Kun jälleen avasin silmäni, tunsin Hannun toisella kädellään pitävän
minua tanakasti kiinni vyötäistä, ja toisella huomasin hänen tukevan
setääni. En ollut pahoin loukkautunut, vaan pikemmin kuin pehmeäksi
piesty, kun olin heittänyt vaarallisella tavalla kuperkeikkaa pitkin
vuoren rinnettä; älysin olevani vuoren rinteellä parin askeleen
päässä jyrkästä kuilusta, johon olisin syöksynyt, jos olisin
hievahtanutkaan. Hannu oli pelastanut minut kuolemasta luisuessani
pitkin vuoren sivua.
-- Missä me nyt olemme? kysyi setäni, joka näytti mielestäni olevan
äkeissänsä siitä, että olimme taas maan pinnalla.
Hannu kohotti olkapäitään tietämättömyyden merkiksi.
-- Islannissa, vastasin minä.
-- Emmepä olekaan, virkkoi Hannu.
-- Emme suinkaan, todisti professorikin.
-- Hannu erehtyy! sanoin minä, nousten pystyyn.
Vielä kohtasi meitä hämmästys niin monen ihmeen lisäksi, joita jo
olimme matkallamme nähneet ja kokeneet. Odotin näkeväni ikuisen
lumen peittämän vuoren huipun, pohjoisten seutujen hedelmättömät
maat napaseutujen kelmeän taivaan alla, pohjoisempana kuin mitkään
tähän asti tunnetut leveysasteet, mutta vastoin kaikkia näitä luuloja
olimme setäni, islantilainen ja minä mukavasti pitkällämme polttavan
auringon paahteessa vuoren rinteellä, lämpöisessä ilmanalassa.
En tahtonut oikein uskoa silmiäni; mutta ruumiini ei sallinut epäillä
sitä. Puolialastomina olimme tulleet ulos tulivuoresta, emmekä olleet
nähneet aurinkoa kahteen kuukauteen; nyt näimme sen loistavana
yläpuolellamme taivaanlaella, josta se vuodatti häikäiseviä säteitään
tuhlaamalla tuhlaten lämpöä ja valoa.
Kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän ylenpalttiseen valoon ja
loisteeseen, käytin niitä oikaistakseni mielikuvitukseni ensimmäisen
erehdyksen. Tahdoin kuitenkin väittää, että olimme Huippuvuorilla,
enkä aikonut ilman muuta luopua tästä ajatuksestani.
Professori alkoi puhua ensin ja sanoi:
-- Ei todellakaan näytä siltä, kuin olisimme Islannissa.
-- Mutta entä Jan Mayenin saari...? vastasin siihen.
-- Eipä niinkään, poikaseni. Eihän tämä ole louhikkoinen
lumipeitteinen pohjoismainen tulivuori.
-- Mutta -- -- --
-- Katsopa, Akseli, tuonne!
Korkeintaan viisisataa jalkaa päämme yläpuolella kohosi tulivuoren
huippu, josta nousi noin joka neljännestunti kovasti jyristen
korkea tulipatsas ja samalla isot joukot hohkakiveä, tuhkaa ja
laava-ainetta. Tunsin tärinää vuoressa, joka huokui kuin suuri valas
ja syöksi aika ajoin tulta ja kaasuja suuresta purskureiästänsä.
Alempana oli jyrkkinä röykkiöinä suuret määrät seitsemän- tai
kahdeksansadan jalan paksuudelta tulivuoren oksentamia aineita, joten
koko vuoren korkeus ei ollut kolmeakaan sataa syltä. Vuoren juuri
oli viheriäisten puiden peitossa! Huomasin siellä muiden ohessa
öljypuita, viikunapuita ja viiniköynnöksiä, joissa riippui runsaasti
punaisia rypäleitä.
Täytyi myöntää, että tämä ei ollut pohjoinen maisema.
Kun katsoimme tämän viheriäisen vyöhykkeen ulkopuolelle, avautuivat
nähtäväksemme ihmeellisen kauniin meren välkkyvät laineet, jotka
rajoittivat tämän ihanan maan vain muutaman penikulman pituiseksi
saareksi. Idässäpäin näkyi pienoinen satama, jonka ympärillä oli
muutamia rakennuksia ja jossa omituisen muotoisia laivoja liikkui
taivaansinisellä vedenpinnalla. Etempänä kohosi vedenpinnasta niin
laaja saaristo, että se näytti mahdottoman suurelta muurahaispesältä.
