Mikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt

Konneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla,

koskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät.

Salokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha

Tapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin

poikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten

syntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa

siiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään

asettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:

— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen

parhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.

Suopellon Sipi naurahti.

— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin

näiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen

siikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä

kirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa

lienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja

siitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan

pitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin

pyytäneet.

— Kyllä tiedän tarinasi, virkkoi Eräukko ja jatkoi:

— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla

luovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi

Kontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja

tulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.

— No saapihan nähdä... tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui

vielä kipeäksi, muhoili Sipi.

— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee.

Kontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja

yöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä

ollessa.

Soudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon

Simon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli

ja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin

merkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon

naapurien.

— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. —

Lasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa

aamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen

kanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan

Kaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.

Yö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto.

Runsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa

vain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:

— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saa

Simokin viedä saaliinsa kotiinsa.

Verkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat

omistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä

katseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo

pahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:

— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen

muitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa

hakemaan meidän vesiltämme.

— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen

leiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin

petoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja

nyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin

Kirvesluodossa.

— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova

leipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.

Ennenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän

leipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin

saivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.

— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää,

kivahti Lauri.

— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme

kiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi

pyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan

toisrantalaisten runsasta saalista.

— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita

meilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se

olisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.

Tämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten

sisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä

venheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:

— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan

sitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.

Ja Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee

kirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.

Suopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa

sattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista

ja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja

verkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa,

ennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »

— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivat

Kaskiahon miehet.

— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin

teidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin

vastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.

— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen

lisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä

sovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä

omalla puolellanne.

— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme

tyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun

sovitteluun emme tyydy.

— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaan

Kirvesluotolaisten venheestä.

— Niinpä otetaan luovuttamatta.

Suopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle

rannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin

rannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja

aseita.

Kun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen

ja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen

verkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.

— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon

rantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin

verkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.

Sipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa

soutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset

uhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle:

— Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne

pyydykset, ei siinä auta...

— Repivät jos annetaan.

Kaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa

Suopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen

venheisiinsä.

Kahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta

olevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän

ulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä

iskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon

venheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat

rannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin

vyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain

airoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet

toisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli

kiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:

— Maksetaan vain samalla mitalla.

Ja verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin

lisäsi:

— Tästä minä annan kateellisille naapureille.

Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan

kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää

haavaa sattunut.

Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan

tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies

hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa

vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen

selvityksen, kivahti suopeltolaisille:

— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat

sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin.

Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten

tiedätte, yhteisiä.

— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen

kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt

lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.

Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin

lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä

kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän

tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin

kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka

jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.

Viiden sadan retki.

Talvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä

huonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan

suomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien

alipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan

olivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman

tasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet.

Oli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija

piirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas

Kaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli

tuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas

oli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta

häntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan

linnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun

ruokavaratkin olivat tyystin lopussa.

— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja

nyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen

upseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi

maahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa

viholliselle.

— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua

vihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku

upseereista.

— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia

vilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä

mahdotonta, päätteli eversti Rosen.

— Mikä siis neuvoksi?

— Niin, mikä?

— Se on meidän keksittävä ja päätettävä.

Vanha harmaapartainen mies istui lieden ääressä ja lämmitteli

jalkaansa, jota luuvalo kouristeli. Upseeriarvoltaan hän oli vain

kornetti ja sellaisena palvellut jo vuosikymmeniä monilla sotaretkillä.

Hän oli everstin erikoisessa suosiossa ja niinpä hän nytkin astahti

uroksen eteen kysyen:

— Mikä on neuvosi, Urpelainen?

Ukko kynsi partaansa ja naurahti rauhallisesti:

— Heh... vallan yksinkertainen se on, herra eversti. Meillä on ruutia

enemmän kuin leipää. Annetaanpa siitä tulla meille kaikille sekä leipää

että lämmintä.

— Mitä tarkoitat? kysyi Rosen.

— Että annamme tulla vihollisen linnaan ja pistämme tulta

ruutitynnyreihin. Sillä tavoin saamme heitä vielä listityiksi kuin

russakoita.

— Ja itse myöskin samalla joutuisimme siekaleiksi, virkkoi rykmentin

saarnaaja Tuomas Havu, nousten kauhistuneena seisomaan.

— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman

edessä, sanoi Urpelainen.

Eversti Rosen oli katsellut ikkunasta ulos ja pyörähti Urpelaisen eteen.

— Ehdotuksesi on todellakin oivallinen, vai mitä muut sanovat?

Eversti kääntyi ja katsoi tovereitaan tiukasti silmiin.

— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin

eläessämme, virkkoi joku upseereista.

— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin

valitsevat.

— Sen teemme, sanoi eversti ja lähti heti neuvottelemaan miehistön

kanssa.

Rykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään

olisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan.

Hän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne

puristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta

ja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon

ilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan

maan hallitsijan vallan unelmille henkensä.

Häneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä

palaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli

omaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt

valita jompikumpi viimeisistä keinoista.

Tuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan

räjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita,

huomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan

alakuloisuutta.

— Kas näin myöhään vielä liikkeellä... luulenpa, että pian saatte

työtä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään;

sillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi

joku sotilaista.

- Onko se jo päätetty? kysyi Tuomas.

— Onpa niinkin.

— Herra meitä armahtakoon!

— Kyllä kai se nyt on kuitenkin meidät unohtanut niinkuin kuningaskin.

Tuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla

näyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti

kauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa

käytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti

Tuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat

Turusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.

— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme

kotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm

Tuomaalle.

— Miten?... lähteä...?

Tuomas ei tätä toverinsa puhetta käsittänyt.

— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla

on esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä

varustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja

seuraavana yönä lähdet matkalle.

— Mutta... missä tämä piilopaikkasi on, veli?

— Joen toisella puolella on muuan linnaan johtavan salakäytävän suu.

Löysin sen eräänä päivänä pensasten suojasta ja siellä olet turvassa

siksi kun...

— Mutta... miten pääsen jatkamaan matkaa...? enhän taida maan kieltä.

— Osaathan saksaa. Onhan tietysti muunkin kielisiä pappeja ja

katolisena sinuun ei koske kukaan sormellaankaan.

— Ristinmerkin osaan kyllä tehdä ja tervehtiä pax tecum, pax vobiscum.

— Niin, puhut vain latinaa.

— Itsekö tämän aikeen keksit? kysyi Tuomas.

— Niin ja toiset sen ilolla hyväksyivät. Everstilläkin on kirje

omaisilleen. Kaikki kirjeet neulotaan viittasi poimuun...

— Hyvä. Minä yritän. Voinhan kertoa...

Tuomas papin ääni murtui. Häntä odotti nyt elämä, mutta toisia

hirvittävä kuolema.

— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi

Skalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli

hänellä jossain Taivassalon seutuvilla.

Ennen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana.

Kädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja

mitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt

jumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä

tahtonut päästä osalliseksi.

Päivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas

urhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin

määräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan

ennen iltaa.

Tuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin

pani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja

Tuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin

pian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut

kalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä

tapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät

viimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt...! takoivat Tuomaan

suonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas

ja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein

tajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän.

Hädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja

silvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen

sattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi.

Vähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti

liikkeelle pohjoista kohden.

Viidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan

ja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi

puhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat

kuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.

Nälkävuoden joulu.

Vuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo

joulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet

mökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja

oviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.

Kaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin

teitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi,

mutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei

apua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni

oli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai

kärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia

vain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän

lievitykseksi.

Oli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran,

Johan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen

joukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja

Porthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään

sen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä

koettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman

hengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään

nääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman

ja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena

ja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta

kulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai

kirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman

pitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.

Tätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista

yhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa

yksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa

leipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo

kuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen

äidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.

Papin vaimo tuli miehensä työhuoneeseen.

— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa

jatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille

taas antaa edes vähäisen.

— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. —

Leipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.

Papin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui

huoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei

jaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia

ilmestyi.

— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi

kirkkoherra.

— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä

jaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen

ja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä

lisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.

— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava

riittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään.

Hauta täytyy leventää, sanoi Porthan.

— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi

apulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä

tule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon

enää olekaan kuin pari päivää.

— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu

tästä nyt tulee.

Haudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen

läpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias

Jumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä

ei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen

hiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista

vastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.

* * * * *

Joulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin

kaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja

istui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen

järkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä

surullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu

ja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes

uteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut

taas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.

Kun viimeiset avunpyytäjät olivat lähteneet, sanoi papin vaimo

miehelleen:

— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin

horjumaan maantielle.

— Niin... ehkä se niin on... virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä

voidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.

Ilta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan

pöydällä.

— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä

on yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.

— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei

meitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi

antaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme

kesään ja siitä uutiseen.

Jouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin

ennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli

loppunut, alkoi hän höpittää:

— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen

hautaan... Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän

voisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen

anomaan Kristuslapselta armoa.

— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi

pappi vaimolleen.

Kun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi

»pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen

joukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he

kuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen

kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.

Sotaisa kuningas.

Oli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli

äsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät

sen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä

ajoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa

hän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen

mukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä

ja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar

pyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli

siihen vain vastannut:

— Metsästän mieluummin karhuja kuin nuoria hovineitoja.

Mitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet

ensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut

kuulla.

Nuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin

saleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli

heidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli

ollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan

päässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja

erään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä

linnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa

makasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja

pyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä

Hârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun

pihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.

Toveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei

voisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä

tyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari

soihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas

kunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.

— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla

päähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja

kantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian

kovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti

nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa

hänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin

juhlahuoneisiin.

Iloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa

ratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin

kuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki

hymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka

oli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili

kuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti

saattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet

siellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin.

Leskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä,

rajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan

Kaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle

olisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei

itsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena

lukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri

Suuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren

yritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.

Tällä kertaa jäi nuori kuningas pitoihin koko illaksi, mutta

paluumatkaksi oli hänellä uusi päähänpisto valmiina. Vastusteluista

huolimatta sullottiin hoviväki kaksittain rekiin, jotka sidottiin

aisoistaan toisiinsa ja näin köytettyjen kuudentoista reen eteen

valjastettiin peräkkäin kuusitoista hevosta ja ratsastaja ohjasi

etumaisen hevosen kulkua. Ei auttanut mukiseminen ja useita tällaisia

hevos- ja rekiryhmiä laskeutui Mälarin jäälle. Rekiä kellahteli kumoon

hurjassa menossa ja naarmuisina ja kuhmuisina saavuttiin kaupunkiin,

mutta nuori kuningas oli mielissään.

