussa ja mustassa penkissä istumisella.

Kun viimeinen syytetty oli saanut tuomionsa, virkkoi piispa

hengenmiehille:

— Meidän täytyy rakkaudella rakentaa seurakuntaa ja toimia niin, että

tietämättömyys vähitellen poistetaan kansasta ja se tehtävä on uskottu

teille, sielunpaimenille, vaikka hyvin monet ovat jättäneet tehtävänsä

suorittamatta.

Syytetyt olivat vapisseet piispankäräjille tullessaan. Olihan

ruumiillisen rangaistuksen ankaruus ja häpeä kuvastellut jo varmana

silmien edessä. Pitäjän vankihuoneen kulmalla seisova rengaspaalu,

johon piiskattavat sidottiin -käsistään alastomaksi riisuttuna,

oli syytetyille kauhua herättävä. Nyt ainoastaan yksi oli siihen

tuomittu ja hänenkin vahvalle pergamentille piirrettyä tuomiotaan

näytti Juhana Gezelius mietteissään ja kuin katuen katselevan.

Ja kun väkijoukko hajaantui kirkosta katselemaan Simo Matinpojan

rangaistusta ja piispakaan pappien mukana poistuessaan ei voinut olla

katsettaan kääntämättä raakaan näytelmään, virkkoi hän synkin ilmein

sielunpaimenille:

— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka

kirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille.

Jatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu

meihin.

Palatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään,

muistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli

saapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä

kädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin

kovan ja ankaran.

Suomen leijonat.

Oli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään

joen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut

taisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut

rivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki

oli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean

siiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan

everstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta

joukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun

ratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:

— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka

edellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla

uljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän

voittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet

vieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne

kärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän

täyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet

pystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!

Raikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti

raskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin

nähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn

harmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli

tottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan

Ruotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla

tämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata

kenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä,

mutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin»,

tarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.

Parin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi

ja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna,

lyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta

oli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen

etevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan.

Ruotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja

kun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin

laukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan

putkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia

vastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.

Ennen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että

tarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi

voittokin näille.

»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi

hurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä

käynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske

piti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen

siipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:

— Olkaa valmiina ja tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne!

Stålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja

riveistä sateli innostuneita huudahduksia:

— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse

keisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi... kyllä täällä vastaan otetaan!

Alkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani

maan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!»

saattoi erottaa vähitellen lähenevän.

Keisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat

suomalaisten rivit tunnetun huutonsa:

— Hakkaa päälle!

Vimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua

vetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit,

jotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja

pappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä

hyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa

laukata rivien edessä.

— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä!

huusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin

pappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat

pakoon.

— Sillä tavalla pojat! riehahti Stålhandske.

— Kun näin jatketaan, saa tulla vaikka itse paholaiset vastaamme.

Pappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin

verissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan.

Näiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin

raketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.

— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy

kuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!

Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri

joukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät

peläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä

musketin kuula tavannut.

Keisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä

hajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti

kysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas

seitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos

tupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten

ja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön

suojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva

pappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:

— Ovatko nämä Hakkapelitat ihmisiä?

— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten

valtaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja

vastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset

kestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle

kuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.

Kun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen,

ratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai

sanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:

— Minun suomalaiset leijonani!

Ruotuvääpelin miekka.

Helmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja

muutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman

lempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita

lumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet

sulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään,

kurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan

ja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.

Vanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä

ja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän

oli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen

sotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla

kantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä

painonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin

ranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset

kuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman

taistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja

huomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa

vihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan:

— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka

suomalaisen miehen kädessä.

Taistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä

Hakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa

kysäisi kuningas:

— Nimesi?

— Hakkarainen, herra kuningas.

— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi

kuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.

Rivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla

miekallaan.

Koko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen

miekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja,

vaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin

piippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut

vääpelin arvoon.

Nyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä.

Vähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja

muulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia.

Kun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi

vanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.

Kun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui

usein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan.

Kunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa

joku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana

vierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean

ja suuren asian puolesta.

— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa... johonkin arvoesineeseen tahi

omaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.

Hakkarainen hymähtää ja miekan arpi hänen otsallaan punoittuu. Sen

on vanha sotajunkkari saanut pappenheimiläisiltä muistoksi liiasta

rohkeudestaan.

— En siitä luopuisi vaikka talon saisin, virkkaa ruotuvääpeli

kohennellen hiillostaan.

Vähitellen juro mies elähtyy sotamuistoistaan ja alkaa niistä

kertomaan. Ja näissä tarinoissa tulee esille se suomalaisten kunto ja

rohkea karskius, joka jo vuosisatoja on pitänyt yllä pienen kansan

mainetta.