Lännessäpäin kaareutui taivasta vastaan kaksi kaukaista rannikkoa;
toisella niistä näkyi kauniisti muodostuneita siintäviä
vuorenselänteitä; toisella, kaukaisemmalla, rantamaalla näkyi
summattoman korkea vuoren huippu, jonka kärjessä liehui savutöyhtö.
Pohjoisessa levisi ääretön meren ulappa, joka kimalteli auringon
säteissä ja jossa näkyi siellä täällä maston huippu tahi tuulen
paisuttama purje. Se seikka, ettemme olleet aavistaneet tällaista,
enensi sen ihmeellistä kauneutta satakertaisesti.
-- Missä me olemme? Missä? kyselin minä puoliääneen.
Hannu sulki silmänsä välinpitämättömästi, ja setäni katseli
ympärillensä ymmärtämättä mitään.
-- Olkoonpa tämä mikä vuori hyvänsä, sanoi hän viimein, mutta tulta
oksentava se kuitenkin on; tulen syöksymiset eivät lakkaa, eikä
todellakaan maksa vaivaa päästä hengissä tulivuoren purkauksesta
saadaksensa lopuksi kuitenkin kivimöhkäleen päähänsä. Lähtekäämme
sentähden alas, niin saamme tietää, mihin toimiin meidän on
ryhtyminen. Olen sitäpaitsi kuolemaisillani nälkään ja janoon.
Professori ei varmaankaan ollut mietiskelijä-luonne. Minä puolestani
unhotin sekä vaivamme että tarpeemme, ja olisin voinut jäädä
tälle paikalle vielä moneksi tunniksi, mutta minun täytyi seurata
tovereitani.
Vuoren rinteillä oli sangen korkeita jyrkänteitä, ja pudota
tupsahdimme syviin tuhkahautoihin vältellessämme laavavirtoja, jotka
luikertelivat alas ikäänkuin tuliset käärmeet. Laskeutuessamme minä
puhelin innokkaasti, sillä mielikuvitukseni oli liiaksi kiihtynyt.
-- Me olemme Aasiassa, virkoin minä; Intian rantamilla, tahi
Tyynenmeren saaristossa! Me olemme kulkeneet toisen maapallon
puoliskon lävitse ja tulleet takaisin toisella puolella, Eurooppaa
vastapäätä.
-- Mutta kompassi? väitti setäni.
-- Niin kompassi! vastasin minä hämilläni; jos uskoisimme sitä, niin
olisimme kaiken aikaa kulkeneet pohjoista kohti.
-- Se on siis osoittanut väärin?
-- Aivan varmaan!
-- Jollei tämä ole pohjoisnapa!
-- Tämäkö pohjoisnapa? Eihän toki! Mutta -- -- --
Tämä oli selittämätön seikka, enkä tiennyt, mitä uskoa.
Sillävälin lähestyimme viheriäistä metsikköä, jota silmämme
ihailivat. Nälkä ja jano kiusasivat minua kovasti. Pari tuntia
astuttuamme levisi silmiemme eteen ihana lakeus täpötäynnänsä
öljy- ja granaattipuita sekä viiniköynnöksiä, jotka näkyivät olevan sen
omaisuutta, joka ensin niitä lähestyi. Hätääntyneessä tilassamme emme
pitäneet lukua mistään muodollisuuksista. Mikä suloinen nautinto
olikaan pistellä suuhunsa näitä meheviä hedelmiä, ahmia kokonaisia
rypäleterttuja näistä viiniköynnöksistä, joiden hedelmät jo olivat
kypsyneet mustapuhuviksi! Aivan lähellä huomasin nurmikossa puiden
suloisessa varjossa kirkkaan lähteen, jossa me kohta huuhdoimme
kasvomme ja kätemme.
Kun sitten heittäysimme levolle, näimme lapsen parin öljypuumetsikön
välissä.
-- Katsokaa, tuolla on tämän onnellisen maan asukkaita!
Lapsi oli pieni raukka, repaleinen ja kituliaan näköinen, ja näytti
säikähtävän hirveästi nähdessänsä meidät; kun olimme puolialastomina
ja aivan siivottomasti parroittuneet, olimme todellakin inhoittavan
näköisiä ja omiamme peloittamaan piloille maan asukkaat, jollei tämä
ollut pelkkien rosvojen ja ryövärien maa.