* * * * *

Kuninkaan metsästysseurue oli kaatanut kolmetoista karhua Kungsörin

seuduilla. Kaarle oli kieltänyt ampuma-aseiden käytön metsästyksessä.

Keihäillä ja nuijilla oli otukset kaadettava ja rohkeimmatkin miehet

hämmästelivät kuninkaan hurjuutta. Viimeinen otus, valtavan iso

uroskarhu oli haavoittanut useita miehiä ja lyönyt kerran kuninkaankin

alleen. Naarmuitta oli hän nytkin selvinnyt ja antanut viimeisen iskun

metsän vaarille.

Oltiin jo paluumatkalla kuninkaan kartanoon, kun tuotiin sana, että

vähän matkan päässä on neljästoista karhu saarrettuna. Tultiin pesälle

ja entistä uhittelevammin kävi kuningas otusta ajamaan ulos pesästään.

Kreivi Hård käski virittämään verkot pesän ympärille, mutta kuningas

tiuskahti:

— Pois verkot! Nyt tapellaan otson kanssa sulin käsin. Tahi otettakoon

kuutta korttelia pitkät kanget, joilla pölistellään pois tomut ukon

turkista.

— Mieletön! jupisi Hård itsekseen. Eikö hänen mielestään ole jo

kylliksi kynsien jälkiä miesten rinnoissa, hartioissa ja säärissä...

Hän itse kyllä on haavoittumaton.

Nalle saatiin ulos pesästään ja se kumosi heti ensimmäisen miehen

alleen, alkaen kynsiä vaatteita tämän päältä. Navakat iskut

korvallisille saivat pedon hakemaan toisia uhreja. Hyökäten suoraan

kuningasta kohden, sai otso tältä tuiman iskun kuonoonsa.

— Oho, ei ollut tarkoitus toki naamatauluusi, vaan sattui vahingossa,

virkkoi kuningas nauraen.

Karhu typertyi iskusta ja alkoi horjahdella. Sulin käsin sysäsi Kaarle

hänet kumoon ja käski miesten köyttämään otuksen elävänä rekeen.

Kuninkaan kartanossa alkoivat taas juhlalliset peijaiset. Koko

lähiseudun kansa oli mukana ja köytetty karhu lepäsi juhlatuvan

lattialla. Peijaisten jatkuessa yömyöhäisellä tempasi Kaarle

metsästyspuukkonsa ja käyden otusta kohden virkkoi tälle:

— Näin ei sovi todellakaan kunniallista vastustajaansa kohdella. Nouse

ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Samalla sivalsi Kaarle puukollaan nallen köydet poikki ja hämmästynyt

pitoväki pakeni tuvasta. Metsän kuningas ei näyttänyt kuitenkaan

haluavan käyttää vapauttaan. Turkkiaan raukeasti puistaen se nousi ja

horjuvin askelin kävi kuninkaan luokse ja laskeutui hänen jalkojensa

juureen. Ryhdyttiin otusta tarkastamaan ja huomattiin se kuolleeksi. Se

oli saanut metsässä siksi navakoita iskuja, että joutui näin parhaiksi

heittämään henkensä mahtavampansa jalkojen juureen.

Tapahtumaa pidettiin paljon merkitsevänä enteenä ja muuan hovimies

virkkoi kuninkaalle:

— Tuo kömpelö otus teki, totta vie, tempun, jota hienoinkin hovimies

kadehtii. Luulenpa tuon merkitsevän sitä, että ehken monikin mahtava

saa vielä laskeutua jalkojenne juureen, sire.

Riemulliset peijaiset alkoivat taas kuninkaan kartanossa ja laulu ja

tanssi kaikui suurissa talonpoikaistuvissa. Ennen yön tuloa pidot

kuitenkin keskeytyivät, kun kreivi Piper, Kaarle XII:ta neuvonantaja ja

uskottu, saapui juhlaan, vaatimaan kuningasta sotaan.

— Teidän majesteettinne, nyt on aika lopettaa karhujen metsästys.

Holsteinia hävitetään ja tsaari Pietari kerää 100.000 miestä

Inkerinmaata vastaan. Hän on käynyt liittoon Puolan ja Tanskan kanssa

riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat.

Kreivi keskeytti. Kuningas tarttui espanjanviinimaljaan ja virkkoi:

— Jatkakaa!

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Sota on

välttämätön.

— Hyvä, lähdemme heti. Koska kerran molemmat serkkuni tahtovat sotaa,

niin olkoon menneeksi.

Viini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun

kourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot

hänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi

valtakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa,

mutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty

ja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista

vuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan.

Seitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin

linnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa

niin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä

ja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian

puolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut

sodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut

itsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita

nurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin

raskaana kuin se sittemmin koitti.

Muuan jouluyö.

Levenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella

vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä

Djesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen

tuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi

etelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa

eksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä

odotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman

runsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa

saivat joukot väristä yönuotioillaan.

Levenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja

ratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti

ratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan,

jossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa

hänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien

ikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.

Joulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties

missä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi

mielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin

joulusta välittämättä.

Ilta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin,

kuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat

vastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli

kireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi

ratsumestari Härkäpeukselle:

— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.

Härkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan

vireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa.

Tänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli

ehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana

ja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin

säilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.

Ratsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi

kuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon

kanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo

oli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen

joukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden

ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.

Seuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa

joulukin olisi vietettävä.

Perin vaivaloisen matkan jälkeen pääsi armeija Romnyn kaupunkiin ja

luultiin saatavan viettää joulujuhla tässä pienessä kaupungissa, ehkäpä

koko sydäntalvikin, mutta siinä petyttiin. Jouluaaton aamuna, kun

useimmat jo alkoivat suoritella pieniä jouluvalmistuksiaan, komensi

kuningas armeijan liikkeelle...

Tästä toi tiedon Härkäpeuksellekin muuan hänen sotatoverinsa,

luutnantti Kajander.

— Ei kai se ole totta, sanoi Härkäpeus Kajanderille.

— Ulkona luetaan juuri päiväkäskyä. Pitäisi mennä johonkin toiseen

kaupunkiin, joka on tässä lähellä. Kuningas on saanut päähänsä, että

siellä on muka paremmat talviasunnot. Onkohan tämäkin sankaruutta, että

jouluaattona ajetaan tuollaiseen pakkaseen, arveli Kajander lopuksi.

— Uhkapäisyyttä se on ja saat nähdä, kuningas saa siitä vielä palkkansa.

Pakkanen oli kiihtynyt ja marssiin valmistelevien miesten jalkojen

alla helisi lumi niinkuin soipa teräs. Huonoissa jalkineissa täytyi

tömistellä alituiseen jalkojaan ja hakata käsiään hartioihin,

pysyäkseen lämpimänä. Kaupungin ulkopuolelle päästyään sai armeija

kahlata lumessa ja silloin pakkanen puristi jalkoja pahimmin.

Jouluaaton iltahämärässä tuli Hadjatschin kaupungin portti vastaan

ja kun jokainen olisi tahtonut ensiksi päästä sisään, eikä muuta

pääsytietä ollut kankeassa muurissa, syntyi sekaannus ja meteli ja

toiset saivat jäädä taivasalle paleltumaan.

Luutnantti Kajanderin eskadrona valmisteli nuotioita ja yhden sellaisen

ääreen tuli Härkäpeuskin vilusta hytisten.

— Näin tässä kävi, että puolet armeijasta paleltuu jouluyönä, sanoi hän

Kajanderille.

— Ja se kohtalo näyttää tulevan taas meille suomalaisille, jotka jäimme

jälkipäähän. Enpä ole näin kurjaa jouluyötä vielä koko sotilasaikanani

viettänyt.

— Tästä saamme kiittää mieletöntä kuningasta, murisi Härkäpeus kaivaen

lumeen kupurata suojaksi selkäpuolelleen ja sen tehtyään kaivoi

esille satulalaukusta raamattunsa, joka hänellä oli aina mukanaan,

sieltä löytyi vielä kolmihaarainen kynttiläjalkakin, johon ties

mistä, Härkäpeus oli saanut kynttilänpätkät ja ne sytyttäen avasi hän

raamattunsa.

Kajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli

hän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:

»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan

pääruhtinasten seassa...»

Viima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään

puristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta

kipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla

oli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle,

soluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat

paleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin.

Kajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet...! jäässä...! Kun hän

vihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa

leivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja

Härkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada

ystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa

kaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.

Kuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja

huomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.

»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille:

älkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän

alentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan

katseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle

häviten pimeään.

Härkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä

ottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle

palaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie

terveiset kotiin ja tämä... raamattu... pojille.

Kun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän

jo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan

jäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.

Ylhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista

tuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta

kurjuutta.

Kotiinpaluu.

Oli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden,

tihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta

erilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla

ja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja

väliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt

Liettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen

lähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo

melkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä

miehistöä.

Aamuyöstä voimat tyyten loppuivat ja muutaman peltoviljelmän ladoissa

viettivät miehet loppuyön väristen vilusta, kun nuotioita ei saatu

sytyttää lähiseuduilla parveilevien kasakkain takia.

Päivän valjetessa lakkasi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Tuli

pakkanen. Aamuteehen vettä, noutavat miehet huomasivat muutaman vanhan

miehen erillään muista polvillaan maassa, edessään avattu rukouskirja,

kädet sen yli hartaasti ristittynä. Vanhus oli nähty rykmentin mukana

kaikkialla, mutta kukaan ei tietänyt hänen nimeään eikä mistä hän

oli. Porilaisiin hän kuului ja istuksi loma-ajat erillään nuotiollaan

puhumatta sanaa kenellekään. Jonkunlainen kunnioitus oli miehistöllä

vanhusta kohtaan, koskapa jokainen antoi hänen olla rauhassa, omissa

oloissaan.

Nyt luki hän hartaana, vapisevalla äänellä, katse korkeuteen

kohotettuna: »O sinä kaikkivaltias, laupias Jumala! Sinuun nimees minä

aloitan tämän matkan. Anna pyhien enkeliesi saattaa minua niinkuin

Tobiasta; anna heidän matkalla varjella niinkuin Eliasta; suojella

oudoilla teillä niinkuin Hagaria; matkassa virvoittaa niinkuin

Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän

vaeltaessansa Egyptistä Kaanaan maalle.»