Kansan suosima ylimys.

Turun linnassa oli taas pitkien aikojen jälkeen vilkasta elämää. Sitten

Juhana herttuan aikojen ei oltu siellä nähty niin paljon loisteliasta

hoviväkeä, koreapukuisia palvelijoita ja asemiehiä. Kreivi Pietari

Brahe, Suomen uusi käskynhaltija oli antanut näitä vallan ja rikkauden

merkkejä kokoontua ympärilleen nähtyään, miten autio ja kolkko Turun

avara linna tällä kertaa oli.

Turkulaiset olivat mielellään nähneet linnassa loisteliasta elämää ja

innokkaasti ottaneet siihen osaa. Olihan Turun porvaristo ollut aina

pidetty kestivieras kaikkien linnan isäntien aikana, paitsi jyrkän ja

karskin Flemingin, ja nyt kun linna oli ollut jo pitemmän aikaa melkein

autiona, otettiin kreivi Brahen pitokutsut iloisin mielin vastaan.

Nuorien poskille syttyi innon ja toivon puna. Olihan niin usein Turun

linnan kesteissä syntynyt lemmensuhteita, joita linnan isännät sitten

vahvistivat nauttien puhemiehen hauskasta tehtävästä.

Nytkin oli ollut linnassa juhlat ja Pietari Brahe oli saanut kaikkien

mielet puolelleen ystävällisyydellään ja rakastettavalla käytöksellään.

Oli kevät ja metsät kaupungin ympärillä olivat saaneet viime päivinä

vihertävän, tuoksuvan verhonsa. Linnan suuressa salissa oli käynyt

ahkeraan karkelo ja kevään iloa oli nuorten katseissa, jotka olivat

tulleet ulos vilvoittelemaan ja kevätyön suloudesta nauttimaan.

Yhtäkkiä leviää vieraitten joukkoon tieto, että kreivi Brahe aikoo

lähteä useita kuukausia kestävälle tarkastusmatkalle sisämaahan

ja Turku jäisi taas kesän tullen hiljaiseksi, kun linnakin olisi

suljettuna vieraille.

Linnan suuressa salissa se sanoma saakin vahvistuksen. Lopettaessaan

kevätyön kestejä lausuu Pietari Brahe vierailleen:

— Tärkeät toimet vaativat meitä lähtemään maan eri osiin ja matka

saattaa kestää kauankin. Täällä tulee taas hiljaista, kun nuorille ei

ole tilaisuutta kokoontua virkistävään leikkiin, emmekä vanhemman väen

kanssa ole tilaisuudessa keskustelemaan maan asioista. Maan parhaimmat

miehet ovat sodassa, niinpä minunkin täytyy entistä enemmän huoltaa

maan asioita ja tarpeita, jotka ovat hyvin suuret ja vaativat pikaisia

toimenpiteitä. Kuninkaani ja omasta tahdostani haluan tehdä kaikkeni

tämän ihanan maan hyväksi ja että saisimme tarkan selvyyden kaikesta,

on meidän käytävä kaikkialla maassa, pohjan periä myöten ja niinpä

lausunkin teille nyt muutamiksi kuukausiksi jäähyväiset ja kiitokset

ystävällisyydestänne, ja kun palaan, olette taas tervetulleita Turun

linnaan, jonka suojista ei saa ilo puuttua pitkinä syysiltoina.

Hyväksyvä humina kävi väkijoukossa ja kaupungin pormestari ei malttanut

olla korottamatta ääntään:

— Eläköön kreivi Brahe!

Tähän yhtyi vierasjoukko, eikä niin sydämestä lähtenyttä toivomusta

ollut Turun linnan vahvat seinät ennen kuulleet.

* * * * *

Saloseuduilla ei oltu ennen kuultu eikä nähty, että maan korkein

päämies lähtisi itse omakohtaisesti ottamaan selvää maan asioista.

Nyt se nähtiin. Kreivi Brahe liikkui kaikkialla ja vaatimattomalla,

ystävällisellä olemuksellaan valloitti heti kaikkien mielet.

Saavuttuaan eri paikkakunnilla talonpoikien tupiin, antoi hän

kutsua naapurit kokoon ja neuvotteli heidän kanssaan elinkeinojen,

maanviljelyksen ja karjanhoidon, parantamisesta. Epäkohdat ja

toivomukset saatiin lausua vapaasti maan päämiehelle ja harkittuaan

asiaa, oli tämä valmis sanelemaan sihteerilleen määräykset

virkamiehille. Ja kun asiat oli järjestetty, alotti korkea vieras

leikkipuheet, söi talonpoikien pöydässä ja nukkui keskikesän helteessä

heidän aitoissaan, ylistäen maan ihanuutta ja luonnon rikkauksia.

