Vuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi
supistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri
saanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat
huovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin
tyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua
piilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt
kätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli
nyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista
jouluolueksi.
Joulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla
viettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli
leimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta
niin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät
naisväen avuksi koteja vartioimaan.
Jo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet
talonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat
saaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti
kukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja
parantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on
tultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.
Tuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne
olisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli
paloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat
ja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli
viime aikoina käynyt sietämättömäksi.
Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän
ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin
naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin
oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet
lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän
aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa
taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.
Vanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:
— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta
viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta
lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.
— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin
kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi
Tuomas.
— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa
muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.
Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan
liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut
ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se
sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi.
Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika
jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei
kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut
häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen
verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä
vuosituloista.
— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään
sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta
tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa
lähtemättä.
Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii
siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan
odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa
viivyttelemättä laukun selkäänsä.
— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä.
Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä
näkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää
Tuomaalle muhoillen:
— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole
aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.
Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä
menijäin jälkeen.
Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella
näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui
tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne
tuntemattomille teilleen.
Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy
antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta
ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas
värttinänsä ääreen.