Taipumaton.
Hannu Krankka.
Vaikealla tiellä.
Petetty talonpoikaispäällikkö.
Nuijan jälkiä.
Aapelusta oppimassa.
Rauhan vieras.
Kuninkaan koulu.
Pitäjiä käymässä.
Kevätjuhla.
Suuren työn päätyttyä.
Kirkon rangaistus.
Piispan käräjät.
Suomen leijonat.
Ruotuvääpelin miekka.
Kansan suosima ylimys.
Riitaisilla vesillä.
Viidensadan retki.
Nälkävuoden joulu.
Sotaisa kuningas.
Muuan jouluyö.
Kotiinpaluu.
Napuan sankarit.
Pohjan tuntureilla.
Tyhjä luentosali.
Piilopirtillä.
Kodin raunioilla.
Salonkävijä.
Taipumaton.
Erämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän
kaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta
ihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari
hengen miehelle tulijaisiksi.
Laajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen,
joka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen
oli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille
riistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään
saanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama
vastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat
sanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja
muutenkin seurakunnan yhteyteen.
Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt
toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle
metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana
eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja
pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.
Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle
lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen
kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat
saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan
itselleen.
Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen
lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja
kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.
Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan
kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan
olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän
taitavan taikojan pesälle toverikseen.
— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei
olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua
Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa
raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs
sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat
naapurin taikomina tuottamattomiksi.
— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.
— Paha on sen miehen vihoihin joutua... on taikoja semmoinen.
— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla,
mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.
— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen
raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään
käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.
— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla,
ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii
peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.
— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava,
sanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän
lupaukseen.
Hukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen
nyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta
rakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi
pitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne
laittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin
tarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan,
jos ei suosiolla tahdottu laskea.
Hukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun
emäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan
tästä isälleen.
Odotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti
kirkon miehelle:
— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin
pyyntimatkalle.
Laurentiuksen kiivas luonto jo kuohahti.
— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie
selvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.
Tahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta.
Eipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän
vielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:
— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja
uhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.
Laurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään.
Keskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain
heinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen
talolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin
varmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.
— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä
Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven
selkää.
— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet
kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä
on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen
hiilloksella.
Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja
kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään
aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle
ja lähteä kotoisiin toimiinsa.
— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai
mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli
hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen
nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan
pusertavan.
Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius
ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja
niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä
venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi
hänelle:
— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan
illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.
Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin
näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin
nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut
näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen
havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti
vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät.
Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin.
Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen
mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:
— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun
kuljettaisit ne pappilaan.
— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne
on tahvikelillä sellaiset maksettava.
Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan
maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:
— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään
maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne
kimppuunne.
Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta
äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.
Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden
luuli jo menneen matkoihinsa.
— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle
menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä
penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.
— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili
teräksistä joustaan seinältä.
— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja
kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen
ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian.
Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen
niskoittelustasi.
Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.
Naurahtaen vain virkkoi:
— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu
käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.
— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin
sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan,
sanoi Laurentius.
— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten
Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi
ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia
suortuvia.
— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja
lähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt
jo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.
— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole
vastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän
ei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan,
että puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa
ravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:
— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit.
Eikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi
lahnoja.
Tahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla.
Tiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei
pyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin
hänellä.
— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään... mutta kun tämä pa-pakotti...
uhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla
rannalla venheessä.
— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius.
— Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle,
niinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan
miehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?
— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta
katselevinaan seinältä.
— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty,
sanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.
— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäili
Tahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.
— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja
kirkon kirouksessa olevaa miestä.
Kuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta
ponnahti taas pian suoraksi.
— Eivät sinun kirosi minuun pysty!
— Sitten nähdään, sanoi Laurentius lähtiessään.
Kirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään
jäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:
— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi
toteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja...
— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta
auttamaan.
— Elä hyvä mies... annan vaikka mitä, jos et syytöntä tässä ahdista.
— Joudu! sanoi Laurentius ovelta ja Tahvanaisen täytyi lähteä.
Hukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa
nuolensa kirkonmieheen.
Ensimmäinen meni ohitse ja Hukkainen laski uuden samalla onnella.
Laurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:
— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.
Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli
taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt
hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse.
Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin
sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen
helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:
— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen
nuolensakaan eivät osuneet.
— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.
Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet
osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan
alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen
mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen
rauhottumaan.
Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta,
mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan
Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa.
Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon
päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin
näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.
Hannu Krankka.
Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle,
aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan
vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki
vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista
vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.
Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat
rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen
takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu
Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu
syntyi.
Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset
paloivatkin Hannun kehdon ääressä.
Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja
jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina
Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät
vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.
Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka
olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle
semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.
Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen
työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja
monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.
Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen
talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi
nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka
ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä
johtamassa.
* * * * *
Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa
oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi
pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin
ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla
Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän
päällikkönsä.
Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja
tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä
hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja
vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.
— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo
velvoittaa.
— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat
vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.
— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on,
ei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.
— Ei muuta kuin ryttäreitä vastaan.
— Mies tielle joka talosta.
— Ja parhaimmista kaksi.
— Heti vain keihäitä varsittamaan ja tahkoamaan.
Nuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin
valmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja
nämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä
ilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.
— Ei siis tarvitse paljain käsin lähteä.
— Eikä nuijia aseikseen haalia.
— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä
naapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.
Evästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien
kirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi
jäämään.
Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja
syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.
Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia
rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana
talvi-iltana vaanimaan.
Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa
vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:
— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.
Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin.
Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein
tappelematta voitettiin tämä joukko.
Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut
talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa.
Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten
ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.
— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli
Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi
joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota
yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan
vienalaiset.
Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu.
Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä
kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä
pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa
pitämään arvossa vanhempien neuvoja.
Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle
retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua
marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin
ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun
lähdetty.
Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori
päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua
talonpoikia kuin sortaakin heitä.
Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan
kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli
enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti
oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.
Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin,
eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee
entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun
ärhentelyä:
— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet
repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut,
nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain
kohtalon.
Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä
pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa
tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä
unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut
saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla
kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa
Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi
mihinkään ryhtyä.
Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan
Hannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:
— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti
Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa
sinuakin.
Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli
käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään
asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti
sairaaksi tehnyt.
Pian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.
Ja viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.
Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan,
kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti
pian tapahtuvaksi.
Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi,
etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin
ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja
eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut
laivastollaan Turun edustalle.
Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä
varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain
näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä
herttuan puolelle.
Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja
siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.
Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka
Kaarle Hannua kädestä puristamaan.
— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä
aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt
ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi
toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi
tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.
— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan
suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.
Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja
saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet
retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään
pidettiin.
Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin
luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.
Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai
johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611
Vienan rannoille.
Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken
piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin
myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.
Tästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja
luottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää
rauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.
Vaikealla tiellä.