Vanhus vaikeni hetkeksi, kohotti sitten luisevat, ristiin puserretut

kätensä ylös ja jatkoi: »Sinun huomaas annan minä, laupias Isä,

päällikköni, itseni ja toverini, jotka olemme eksyneet tänne kuoleman

aavikolle. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta

takaisin kotimaahamme, amen.»

Vanhus sulki kirjansa ja muista välittämättä jäi tuijottamaan jonnekin

kauas pohjoiseen. Näytti siltä, niinkuin hän olisi jotain nähnyt

ja erikoinen varmuus olennossaan, kohosi hän ja kävi neuvottomana

mietiskelevän majurin luoksi. Ennen oli vanhus näyttänyt pieneltä ja

kokoon käpristyneeltä, mutta nyt hän oli kuin kasvanut entisestään ja

näytti muita pitemmältä.

— Olen vanhin tässä joukossa ja kantanut nuorukaisesta saakka sinistä

univormua. Jos sallitte, vien miehistön takaisin kotimaahan, kun

kuninkaan luokse meiltä on tie katkaistu, sanoi vanhus majurille.

— Tehkää toki sellainen palvelus meille Jumalan nimessä!

Vanhus viittasi kädellään ja alkoi tallustaa rykmentin edellä. Ja kun

illansuussa levähdettiin, huomattiin oltavan jo toisella seudulla.

Näin samottiin useita päiviä ja aina löytyi väliin tienvierestä

jonkin kuormaston jätteitä, milloin mitäkin syötäväksi kelpaavaa.

Vanhus pysähtyi ja viittasi ottamaan, samalla haukaten leipää omasta

laukustaan, jossa sitä näytti ihmeellisesti riittävän. Heikommat

miehistä tahtoivat nääntyä tähän yhtämittaiseen vaellukseen, mutta

ihmeellisesti heidän voimansa kuitenkin riittivät. Vähän väliä näkyi

heidän sivuillaan kasakka ja kalmukkijoukkoja, mutta nämä eivät

näyttäneet uskaltavan lähestyä ryysyistä joukkoa.

Kertaakaan ei vanhus pysähtynyt arvellakseen matkan suunnasta, ja

virtojen eteen sattuessa löytyi aina sellainen paikka, josta hyvin

pääsi yli menemään.

Muutamia päiviä näin taivallettuaan, saapuivat Beresina-joen latvoille.

Tänne oli muuan kasakkalauma seuraillut heitä tsaarin käskystä ja

aikoivat yön tullen hyökätä suomalaisten kimppuun.

Lunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä

raahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet

samoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja

niinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa.

Muutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun

nämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi

kasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan

rukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa

lyöden:

— Katsokaa, Liettuassa kaatuneiden suomalaisten haamut palaavat

kotimaahansa!

Munkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin

päällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta

paljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli

seurailtu.

Kasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja

muutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille

vanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki

ja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo

helpommin jatkaa kotimatkaansa.

Kun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin,

laskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla

kuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta

matkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.

Napuan sankarit.

Valju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi

Isonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä

toistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat

kokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan

huomispäivän odotetusta taistelusta.

Oli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen

Suomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista

Napuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue,

ilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan

täydessä marssissa Isoonkyröön.

Taistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti

von Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille,

jossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat

puolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli

kuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät

viittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista

taistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa

mieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin

olivat joukot sijoitetut Napuen kylään.

Kuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin

nähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun

valoläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja

otsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli

äänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät.

Eversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi

toisille upseereille:

— Te tiedätte, toverit, että huomispäivänä alkaa taistelu ja se

on ehken viimeinen tässä sodassa. Luulen, että siinä ratkaistaan

kohtalomme, hyvin tahi huonosti, ja ne, jotka pari päivää sitten

sotaneuvottelussa viittailivat meitä pelkureiksi, kun olisimme

tahtoneet valita Vöyrin taistelupaikaksi, saavat nähdä, että emme

todellakaan pelkää. Toivon, että taistelemme viimeiseen mieheen.

— Viimeiseen mieheen! huudahti kapteeni Hinnel ja paljasti miekkansa.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuun säteet leikkivät

paljastetuilla miekan terillä, jotka olivat kohotetut kunnia-asentoon.

Kumeana kajahti salissa hurraa-huuto, mutta siinä oli outo sointu. Kun

toiset upseerit olivat poistaneet huoneesta, virkkoi eversti Essen

kirkkoherra Aejmelæukselle:

— Se, että taistelupaikaksi valittiin aukeat Napuen kentät, oli

viimeinen tyhmyys tässä sodassa. Minulla on sellaiset aavistukset, että

huomispäivänä murskataan viimeiset Suomen joukot. Sanokaa, kirkkoherra,

olemmeko me perikatoon tuomittu kansa?

— Sitä en usko, virkkoi kirkkoherra kynttilän liekkiin tuijottaen. —

Miten käyneekin huomisen päivän ja monen sitä seuraavan, on sittenkin

kerran tämä kansa nouseva tuhkankin alta.

* * * * *

Seuraava päivä vaikeni harmaana ja myrskynenteisenä. Eversti von Essen

ratsasti taistelulinjalle, jossa juuri alotettiin jumalanpalvelusta.

Tultuaan rintaman eteen paljasti eversti päänsä ja yhtyi virteen,

jota tuhannet, pakkasessa värjöttävät sotilaat veisasivat.

Kenraalimajuri Armfelt nähtiin niinikään paljastetuin päin ottavan osaa

hartaushetkeen, mutta sen loputtua ratsasti rintaman editse ratsuväen

päällikkö de la Barre ja sivuuttaessaan Armfeltin, tervehti tätä

kylmästi. Nähtyään tämän, pudisti eversti Essen merkitsevästi päätään.

Hän tiesi Barren kadehtivan Armfeltin päällikkyyttä ja se ei ennustanut

hyvää tämän päivän taistelulle.

Valmistuttiin taisteluun. Kenraalimajuri Armfelt ratsasti keskustaan

sijoitettujen porilaisten eteen ja puhui näille:

— Porin miehet! Tiedän, millä tunteilla olette jättäneet kotiseutunne

vihollisen valtaan ja nyt, kun vihdoinkin päästään ratkaisevaan

taisteluun, uskon että teillä niinkuin meillä kaikilla on sama tunne

tällä hetkellä: voittaa tahi kuolla.

Porilaiset vastasivat ylipäällikölle innokkaalle hurraahuudolla ja

Armfelt ratsasti samoilla sanoilla rohkaisemaan toisia rintaman osia.

Kohta nähtiin venäläisten marssivan joen äyrästä kohti ja samalla

purkautui pilvistä lumipyry, jonka tuuli toi suomalaisten silmille.

— Tuo ei ole hyväksi, virkkoi joku vanha sotilas. — Narvassa pyrysi

lumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri

muuttuneen.

Venäläiset alkoivat ampua ja ilmassa vihelsi ja vinkui. Eversti Essenin

ratsu kaatui ensiksi ja äskeinen vanha sotilas virkkoi jälleen: — yhä

vain huonoja enteitä.

Samalla hetkellä toi de la Barren adjutantti sanan Essenille, että

vasemman siiven on peräydyttävä.

— Minä tottelen vain kenraalimajuri Armfeltin käskyjä, kivahti Essen

ja komensi pojat ampumaan. Taistelu kiihtyi joka hetki ja kohta kuuli

eversti Essen kapteeni Hinnelin takanaan huohottavan:

— Se kirottu Barre on ratsuväkensä kanssa jättänyt taistelutantereen.

— Se roisto! kähisi Essen.

— Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita on jälellä. He eivät

ole totelleet hänen peräytymiskäskyään ja ovat juuri hyökkäämässä.

Armfelt oli lähettänyt sanan kaikille rintaman osille, että oli

ryhdyttävä pistinhyökkäykseen ylivoimaista vihollista vastaan.

Suomalaisten raivokkailla pistinhyökkäyksillähän oli ennenkin selvitty

tiukoista paikoista.

— Hei, pistimet tanaan ja eteenpäin mars! huusi Essen pyryn ja

ruudinsavun seasta!

— Näyttäkäämme ranskalaiskerskurille, kuka tässä pelkää. Lyökäämme

maahan verivihollinen!

Vihollinen ei tälläkään kertaa kestänyt raivokasta pistinhyökkäystä,

vaan epäjärjestyksessä peräytyi joen pohjoispuolisille vainioille ja

niityille. Vihollinen oli kuitenkin uusilla reservijoukoilla kiertänyt

suomalaisten selän taakse ja vasemmalle kyljelle.. Syntyi uusi

taistelu, jota molemmin puolin käytiin raivokkaasti ja suomalaisten

joukot yhä harvenivat, joskin venäläisten rivitkään eivät säästyneet.

Eversti Essen haavoittui, mutta johti siitä huolimatta useita

tunteja verta vuotavana porilaisten ympärille muodostunutta kiivasta

taistelua. Miekkaansa nojaten laahusti hän lumessa polvillaan ja näki

porilaistensa kaatuvan viimeiseen mieheen. Taistelu etääntyi ja eversti

Essen jäi hankeen makaamaan.

Hän havahtui siitä, kun joku siveli hänen otsaansa lumella.

— Missä rykmentin upseerit ovat? kysyi eversti Essen mieheltä.

— Kaikki ovat kaatuneet, herra eversti.

— Missä kenraalimajuri Armfelt on?

— Näin hänen äsken miekka kädessä raivaavan tietä itselleen.

— Kaikki on siis menetetty?

— Niin, herra eversti.

— Mutta kaikki ovat kuitenkin sankarien tavalla taistelleet, muut

paitsi Barre joukkoineen.

— Kyllä. Sen he ovat tehneet, herra eversti.

Eversti Essen käännähti selälleen ja hänen haavoitettu ruumiinsa

nytkähti. Kerran vielä kohosi rinta ja vapisevilta huulilta tuli

kuiskauksena sanat:

— Ja sittenkin on kaikki menetetty.

Eversti Essenin viereen polvistunut sotilas aikoi ottaa päällikkönsä

syliinsä kantaakseen hänet turvallisempaan paikkaan, mutta huomasi jo

hengen hänestä lähteneen.