Kelvottomia virkamiehiä hän moitti, pannen joskus pois viraltakin

ja lainlukijat ja voudit joutuivat tarkan tutkinnon ja määräysten

alaisiksi. Saivatpa huonosti tehtäväänsä hoitavat papitkin

kuulla tiukat muistutukset seurakuntain hoidosta ja tehtäviensä

laiminlyönnistä ja uhkauksen, että ellei korjaannusta tulisi, saisivat

eron viroistaan hänen toimestaan.

Palattuaan matkaltaan teki Brahe esitykset parannuksista hallitukselle,

saaden suostumuksen ja niinpä saatiin monta tärkeätä parannusta oloihin

kreivin toimesta. Postilaitos sai alkunsa, majatalot ja kyydinpito

järjestettiin ja yliopisto ja uusia kaupunkeja perustettiin. Veronkanto

muutettiin yksinkertaisemmaksi ja uusia tärkeitä virastoja perustettiin.

Jo muutamien vuosien kuluttua kiertää taas kreivi Brahe ympäri maata

tarkastamassa toimintansa tuloksia. Joutuessaan näin kulkemaan

vaivaloisia teitä suunnitellee kreivi uusia teitä ja kulkuneuvoja.

Kulku käy taaskin kesäiseen aikaan ja Juhannuksen tienoissa ollaan

keskimaassa, liukaskielisten savolaisten kalarannoilla.

Sattuupa sitten, että kreivin matkueen venheet ovat vedettävät muutaman

hieman pitemmän maataipaleen poikki ja kun hevosia miehineen ilmestyy

useita kymmeniä venheitä vedättämään, ihmettelee tätä Pietari Brahe:

— Johan näillä menisi kokonainen laivakin taipaleen ylitse.

Siihen sanoo muuan Juurikorven mies:

— Mitenkäpä muutenkaan osottaisimme teille syvää kiitollisuuttamme ja

rakkauttamme.

Kreivi tulee tästä liikutetuksi ja päättää viettää juuri käsillä olevan

Juhannusyön Tanu Tasaisen talossa Salokulman kirkonkylässä, vaikka

pappilaan on varattu huoneet kreiville ja hänen seurueelleen.

Tanun talossa tulee kiire ja hätäinen hälinä korkean vieraan

sijoittamisesta. Tanukin tulee arvelemaan kreiville kumarrellen, minkä

huoneen tämä tahtoisi itselleen laitettavan.

— Nukun aitassa. Siellä on ihana hengittää keskikesän tuoksuja.

— Mutta eihän nyt kuitenkaan... estelee Tanu ihmeissään.

— Kyllä vain. Miehilleni saatte laittaa vuoteet tupaan.

— Tuota... kun siellä taitavat tanssia pitää näin Juhannusyönä,

hätäilee isäntä ja päättää kieltää pois koko homman.

— Eihän nyt toki saa kieltää nuorten iloa, sanoo kreivi ja lisää:

— Mekin tulemme mukaan ja nyt saatte lähteä näyttämään meille

viljelyksiänne.

— Ne... tuota ovat huononpuoleisia... eihän niistä näin korkean vieraan

katseltaviksi... estelee taaskin Tanu.

— Pitää laittaa viljelykset hyvään kuntoon ja jalostaa karjaa, sanoo

kreivi. — Se on kuitenkin oleva tämän maan pääelinkeino, kunnes

kulkuneuvot kehittyvät ja teollisuus elpyy.

Lähiseudulle ehtii vieriä viesti kreivin vierailusta ja Tanun talo

on pian pyhäpukineista väkeä täynnä. Pitäjän kirkkoherra on väkineen

nyreissään, mutta saapuu kreivin kutsusta ja lauhtuu saatuaan kuulla

kreiviltä tämän haluavan tutustua maan talonpoikaisväen elämään ja

tapoihin.

Väestön innostuksella ei ole rajoja, kun korkea vieras tahtoo vielä

lähteä Juhannussaunaan, joka siellä rantatörmällä on pullautellut

savujaan kesäillan tuoksuville ilmoille.

Tanun suureen vierastupaan on katettu ruokapöytä, johon kreivi vaatii

käymään papin perheineen ja Tanu-isännän naapureineen. Illallisen

jälkeen virittävät pitäjän parhaat viuluniekat poloneesin Juhannusyön

tanssien alkajaisiksi ja kreivi väestön ystävyydestä lämmenneenä tahtoo

ottaa siihen osaa.

Kirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka

heistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin

nuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse,

mutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun

huomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen

tarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja

vaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni

katkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.

Ja kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana

aittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko

innokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.

— Eläköön, eläköön kauan meidän kreivimme!

Riitaisilla vesillä.

Vaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten

asuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli

vielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu

kohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa

pyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia

kiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset

hämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin

jonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi

lähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo

vuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä

siitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä

lukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin

riittävän jokaiselle.