Kun poika oli juuri lähtemäisillään käpälämäkeen, juoksi Hannu hänen
luoksensa ja sieppasi hänet kiinni, vaikka hän kyllä koetti huutaa ja
potkia.
Setäni alkoi rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi ja kysyi häneltä
saksaksi:
-- Sanopas, pieni ystäväni, mikä tämän vuoren nimi on?
Lapsi ei vastannut.
-- No hyvä, virkkoi setäni, emme ole Saksassa.
Hän uudisti saman kysymyksen englanninkielellä. Lapsi ei sittenkään
vastannut mitään; olin kuin tulisilla hiilillä.
-- Onko hän mykkä? tiuskaisi professori, joka ylpeänä
kielitaidostansa uudisti kysymyksensä ranskaksi.
Lapsi oli vain äänetönnä.
-- No koetetaanpa italian kieltä, virkkoi setäni, ja lausui:
-- _Dove noi siamo?_
Niin, missä me olemme? matkin minä maltitonna. Poika ei virkkanut
mitään.
-- Mitä nyt? Etkö vastaa? ärjäsi professori, joka alkoi vihastua ja
ravisteli poikaa korvista. _Come si noma questa isola?_
-- Stromboli, vastasi paimenpoika ja pujahti pakoon Hannun käsistä
lähtien juoksemaan kedon halki.
Me emme aikoneetkaan pidättää häntä. Stromboli! Minkä vaikutuksen
tämä odottamaton sana tekikään! Me olimme siis keskellä Välimerta,
mytologiasta tunnetussa Aiolian saaristossa, Strongylumissa, jossa
Aiolos piti tuulia ja myrskyjä kahleissa. Ja nuo kaukana idässä
siintävät vuoret olivat Calabrian vuoret! Ja tuolla etelässä kohoava
tulivuori oli Etna; raju ja villi Etna!
-- Stromboli! Stromboli! toistin minä.
Setäni viittaili ja puheli niinkuin minäkin; olisi voinut luulla,
että veisasimme ylistysvirttä.
Oi mikä matka! Mikä merkillinen matkustus! Tunkeuduttuamme
tulivuoreen tulimme ulos toisesta, joka oli enemmän kuin
tuhannenkahdensadan penikulman päässä Sneffelsistä tuolla autiossa
maailman ääreen heitetyssä Islannissa! Sattumalta olimme tulleet
maapallon ihanimpiin seutuihin. Ikuisen lumen maista olimme joutuneet
ikuisen vihannuuden tienoille; kylmän seudun harmaasta usvasta olimme
sukeltaneet maan uumeniin tullaksemme Sisilian tummansinisen taivaan
alle.
Syötyämme erittäin maukkaan hedelmäaterian ja ryypättyämme raikasta
vettä palanpaineeksi lähdimme jälleen kulkemaan päästäksemme
Strombolin satamaan. Varovaisuuden vuoksi emme puhuneet sanaakaan
siitä, millä tavoin olimme joutuneet saarelle, sillä taikauskoiset
italialaiset olisivat luultavasti pitäneet meitä manalasta karanneina
paholaisina; meidän täytyi siis selittää kaikille olevamme
poloisia haaksirikkoutuneita. Se oli vähemmän kunniakasta, mutta
turvallisempaa. Kulkiessamme setä mutisi itsekseen:
-- Mutta kompassi! kompassi, joka osoitti pohjoista! Kuinka saatan
selittää tämän?
-- Kas kummaa! sanoin minä ylenkatseellisesti, sitä ei voi selittää,
se on varsin yksinkertaista!
-- Kas sepä olisi kaunista! Johannaeumin professori ei osaa selittää
kosmillista ilmiötä, sehän on häpeä!
Tämän sanottuansa asetti setäni taas silmälasit nenällensä ja muuttui
ankaraksi mineralogian professoriksi, seisoen puoleksi alastomana
nahkavyö vyötäisillänsä.
Tuntia myöhemmin, kun olimme lähteneet olivimetsiköstä,
tulimme San-Vincenzon satamaan, jossa Hannu tahtoi palkkansa
kolmanneltakymmenenneltä palvelusviikoltansa; ystävällisesti
puristaen hänen kättänsä maksoi setäni hänelle palkan.
Vaikk'ei Hannu ollut yhtä liikutettu kuin me, niin osoitti hän
kuitenkin tällä kertaa erinomaista sydämellisyyttä.
Sormenpäillään hän puristi hymyillen kättämme.