Ympärillä oli hiljaista. Vihollinen ampui vain Napuen kylässä

voittolaukauksia.

Pohjan tuntureilla.

Raudankova pakkanen oli purrut lumen heliseväksi. Sen ääni askelten

alla muistutti helisevän teräksen ääntä, kun pieneksi kutistuneen

Suomen armeijan tähteet pyrkivät tunturien yli kotimaahansa. Vielä

kerran oli täytynyt Suomen puristaa kokoon muutamien tuhansien

suuruinen armeija Kaarle XII vaatimuksesta, joka palattuaan Turkista v.

1714 oli puuhannut uuden sotaretken aikoen valloittaa Norjan Tanskalta,

siten korvatakseen ne maat, jotka Ruotsilta tulisivat rauhanteossa

menemään Venäjälle. Suomella oli enää vähäinen miesluku jälellä Ison

vihan viimeisiltä vuosilta ja niistäkin oli tsaari Pietari kuljettanut

osan Venäjälle orjiksi. Ainoastaan joku mieskuntoinen mies jäi kuhunkin

pitäjään, kun syksyllä 1718 viimeinen ja kovin onneton sotaretki

aloitettiin ja Suomen armeija koottiin Armfeldin johdolla Trondhjemia

valloittamaan.

Vihollisen kuula teki etelä-Norjassa lopun kuninkaasta ja sotatoimet

lopetettiin heti. Armfeldkin sai käskyn tuoda joukkonsa Ruotsin

puolelle ja sitä tietä kotimaahan, ja nyt oli tämä pieneksi supistunut

Suomen onneton armeija palausmatkalla joutuen vielä viimeiseksi lopuksi

taistelemaan nälkäisenä ja väsyneenä ankaraa pakkasta ja purevaa viimaa

vastaan, joka pohjoisesta puhalsi tuntureilla.

Oli varhainen joulunaaton aamu. Rautalammin komppania, johon suurin

osa Suomen jälelle jääneestä armeijasta kuului, oli viettänyt yönsä

muutamissa heinäladoissa ja komppania sai käskyn lähteä taipaleelle.

Luultiin voitavan ehtiä johonkin tunturikylään jouluillaksi ja

levättyään rauhassa lähtivät miehet taas reippaammin taivaltamaan

eteenpäin. Kuormasto lähti edeltä aukasemaan tietä, mutta väsyneet ja

laihtuneet hevoset liikkuivat hitaasti, varsinkin raskaiden tykkirekien

edessä. Kulkue eteni hitaasti ja pakkasessa täytyi miesten takoa

jalkojaan lujasti lumeen pysyäkseen lämpiminä. Aamupäivällä alkoi

pyryttää ja komppanian päällikön oli vaikea pysyttää oikea suunta. Pyry

yltyi rajuilmaksi ja lumensekainen viima pieksi ankarasti kasvoihin,

tunkeutuen hatarain, repaleisten vaatteiden lomista paljaaseen ihoon.

Lähellä puolta päivää väsyivät tykkirekiä vetävät hevoset ja ne täytyi

riisua, kun kuormaston hevosia ei voitu käyttää avuksi, sillä nekin jo

horjahtelivat väsymyksestä. Tykkireet jäivät tielle ja matkue alkoi

huojua myrskyssä eteenpäin. Osa miehistöstä olisi tahtonut levähtää ja

sulatella leipäpalan ravinnokseen, mutta toivottiinhan päästävän kylään

illaksi ja olisi siis kiirehdittävä.

Lumi ratisi ja valitti rekien alla ja helisi saappaissa, joista saumat

olivat ratkeilleet. Pyryssä kuului hevosmiesten huutoja ja päällystön

komennuksia:

— Eteenpäin, eteenpäin!

Illan suussa ilmoitetaan Rautalammin komppanian päällikölle, Tuomas

Tuomaanpojalle, että hevoset eivät jaksa.

Tuomaan rinnalla paarustava ja häntä joukon nuorempi veljensä, Yrjö

Tuomaanpoika, virkkoi Tuomas-veljelleen:

— Eivät jaksa miehetkään enää. Meidän on jäätävä yöksi johonkin

tuulelta suojaiseen paikkaan.

— Ole vaiti, täytyy jaksaa! virkkoi Tuomas ja taas kajahti hänen

voimakas äänensä:

— Eteenpäin, mars!

Miesjoukko sivuutti uupuneet hevoset, joiden ajajat sadattelivat ja

kylmän käsissä hakkasivat käsiään hartioihinsa. Näin vaellettiin,

kunnes toivo kylän saavuttamisesta oli mennyttä. Se oli varmaankin

sivuutettu pyryssä. Tuli vastaan vähän loivempi alanko, jossa oli

useita heinälatoja. Kun miehistäkin heikommat alkoivat horjahdella

hankeen, sai armeija pysähtymiskäskyn ja nuotioita alettiin rakentaa

latojen eteen. Tällä kertaa löytyi puita riittävästi ja myrskykin

oli jo asettunut, että roihuavat nuotiot pian lämmittivät väsyneitä,

kylmästä kohmettuneita jäseniä. Pakkanen oli kuitenkin pureva ja

hevoset, joille ei ollut riittäviä peitteitä, hytisivät vilusta.

Tahtoipa miestenkin kesken syntyä riitaa lämpimimmistä paikoista

nuotioiden ääressä, viima kun pohjoisen puolelle kääntyen pureksi

vihaisesti latojen seinämillä.

Jouluillan ateriaksi sulatettiin palanen jäätynyttä leipää ja

miehistössä syntyi murinaa, jokainen kun olis tahtonut enemmän.

— Ei palaakaan enää, sanoi jyrkästi komppanian päällikkö Tuomas

Tuomaanpoika. — Minun täytyy vastata siitä, että leipä riittää vielä

ainakin kahdeksi päiväksi ja sitä on niukasti.

Ravintotilkan ja nuotioiden lämmön vaikutuksesta alkoivat muutamat

torkahdella ja heitä oli toisten pidettävä hereillä, kun nukahtaminen

moisessa pakkasessa olisi tietänyt ehdotonta loppua.

Armeijan pappi kaivoi muutaman reen pohjalta raamatun ja alkoi siitä

lukea korkealla äänellä Kristuksen syntymästä. Se toi taas mieleen

joulun niillekin, jotka pakkasen ja nälän turruttamina olivat sen jo

unohtaneet. Siitä olikin vuosikymmeniä, kun oikeata joulua oli voitu

pitää. Monet olivat olleet sotateillä vuosikausia ja sitä ennenkin

oli joulurauha vain muisteloissa. Kuitenkaan ei tällaista jouluyötä

vielä ennen ollut kenelläkään ja ne, jotka olivat vielä voimissaan,

ajattelivat kotiin pääsyä ja tulevata joulua jossain kotinurkilla.

Olisihan siellä edes lämmintä.

Aamuyöstä täytyi armeijan taas lähteä taivaltamaan, kun puut loppuivat

ja armoton pakkanen tuntui vain kiihtyvän. Tuomas Tuomaanpoika kantoi

muutamasta ladosta heinän tähteitä ja kehoitti niitä kuumentamaan

nuotioissa ja laittamaan saappaisiin jalkojen suojaksi. Useilta oli jo

varvas paleltunut ja jalkarievut jäätyneet kenkiin kiinni. Torkkuvat

hevoset valjastettiin ja matkue alkoi taas lähteä etelää kohti

taivaltamaan.

Joulupäivä selkeni kirkkaana ja viima vihloi yhä polttavammin kasvoja

ja koko ruumista. Puolipäivään taivallettua, väsyivät muutamat ja

heittäytyivät tiepuoleen lepäämään. Kiroten raastettiin heidät

pystyyn ja joka ei jaksanut, sovitettiin rekiin ja niissä saivat he

hiljalleen jäätyä toisten huomaamatta. Armfeld parin muun upseerin

kanssa oli ajanut edellä vahvalla hevosellaan ja jättänyt armeijan

Tuomas Tuomaanpojan johdettavaksi ja hänen vastuulleen. Kun vielä

illansuussakaan ei alkanut näkyä ihmisasunnoita ja kun Armfeldin

reen jäljetkin oli viiman juoksuttama lumi peittänyt, alkoi miehistö

suuttuneena napista.

— Ettekö käsitä, että meidän on nyt pyrittävä takaisin kotimaahan ja

meidän _täytyy_ kestää. Siellä kotiseuduilla ei ole ketään, jotka

rakentaisivat talot pystyyn, puhui Tuomas Tuomaanpoika. — Jumalan

nimessä siis eteenpäin mars! Hetkisen huojui miesjoukko eteenpäin ja

kun muutama hevosista jäi väsyneenä tiepuoleen, olisivat miehetkin

jättäytyneet kinoksiin lepäämään.

— Ettekö näe, että puita nuotioita varten ei ole missään, sanoi

Tuomaanpoika. — Koko armeija on minun vastuullani ja minun on se

vietävä täysilukuisena tunturien yli.

— Niin, niin, mutta me emme jaksa...

— Eteenpäin, eteenpäin mars! kajahti Tuomaan ääni ja kun hänen

rinnallaan huojuva Yrjö-veli pyrki edes vähäiseksi hetkeksi levähtämään

sanoen tapaavansa toiset, virkkoi Tuomas hänelle:

— Etkö aio totella esimiestäsi? Kun olen saattanut armeijan tunturien

ylitse, on siinä minulle, mutta sinun on päästävä kotiin, poika,

panemaan talo taas pystyyn. Eteenpäin, eteenpäin mars!

Seuraavan yön nuotioihin oli enää vaikea saada puita. Muutamia

rekiä lyötiin kappaleiksi ja kinokseen koetettiin kaivaa hautoja,

joissa olisi ollut suojassa purevalta viimalta. Mitä vain suinkin

löytyi, jonka arveltiin palavan, kannettiin nuotioihin ja alituisesti

liikkeellä ollen päästiin taas aamupuolelle, jolloin Tuomas

Tuomaanpoika komensi armeijan liikkeelle. Siitä oli jo muutamia

miehiä jäänyt taipaleelle ja lähtiessä komensi Tuomas lopettamaan ne

hevoset, jotka eivät jaksaneet kylliksi nopeasti kävellä ja olivat

hidastuttamassa matkuetta. Vain kymmenkunta hevosta jäi jälelle ja

näiden rekiin asetettiin musketit ja eväsreput.

