Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten
jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja,
jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla
nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin,
joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki
voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä
ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä
huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään
yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin,
kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.
Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista
vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki
tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran
Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:
— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle
muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka
ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.
— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.
— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja
siihen sai Tuomas tyytyä.
Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta
isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään
toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä
ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen
suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.
Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik
Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää
pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne
menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein
juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva
huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden
pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan.
Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu
sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan
mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.
Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan
permannon alta ja tapit lyötiin auki.
Eipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:
— Tämä on vasta alkua... Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin
juhlitaan sitten eri tavalla.
— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi
hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä
vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.
Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa
varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten,
jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan
käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää
yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa
syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi
Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta
palanneet oluthaarikoidensa ääreen.
Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko
oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli
talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin
ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin
verroin parempi.
Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta
portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien
haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki
köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi
onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi
vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.
Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään
estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat
nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi
pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.
Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia
taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:
— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja
käy aina, kun miekkaan tartutaan.
Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein
aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin
suunnittelemaan tulevaisuutta.
— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi
mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja
talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta.
Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot
nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi,
ehompi elämä meillekin.
Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin
jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä
isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla
tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.
— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut,
sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.
— Mitäpä siitä... pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi
Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin
käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa
otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan
hän meitä kyllä armahtaa.