Seuraava päivä valkeni eikä vieläkään näkynyt millään suunnalla

ihmisasunnoita. Miehistö huojui kalpeana ja väsyneenä ja Tuomas

Tuomaanpojan täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen pystyssä.

Mutta hänenhän täytyi kestää loppuun asti. Armeija oli hänen

vastuullaan ja se oli saatettava tunturien yli. Sitten hän ei enää

jaksaisi. Yrjö saisi mennä panemaan taloa kuntoon.

Keskipäivän lähetessä oli yksi ja toinen alkanut kuumeesta ja

väsymyksestä hourailla. Täytyi pysähtyä levähtämään. Puita ei ollut ja

miehistö kävi arvelematta rekien kimppuun jättäen vain kaksi jäljelle.

Nämä paloivat pian ja kun puita ei muualta saatu lyötiin muskettien

periä vastakkain ja kappaleet nuotioon. Rykmentin pappi houraili ja

saarnasi ikuisesta joulusta, joka oli tunturien toisella puolella

alkava. Yrjö Tuomaanpoika aikoi heittäytyä kinokseen, multa Tuomas

sanoi hänelle tiukasti:

— Mars pystyyn, poika! Etkö ymmärrä, että sinun on päästävä kotiin.

Useimmilla olivat jalat osittain paleltuneet ja muutamilta kädetkin.

Tuskissaan työnsivät he käsiään hiilloksiin. Kun nuotioista ei lähtenyt

enää mitään lämmintä ja kun pistimien kärkiin pistetyt ja nuotioissa

sulatellut leipäpalat oli syöty, komensi Tuomas miehet taas liikkeelle.

Yhteen ryhmään likistyneenä, horjahdellen ja tylsänä laahusti armeija

eteenpäin ja jälelle jättäytyviä täytyi Tuomaanpojan tyrkkiä musketin

perällä saadakseen heitä pysymään joukossa.

Kaikista Tuomaan ponnistuksista huolimatta jättäytyi kuitenkin yksi ja

toinen kinokseen. Heidän lasittuvat silmänsä painuivat kiinni ja viima

alkoi peitellä heitä lumiinsa.

Illan hämärtyessä näkyi kylä alempaa laaksosta ja kun Yrjö Tuomaanpoika

horjahti hankeen, repäisi Tuomas hänet pystyyn ja takoi häntä

hartioihin virkkaen:

— Älä niskoittele esimiestäsi vastaan, poika! Sanoinhan, että sinun on

mentävä kotiin rakentamaan taloa.

— Entä sinä?

— Niin... minä... Minä jään kokoomaan miehiä, jotka ovat jääneet

jälelle, sillä minun on vastattava armeijan täysilukuisuudesta

esimiehelleni. Etkö sitä ymmärrä, poika?

— Mutta sinun on myöskin tultava kotiin, sopersi Yrjö aavistaen, että

Tuomas jäisi kinokseen niinkuin monet toverinsakin.

— Kylä näkyy tuolta ja sinne on enää virstan verran. Minä jätän nyt

armeijan vuorostani sinun vastuullesi ja sinun on se vietävä tuonne

kylään. Ymmärrätkö?

— Kyllä, Tuomas.

— Minä tulen, kun joudun. Mars eteenpäin!

Yrjö aikoi kääntyä vielä jälelleen katsomaan, mutta Tuomas tyrkkäsi

häntä menemään ja kun joukko oli hävinnyt mäen alle, horjahti Tuomas

kinokseen ja tunsi hivelevää levon tunnetta.

Ei, mitä hänelle nyt olikaan tapahtumassa? Häh oli aikonut jättäytyä

toisten uupuneiden joukkoon, kun ei saanutkaan armeijaa täysilukuisena

tunturien ylitse, mutta eihän hänellä ollut siitä vastuu sen suurempi

kuin Armfeldillä, joka oli sen jättänyt kokonaan oman onnensa nojaan.

Ei, tästä täytyy sittenkin nousta. Yrjö saattaa sairastua ja talo

kotinurkilla jää panematta kuntoon.

Tuomas ponnistautuu liikkeelle ja tuntee, että jalat ovat jäätyneet,

mutta eteenpäin on päästävä. Kinoksiin horjahdellen pääsee hän

vihdoinkin kylään, johon toiset ovat jo ehtineet. Armfeld on mennyt

siitäkin ohitse ja kun miehistö luetaan, on armeijasta puolet jääneet

tuntureille.

Tyhjä luentosali.

Purevan kylmä helmikuinen viima puhalteli v. 1721 Turun puoleksi

palaneiden talojen nurkissa, kapeilla kujilla, joissa kaikkialla

vielä virui venäläisten jätteitä, heiniä ja muuta roskaa. Kiertelipä

surullisesti valitteleva viima niitäkin taloja, jotka venäläiset olivat

Turusta lähdettyään jättäneet ja joihin kaupungin paenneista asukkaista

oli muutamia harvoja perheitä muuttanut takaisin.

Elämä oli sammunut ennen niin vilkkaan ja elämänhaluisen Turun kaduilta

näinä pitkinä kärsimysten vuosina. Joskus näkyi vain viluinen kulkija

kuin takaa-ajettuna kiirehtivän ränsistyneiden talojen seinävieriä,

piilottautuakseen hataraan asuntoonsa. Tuomiokirkko oli kuitenkin

vielä paikoillaan, vaikka senkin sisällä näkyi hävityksen jälkiä, ja

kiirehtivä kulkija loi katseensa sen torniin, kuin siltä turvaa hakien.

Viima vihelteli kulkiessaan autioilla kaduilla, pyöräytti lunta lian

ja roskan peitteeksi ja jatkoi matkaa edelleen. Se pysähtyi hetkeksi

kiertämään akatemiataloakin ja kurkisti sen avonaisista ovista sisään,

valitteli särjetyissä ikkunoissa ja pyöräytti tyhjäksi raastetun

luentosalin permannolla muuanta kirjasta, jonka puukannet olivat

irtautuneet ja jonka aikulehdellä oli kömpelöillä, puuhun veistetyillä

kirjaimilla painettu: »_Se aapic-kiria_ painettu Daniel Medelplanilta,

Pälkäneen Taurialan kylässä v. 1716.»

Surullisella vaellusretkellään oleva pohjoisviima ei tästä ymmärtänyt

mitään ja jatkoi matkaansa.

Vähäistä myöhemmin, kun yliopiston luentosalista lunta sisään

puhalteleva tuuli oli poistunut, astui sinne kaksi viluista,

vaippoihinsa tarkasti kääriytynyttä miestä. Toinen oli Someron

kirkkoherra Jaakko Riz, joka Ison vihan alussa oli paennut

Inkerinmaalle, mutta josta hän äsken oli palannut ja tullut nyt Turkuun

hoitamaan väliaikaisen konsistorion esimiehen virkaa. Venäläiset

upseerit olivat hänet tähän toimeen määränneet ja kun kirkkoherra

Riz muutenkin halusi auttaa hädänalaista kansaansa, ei hän tahtonut

vastustella toimeen ryhtyessään.

Toinen hänen toverinsa oli Pernajan kirkkoherra Pietari Serlachius,

joka oli hänkin ollut pakolaisena ja sattumalta yhtynyt virkatoveriinsa.

— Surkealta näyttää täälläkin, virkkoi Jaakko Riz katsellen ympärilleen

autiossa luentosalissa, jossa oli vielä nurkissa venäläisten majailun

jätteitä.

— On vaikeata käsittää, miksi Herra on pannut näin raskaan kuorman

päällemme, virkkoi Pietari Serlachius. — Tämäkin nyt tässä... maan

korkein opinahjo... venäläisten likaamana ja saastuttamana.

Kirkkoherra Serlachius vaikeni ja jatkoi hetken kuluttua:

— Minusta tuntuu, niinkuin tällä ajanjaksolla olisi syövytetty

sammumaton kammo ja viha kansamme vereen idän raakalaisia kohtaan. Sitä

kammoa imevät lapset äitiensä rinnoista ja se paisuu vielä voimaksi,

joka maksaa nämä kohlut samalla mitalla.

— Minun on kosto, sanoo Herra, virkkoi Jaakko Riz. — Vaikka kyllähän

minäkin myönnän, että Suomen kansa voi vielä kerran nousta tästäkin

kurjuudesta ja häpeästä.

Pietari Serlachius oli huomannut luentosalin permannolla Medelplanin

aapisen ja nosti sen sieltä alkaen uteliaana silmäillä muun muassa

jäykillä kirjaimilla painettua Isämeidän rukousta.

— Katsohan tätä! Kuulin puhuttavan tästä Daniel Medelplanin työstä

ja nyt näen sen, virkkoi kirkkoherra Serlachius ojentaen aapisen

toverilleen. — Tuossakin yksi pieni todistus siitä, että kansamme ei

taitu, vaikka ylivoiman alla taipuu. Daniel Medelplan leikkaa puusta

kirjaimet ja painaa yksitellen aapiskirjan lehdet, kun oikeassa

präntissä valmistettuja ei ole saatavissa.

— Niin, minäkin kuulin, että tätä Daniel-papin aapista on sitten

lainattu kylästä toiseen, virkkoi Jaakko Riz. — Tässä kyllä ei

ole paljoa muuta kuin isämeidän rukous, mutta onhan sekin jotain.

Kristinopin taito onkin näinä vuosina mennyt niin, että kaikki on

aloitettava taas alusta.

— Niinkuin täälläkin, sanoi Serlachius viitaten tyhjää luentosalia. —

Kuinka monta palannee yliopistomme opettajista, jotka ovat pakolaisina

saaneet lähteä mikä minnekin, useimmat vieraille maille.

Toverukset jättivät aution luentosalin. Pohjoistuuli palasi jälleen

kierreltyään tyhjässä kaupungissa ja alkoi käännellä Medelplanin

aapisen lehtiä ikkunalaudalla, johon Pietari Serlachius oli sen

jättänyt.

Piilopirtillä.

Yksinäisellä salolammella souteli nuori, noin kuudentoista vuotias

tyttönen toukokuun tyvenen ja aurinkoisen aamun kirkkaudessa. Aamu oli

lämmin ja tytön pyöreitä jäseniä verhosi vain lyhythihainen piikkopaita

ja lyhyt hame, joka oli jo parista kohdasta pahasti risukoissa

revennyt. Tyttö oli lähtenyt kokemaan katiskoita ja ahvenmertoja ja

runsas saalis jo pyristeli venheen pohjalla. Muutamia pajumertoja oli

vielä kaislikon rinnassa katsomatta, mutta eipä ollut kiirettä salolla,

jos antoi venheen kellua siinä hetkisen melomatta ja nautti lämpimästä

auringon paisteesta ja käkien kilvan helkyttämästä kukunnasta.

Yhtäkkiä tämä eräkorven hiljainen rauha häiriintyi, kun rantapajukossa

kuului risujen murtuminen, niinkuin astujan askelten alla. Tyttö

säikähti ja tarttui pelokkaana melaansa, luoden hätääntyneen katseen

rannalle, Kotoisia se ropsaja ei saattanut olla. Olihan veli toisaalla

rihmoillaan, eikä mitenkään ollut tänne ehtinyt eikä isä kyennyt

metsäsaunalta liikkumaan, ja äidilläkin oli aamulypsy ja muut askareet.

Olisiko ehkä ryssä, koirankuonolainen, tänne korven kohtuun osannut?

Tätäpä tyttö ensiksi ajatteli ja pelosta vavahteli melaa pitävä käsi.

Rannan pajukosta ilmestyi kuitenkin kotoiselta näyttävä mies, vaikka

olikin meikäläisistä erilainen vaatteiltaan ja naamaltaan kokonaan

parroittunut. Tulija katseli hetkisen pelästynyttä melojaa ja virkkoi

sitten ystävällisesti:

— Älähän pelkää, tyttöseni, en minä vainolainen ole, vaan paossa

kotitanhuvilta niinkuin ehkä sinäkin. Metsiä harhaillessani osuin tähän

lammen rannalle ja ihastuin ikihyväksi ihmislapsen nähtyäni. Missä

sinun kotiväkesi on?

Tyttö aprikoi, sanoisiko. Eihän tietänyt, vaikka mies sittenkin olisi

joku maassa majailevista venäläisistä, jotka ryöstivät ja hävittivät.

— Tuolla vain... metsässä, sai tyttö tuskin äänensä kuuluville. —

Kukas... te olette?

— Olen seurakuntamme sielunpaimen, joka jo toista vuotta on pakolaisena

kierrellyt. Melohan, lapseni, lähemmäs, että näen, onko taivahinen

siunannut pyydyksesi, joita varmaan olet kokemassa.

— Niin olen.

Pelonalaisena meloi tyttö lähemmäksi rantaa ja mies rannalla katseli

tutkivasti häntä.

— Metsäkulman Laurin nuorin tytär, Kylli! Tunsinpas sinut, vaikka olet

kasvanut ja pyöristynyt. Vieläkö isäsi ja äitisi elävät?

Tyttö uskalsi nyt jo tyrkätä venheen kokan aivan rantaan kiinni, kun

oli varma, että vieras ei ollut vihollinen, koskapa tunsi hänet ja

nimeltä puhutteli. Saattoipa olla pitäjän pappikin, eihän hän tuntenut,

kun oli jo monia vuosia siitä, kun kirkossa oli käyty ja silloin oli

hän nähnyt papin vain koreana messupaidassaan.

— Onpa sinulla ahvenia, onpa haukikin. Eipä muuten olisikaan jäsenesi

noin pyöreät, ellette saisi täällä riistaa kyniksenne. Siitä on

kolmatta vuotta, kun olen isäsi nähnyt. Vieläkö hän sairastelee

venäläisten pahoinpitelystä? Kuulin, että olivat häntä rääkänneet.

— Vielä. Ei hän paljoa kykene liikkumaan.

— Olen ehkä mielivieras vanhemmillesi. Siispä saattanet, tyttöseni,

minut asumuksellenne. Onhan hyvä, että pitkän ajan perästä näen

rakkaita seurakuntalaisiani.

— Tulkaa venheeseen.

Pappi istui ruuheen ja alkoi soutaa.

— Olisi vielä joku pyydys... jos ei niin kiirettä ole... sanoi tyttö.

— Eipä niinkään. Tulkoonpa niistä nyt vielä nälkäisen kulkijankin

varalta.

Saalis lisääntyi vielä puolella ja rantaan päästyä alkoi tyttö mättää

ahvenia konttivakkaan. Se tuli puolilleen ja ripeästi nosti tyttö sen

hartioilleen.

— Annahan, kun minä kannan vakkasi tällä kertaa. Se näyttää liian

painavaltakin hennoille hartioillesi.

— Ei ne niin hennot ole, naurahti tyttö.

Vakka sovitettiin korentoon ja kannettiin yhdessä kiemuroivaa polkua

joka väliin peittyi risukoihin, mutta joita tyttö taitavasti väisti.

Kohta ilmestyi ahon laidasta metsäsauna ja sen edustalla tyttö pysähtyi.

— Tässä asumme. Jos tahdotte istua tuohon kivelle siksi aikaa, kun käyn

vähän siivoamassa, sanoi tyttö. — Äitikään ei taida olla kotona ja isä

tekee aina saunaan törkyä.

— Älähän välitä siitä, sanoi pappi ja työntäytyi ahtaasta ovesta tytön

jälessä saunaan. Sauna oli hämärästi valaistu ja pienen ikkunan ääressä

kapersi jotain tuohityötä entinen Metsäkulman vauraan talon isäntä,

Lauri.

— Herran rauha majaan, toivotteli pappi ja istahti Laurin lähelle

rahille, jonka Kylli oli tarjonnut. — Ei taida Lauri-naapuri enää

tuntea?

— Kyllähän minä vähän... äänestä... arveli Lauri vierasta tirkistellen.

— Eihän vain liene pitäjän kappalainen, Nicolaus?

— Onpa niinkin.

— No johan minä äänestä... kun on muuten niin muuttunut. Vaikka niinpä

tässä on muututtu jokainen. Täällä sitä nyt mekin olemme, piilopirtillä.

Pappi Nicolauksen olivat venäläiset ottaneet vangiksi, ensin

rääkättyään häntä niinkuin muitakin hengenmiehiä. Kuljeteltuaan

Nicolausta Virossa ja sisä-Venäjällä, oli hän päässyt kuonolaisten

kynsistä karkuun ja Ruotsin kautta kotimaahan. Oikoteitä myöten

kulkiessaan kotipitäjätään kohti oli hän eksynyt lammen rannalle, jossa

Kylli-tyttö oli kalastamassa.

Nicolaus-kappalaisen kertoessa seikkailuistaan Laurille, oli Kylli

laittanut ahvenista muhevan keiton saunan edustalla olevassa

pistekodassa. Lehmää laitumelle saattelemassa ollut Laurin emäntäkin

palasi ja hämmästyi odottamattomasta vierailusta. Aho-aukean keskelle,

keltakukkaa työntävälle nurmelle katettiin vaatimaton kala-ateria ja

nälkäisenä kävi Nicolaus-pappikin sen kimppuun.

— Ja näin pieneksikö on perheenne supistunut? kysyi Nicolaus. — Simo

ja Yrjöhän joutuivat sotaan ja sinne jäivät, sen muistan, mutta olihan

vielä Alpo ja Mikko Metsäkulmalla ollessanne.

— Alpokin joutui sotateille ja Mikko vain on enää jälellä, virkkoi

Lauri, leuka värähtäen. — Siellä on kotimme hävitettynä ja poltettuna

ja kun Mikko siellä taannoin kävi, kertoi vain saunan olevan

polttamatta ja senkin ovelle kuuluu pajupehko kasvaneen.

— Ja kirkkoa kuului ympäröivän jo sakea metsä, tiesi emäntä. — Papin

talossa kuuluu tupa olevan jäljellä, mutta siitäkin katto sortuneen.

Milloin tästä uskaltanee lähteä kotinurkille, jos heitä enää

tarvinneekaan. Kovin on tuo Laurikin jo käynyt heikoksi.

— Onhan teillä nämä nuoret, jotka kyllä kodin jälleen rakentavat, sanoi

Nicolaus.

Mikko poika oli tullut metsästä hänkin aterialle ja vahvarakenteisempi

näytti hänestä tulevan kuin isästään. Kyllä hän pian jaksaisi talon

uudelleen rakentaa.

— Rauha on nyt jo maassa ja jokainen voi taas siirtyä kotikonnuilleen

julman hävityksen jälkiä parantamaan, virkkoi Nicolaus. — Ehkäpä

kaikkivaltias nyt jo vihdoinkin armahtaa maatamme ja antaa sen jälleen

kehittyä vähitellen siihen, mihin jo menneet sukupolvet olivat vaivalla

päässeet.

— Ei tiedä. Sodanhaluinen kuningas saattaa taas piankin keksiä uusia

sotaretkiä, virkkoi Lauri.

— Milläpä miehillä hän enää sotaa käynee. Ainakin ne, mitä tälle

puolle Pohjanlahden on jäänyt, tarvitaan tarkoin hävitettyjen kotien

rakentamiseen.

Hetkisen tuijotti Nicolaus-pappi tulisijan hiillokseen, missä

kalakeitto oli äsken kiehunut ja jatkoi:

— Luulenpa, että Ruotsissakin on jo lopullisesti kyllästytty Kaarle XII

onnettomiin päähänpistoihin ja silloinhan hänestä saisimme täälläkin

pian rauhan.

Nicolaus-papin ajatusta ei piilopirtin perhe käsittänyt. Mistäpä he

olisivat voineet käsittää, että tämän huikentelevaisen hallitsijan

suurimmaksi syyksi oli luettava tämäkin kärsimysten pitkä kausi, jota

isonvihan nimellä jälkipolvet tulisivat muistelemaan. Venäläinenhän oli

tosin maan hävittänyt, mutta ehkäpä tarmokkaampi hallitsija olisi sen

voinut estää.

— Aion tästä käydä minäkin seurakuntaani hoitamaan, jonka saan nyt

yksinäni tehdä, kun esimieheni kuuluu hänkin sodan kärsimyksiin

sortuneen. Metsä on kaadettava kirkon ympäriltä ja rauhan evankeliumia

taas saarnattava. Nyt levähdän täällä hoivissanne ja huomispäivänä

lähdemme tästä joukolla hävitettyjen kotien raunioille.

Sitäpä lähtöä Metsäkulmalle olivat piilopirtin asukkaatkin juuri

miettineet. Laurinkin koukkuun painuneet hartiat näyttivät suoristuvan,

kun hän kohta topakasti virkkoi:

— Niinpä sitten huomispäivänä lähtekäämme ja koetan vielä minäkin uuden

pirtin nurkkia kokoon liitostella. Ehkäpä tästä vielä elämä palautuu

entiselleen, kun saadaan kylvöt tehdä ja karjaa lisääntymään. Ainahan

niitä asumuksia kyhää, kun karjan ja kylvöt saa kuntoon.

Suloisena suviaamuna vaeltaa piilopirtin väki sielunpaimenensa kanssa

rakentamaan, mitä sota ja vaino on heidän kohdaltaan hävittänyt.

Kodin raunioilla.

Kaksi miestä hiihtää verkalleen varhaisena huhtikuun aamuna

asumattomien salojen, vaarojen ja pikku järven selkien poikki, pyrkien

erään pienen järven rannalle Pohjois-Savon seuduilla. Eilen on lumi

sulanut hellittävässä auringossa ja yöllä pakkanen kovettanut hanget

kestäviksi ja joutuisata on nyt miesten taivallus kotitienoota kohti,

josta muutamia vuosia sitten toinen on joutunut kuninkaan käskystä

Puolaan ja toinen sen jälkeen Lybeckerin joukkoihin, jotka koettivat

estää venäläisjoukkojen tunkeutumista Viipuriin ja sitä tietä koko

maahan. Molemmat olivat veljeksiä samasta talosta, joka oli täytynyt

jättää niinkuin monet muutkin kodit venäläisjoukkojen hävitettäväksi.

Nuorempi, Yrjö, jäi Saunalahteen taloa pitämään kun vanhemman

tempaisi sodan koura vieraalle maalle ja harhailtuaan molemmat

aikansa sotavankina ja sittemmin karkureina, vei onnellinen sattuma

heidät kotipaikoille pyrkiessä yhteen ja yhdessäpä nyt samaa matkaa

jatkettiinkin.

Useita päiviä olivat veljekset hiihtäneet, ensin Virosta Suomenlahden

poikki ja sitten suoraan keskimaata kohti, vanhempi, Hannu, edellä,

Yrjön koettaessa pysyä kiihkeästi kotiin pyrkivän vanhemman veljensä

kintereillä. Mistä lienevät Hannulla voimat riittäneetkin puskea

vastatuuletkin yhtä vimmaisesti, vai tämäkö raikas kevätaamu niitä

ehkä antoi; riittävästi eivät veljekset olleet kuitenkaan saaneet

näinä päivinä ravintoa. Hannun selkärepussa heilahteli vielä kannikka

leivästä, joka pari päivää sitten oli saatu ja siitä kannikasta pitäisi

vielä riittää täksikin päiväksi. Olihan leivän höysteeksi tipauteltu

aina yönuotiolle asetuttaessa metsopari Hannun piilukkoisella

tussarilla, jonka hän oli saanut jostain otetuksi mukaansa. Ase olisi

hyvä Saunarannallakin, jossa ei tiettävissä ollut muuta syötävää kuin

metsän riista ja luodikolla olisi hyvä metsästää hirviä ja muita

sellaisia isompia otuksia..

Hannu oli hiihtänyt kiivaasti muutaman korkean vaaran jyrkän rinteen ja

pysähtyi kaatuneen hongan tyvelle levähtämään. Yrjö eli jäänyt vähän

jälkeen ja hengästyneenä kipusi rinteen harjalle.

— Huonoksipa se Lybeckerin kaalisoppa vei miehen, virkkoi Yrjö veljensä

viereen istahtaen. — Monta metson reittä saa popsia, ennenkun tässä

voimat ovat entisellään.

— Vähinä ne ovat minultakin, virkkoi Hannu. — Tämä kevätaamu ja kodin

raunioiden näkemisen toivo minulle voimia antavat.

— Nepä minullekin, ja ennen iltaahan olemmekin jo Saunarannalla.

— Miten jaksanemme; hiihtää. Tänään tulee taas lämmin päivä.

Aurinko nousikin hehkuvan punaisena metsän takaa ja lämmitti hiihdosta

hiestyneiden miesten selkää. Olisipa tehnyt mieli pitemmältäkin

levähtää, kun sopiva tulenpitopaikkakin oli vieressä.

Vaaran harjulle näkyi etelän ja vähän taaempaa idän puolelta hävitetyt

kylät, joissa vain tupien hiiltyneet rauniot ja muutamissa saunat

olivat talon paikkoja näyttämässä. Muutamiin oli jo pakosalla ollut

väki palannut töihin ja kirveen iskut kalkahtelivat raikkaassa

kevätaamussa, kun tupia jälleen rakennettiin. Kuinka monennen kerran

niitä saatiin sotien ja vainovalkeiden jälkeen rakennella, ei kukaan

voinut tarkalleen sanoa. Varhaisempina aikoina olivat karjalaiset

käyneet monet kymmenet kerrat talot polttamassa ja sodan jaloissa

olivat ne taas sortuneet, nyt viimeksi perinpohjin koko maassa. Olisipa

voinut jo luulla, että talonpaikat jäävätkin autioiksi, mutta näytti

taas tänäkin kauniina huhtikuun aamuna, että maassa asuu sitkeä kansa,

joka pahimpienkin iskujen jälkeen kykenee kotinsa ja kontunsa jälleen

rakentamaan.

Talon jälleen kuntoon rakentaminen oli ollut Saunarannan veljeksilläkin

mielessään ja hetken levättyään vaaralla antoivat he suksiensa

luistaa rinnettä alas ja koettivat pysytellä samassa vauhdissa vielä

tasasellakin maalla. Vasta kun päivä korkealle kohoten oli ehtinyt

paahtaa lumen upottavaksi, pysähtyivät veljekset levähtämään, varsinkin

kun Hannu oli muutaman mäen kupeesta pälvessä kylpevän urosmetson

lävistänyt luodikollaan aamiaispalaksi.

* * * * *

Lukuisien, autioksi jääneiden talojen raunioiden ohi hiihtäen ovat

veljekset viimein päässeet kotikyläänsä. Saunanrannalle on Yrjön sotaan

lähtiessä jäänyt talo kuntoon, mutta läävän ja vaateaitan tapaavat

veljekset nyt vain talon paikalta. Venäläisiä vastusteleva talon vanha

vaari on saanut surmaniskun näiltä omalla pihallaan ja Hannun ja Yrjön

nuorimman sisaren, Inkerin, ovat he vieneet mukaansa. Naapuritalon,

Juurikorven, isäntä näitä pojille kertoo, kun nämä kotiin päästyään

käyvät Juurikorpeen saunomaan ja omaisiaan tietämään.

— Onhan niitä ennenkin eletty vaikeita aikoja, mutta eipä vielä

tällaisia, että kokonaisista perhekunnista vain muutama olisi jäänyt

jälelle, haastelee Juurikorven Mikko saunan jälkeen tuvan penkillä

tarinaa jatkettaessa. — Ei riittänyt tämä sodan hävitys, kun piti

vielä voittajan raastaa tuhansittain miehiämme ja naisiamme orjiksi

Venäjälle. Sinne meni minultakin ainoat pojat, eikä tässä tiedä,

kehtaanko enää taloa ryhtyä rakentamaan yksinäni. Jos sattuisi

sellainen onni pojille, että pääsisivät karkaamaan.

— Minustakin tuntuu, että Lauri ja Juha eivät jää sinne kauaksi aikaa,

virkkoi Hannu. — Ovat ne pojat siksi neuvokkaita, että eivät suostu

ryssän orjiksi.

— Kunpa Inkeri-siskokin pääsisi heidän kynsistään karkuun, sanoo Yrjö

alakuloisesti siskoaan muistellen.

— Ei tiedä... naisten karkuun lähtö on toista kuin miesten, sanoo

siihen Hannu.

— Kyllä sen tempun osaavat naisetkin, kun niikseen on, virkkoi Mikko

veljeksiä puolestaan lohdutellen. — Montapa tyttöä kipaisi ennen

Karjalastakin kotiin, kun vainolaiset sinne veivät, eivätkä saaneet

suostutelluksi omikseen.

Talojaan ryhtyivät rakentamaan Saunarannan veljekset niinkuin

Mikkokin. Kevätkylvöjä olisi pitänyt käydä tekemässä, mutta siementä

puuttui. Yksi ja toinen oli kotiin palatessaan ampunut otuksia ja

nahkakiihtelyksillä käytiin vaihtamassa Raumalla ja Kokkolassa

siementä, jota sinne hyvänä kauppatavarana laivurit toivat.

Selkärepuissakin sitä tuotiin, sillä harvoille oli sodan hävitys

hevoset jättänyt ja hevoskuormallisiin ei olisi useammankaan talon

varat riittäneet. Muiden siementen noutajien mukaan oli Saunarannan

Yrjökin lähtenyt ja hänen kiihtelyksensä olivat niin saksan suosimia,

että kaksitoistakappaisen säkin laski Yrjö olaltaan siemenohraa Hannun

iloiseksi hämmästykseksi Saunarannan aitan kynnykselle. Yrjöäkin odotti

vuorostaan iloinen yllätys, kun tuvan salvokselle ilmestyi Inkeri-sisko

sammalsäkkeineen, joita hän veljensä avuksi oli jo pari päivää tuvan

tarpeiksi kantanut.

— Miten sinä pääsit? puuskahti Yrjö vapautuen murheesta, joka oli häntä

painanut Inkeri-siskon takia.

— Karkasin tietysti ja kun satuin osumaan toisten kotimaahan pyrkivien

mukaan, niin mikäpä oli sitten tullessa, sanoi tyttö.

— Eivätkä saaneet kiinni.

— Eivät. Liikuin vain öillä ja päivät piileksin pellon ojissa ja

milloin missäkin.

Uusilla voimilla käytiin Saunarannalla rakentamaan kotia; Olihan saatu

siskokin takaisin kotiin ja sitten vielä runsaasti siementä. Veljekset

kävivätkin kiireesti kevätkylvöihin ja ohrahalmeen lisäksi raivattiin

vielä aikamoinen naurispalokin. Kesällä kun tehtäisiin heinää, olisi

silloin jo lehmäkin taloon hankittava ja ehkäpä senkin onnistuisi

jostain saamaan. Olihan sentään muutamilla osa karjasta säilynyt, kun

se sodan syttyessä oli korpien keskelle ajettu ja sinne piilopirtin

viereen turvemajat sitä varten laitettu.

Juurikorven Mikkokin oli alkanut rakennella taloaan. Olihan hänelle

jäänyt kuitenkin viisivuotias pojanpoika, joka äitinsä kanssa oli kylän

piilopirtille jäänyt, mutta Mikon palatessa oli orpo, kun tauti oli

äidinkin ottanut. Turhaan poikiaan tulevaksi vuotellen, jäi Mikko tästä

talonpitäjää ja vanhuuden varaa odottelemaan...

Salonkävijä.

Yrjö Pietarinpoika oli saanut sanoman kaukaiselle salosaunalleen,

että venäläinen on tehnyt rauhan Uudessakaupungissa. Häneltäkin

oli vihollinen polttanut talon, vienyt nuoremman veljen ja siskon

mukanaan. Vanha äiti oli ryöstäviä vihollisia vastustaessaan tupertunut

hankeen ja siihen jäänyt. Yksin oli Yrjö näinä raskaina vuosina

elellyt metsäsaunallaan, paettuaan sodan alussa kykenemättömän

Lybeckerin joukoista. Nyt oli jo alkanut palailla muitakin pakolaisia

salosaunoiltaan ja Yrjö Pietarinpoikakin muutamana helmikuun päivänä

koputteli puoliksi palaneen pirttinsä nurkan päitä kirvespohjallaan.

Talo olisi pitänyt panna kuntoon, mutta tällä kertaa tuntui olevan

siihen kovin vähän halua. Veljen vankinaolo ja sisaren ryöstö oli vielä

mieltä painamassa. Miten voisi yksin yrittää, kun ei ollut ketään

sukulaisia edes auttamaan ja nuorikkoakaan ei käynyt mieliminen tyhjään

taloon. Vainolainen oli vienyt karjan. Yksi poloinen vasikka oli jäänyt

ja sen oli naapuri ottanut hoiviinsa salonavetalleen.

Yrjö Pietarinpoika ryhtyi kuitenkin purkamaan palaneita hirsiä tupansa

kehästä. Kolme hirsikertaa oli jäänyt ehjäksi ja ne veisteli Yrjö

molemmin puolin puhtaalle puulle, odottamaan toisia uusia hirsikertoja

siksi, kun keväiset päivät alkaisivat herätellä kodin rakennusintoa.

Haukattuaan tupansa kinostuneella portaalla palan mustaa leipää, nousi

Yrjö suksille ja lähti hiihtämään naapurikyliin.

Yhtä toivotonta ja masentunutta oli elämä sielläkin. Hävitettyjä koteja

olisi pitänyt rakentaa, mutta ei ollut monellakaan tietoa leivästä.

Nälän kanssa taistellen kyhättiin kokoon asumuksia poltettujen talojen

raunioille ja odotettiin hartaasti kevättä, joka toisi uusia elämisen

mahdollisuuksia, kun pääsisi kevätkalaan.

Louhivaaran pihaan pysäyttää Yrjö suksensa ja käy tupaan, joka tässä

syrjäisessä paikassa on jäänyt sydänmaita samoilevalta viholliselta

huomaamatta ja polttamatta.

— Vielähän olet hengissä pysynyt, sanoo Louhivaaran Tuomas tupaan

astuvalle Yrjölle.

— Vieläpä tuota sinäkin näyt olevan. Ja perheesikin on taitanut säilyä

viholliselta.

— Sattui kuin vahingossa säilymään. Naiset sattuivat olemaan

palohalmeella leikkaamassa, kun vihollisparvi kylällä liikkui ja joku

oli käynyt tässäkin nuuskimassa, olisiko mitään ryöstettävää. Lienee

näyttänyt tämä asumus ryssästä liian vähäiseltä, kun jätti rauhaan ja j

rauhassa tässä sitten olemme saaneet ollakin.

Naurishuttu kiehua porisi Louhivaaran tuvan liedellä ja kohta alkoi

emäntä täytellä vateja ja kantaa niitä pöytään.

Viimekesänä oli ollut Tuomaalla valtavia naurishalmeita ja nyt oli

hänellä varaa auttaa hätääntyneitä naapureitaankin nauriilla. Olipa

ruis- ja ohrahuhtakin auttanut niin, että niistäkin vähän liikeni

siemenviljaksi naapureille ja vähän leipäavuksikin.

— Minulta meni kaikki, virkkoi Yrjö raskaasti huoahtaen. — Jos olisi

kaikki muu mennytkin, mutta kun meni sisko ja veli.

— Monelta ne ovat menneet. Rajantakainen on aina harjoittanut

naisenryöstöä, mutta nyt niitä on raahattu laumottain näinä surkeina

vainon vuosina. Palannevatko sitten enää milloinkaan kotiperukoilleen.

Tuomas kehoitti Yrjöäkin aterialle:

— Tulehan suurukselle. Ei se elämä suremalla parane. Täytyy vain

yrittää jokaisen alusta.

— Kunnes on saatu kaikki jälleen rakennetuksi ja taas tulee vihollinen

hävittämään.

— Voihan se käydä niinkin. Kaarle-kuningasta me saamme tästä häviöstä

kiittää. Omat miehemme ovat saaneet olla vierailla mailla taistelemassa

ja oman maamme kuningas jätti vihollisen jalkoihin.

— Talo pitäisi minunkin jälleen panna kuntoon, mutta eikö tuo jääne,

virkkoi Yrjö hetken kuluttua.

— Ettäkö jättäisit talosi siihen, kun nyt rauha on vihdoinkin tullut,

sanoi Tuomas. — Ei se vetele. Kevään tullen autan sinua talosi

rakentamisessa ja siitä palkkioksi saisit nyt lähteä Turkuun, suolaa

hakemaan. Saimme sitä äsken viisi ruokalusikallista muutamalta

kaupungissa kävijältä, mutta nyt on enää puolet jälellä. Sitä tarvitset

itsekin ja noilla sinun hartioillasi ei viidenkään leiviskän kontti

paljoa paina. Lähde siis matkalle ja parin, kolmen viikon perästä olet

jo takaisin.

Jos oli saloilla leipä vähissä, niin suolasta oli sitä suurempi puutos.

Mitä vähän satuttiin saamaan, säilytettiin kuin kultaa, mutta se kului

kuitenkin. Tämä äsken saatu vähäinen määrä oli Louhivaarastakin lopussa

eikä ollut ajattelemista kevätkalaankaan ilman suolaa.

— Samapa se, vaikka lähdenkin, virkkoi Yrjö. — Eipä näillä talvisilla

päivillä ole väliä, miten nämä saa kulumaan.

Kookas tuohikontti selässä lähtee Yrjö Pietarinpoika hiihtelemään

etelää kohti. Tuomaan emäntä on laittanut riittävästi evästä konttiin

ja pohjimmaiseksi riepuun käärityt äyrityiset, joilla suolat oli

ostettava.

Hiihtäessään asuttujen seutujen ja kirkonkylien ohitse, kohtaa

salonkävijää sama hävityksen surkeus kaikkialla. Toisissa talot

kokonaan porona, muutamissa katot palaneina ja seinät hiiltyneinä ja

harvoissa vain asukkaat toivottomina ja alakuloisina rakentelemassa

jälleen kuntoon asumuksiaan.

Viikon päivät hiihdeltyään, näkee Yrjö Tuomaanpoika tuomiokirkon

tornin metsäniemekkeen takaa, ja tietää nyt olevansa perillä. Tultuaan

kaupunkiin, josta hävityksen jäljet eivät vielä ole ehtineet peittyä,

etsii Yrjö muutaman tuttavansa kauppaporvarin taloa, mutta löytää

vain hiiltyneet rauniot. Pienissä kivipuodeissa, joissa ennen Turun

loistoajoilla käytiin niin vilkasta kauppaa, olivat luukut suljettuina.

Yrjö koetti tiedustella muutamilta harvoilta kujasilla liikkuvilta,

missä Turun suolaporvarit nyt majailivat.

— Ei täällä mitään suolaporvaria ole sen jälkeen, kun venäläiset

puhdistivat tarpeisiinsa Kivi-Matin suola-aitan.. Ei kukaan uskalla

ryhtyä suolakauppaan koirankuonolaisten takia, selitti muuan mies

Yrjölle ja pujahti kuin arka otus loukkoonsa.

Yrjö Pietarinpoika tuskitteli turhaa matkaansa. Olipa Turku tosiaankin

tullut köyhäksi, kun ei suolakouraa saanut salonkävijä täältä

konttiinsa. Mikä neuvoksi? Tyhjiltään ei olisi käynyt lähteminen

paluumatkalle. Louhivaaran emännän suolattomat eväät hiukoivat miehisen

miehen sydänalaa. Olisi saanut edes kourankaan suolaa hiukovaan

nälkäänsä.

— Kuulehan, äijä, virkkoi Yrjö muutamalle kepin varassa lyykkäävälle

miehelle, jonka tapasi Napaturun kadulla. — Mistä täällä salolaisille

suolaa annetaan?

— Häh? suolaako? Ei sitä ole liioin itsellämmekään, sitten kun ryssän

upseerit veivät suolakauppiaamme varaston kuitiksi. Uudestakaupungista

sitä on haettu ja sieltä kuuluu saavan vaikka leivisköittäin, kellä

äyrityisiä on.

— Vai saa sieltä, virkahti Yrjö ja käänsi heti suksensa, lähteäkseen

kaupungista. — Hyvästi sitten, köyhä Turku. Enpä toista kertaa hiihtäne

tänne enää suolan hakuun.

* * * * *

Kolmisen viikkoa myöhemmin palasi Yrjö matkaltaan ja laski täysinäisen

suolakontin Louhivaaran pirtin penkille. Tuomas perheineen ihastui kuin

suuresta saaliista ainakin.

— Saitpas sittenkin suolaa. Nythän ei enää hätää mitään. Pankaa sauna

lämpiämään Yrjölle ja saattakaa sanaa naapureille, että saavat tuopin

suolaa hiukaansa, puheli Tuomas hyvillään ja jatkoi vilkkaasti samaan

menoon:

— Täytyyhän naapureitaan auttaa minkä vain voi. Mielellään tulevat

tupaasi nostamaan, Yrjö, kun tässä autoit meitä yhteisesti. Täytyy vain

jokaisen alottaa juurevasti elämäänsä, niinkuin alusta ainakin. Kyllä

siitä vielä hyvä tulee.

— Niin, alusta kai sitä saamme taas aloittaa, vaikka emme tiedä, miten

kauan rauha säilyy ja kotimme vihollisen hävitykseltä, virkkoi Yrjökin.