Niin! Kompassi oli hulluna. Neula hyppeli jyrkästi pohjoisesta
etelään, kääntyili kaikkiin ilmansuuntiin ja heilui edestakaisin,
ikäänkuin sitä olisi pyörryttänyt.
Tiesin varsin hyvin, että maan malmipitoinen ulkokuori ei ole koskaan
levossa; ne muutokset, jotka tapahtuvat sisimpien aineiden sulamisen
vaikutuksesta, samoinkuin tärähdykset, joita suuret virrat ja
magnetismi synnyttävät, muuttavat alituisesti sen tilaa, silloinkin
kun sen pinnalla asuvat olennot eivät huomaa sen liikkumista. Minun
ei siis olisi pitänyt hämmästyä tästä ilmiöstä tahi ei ainakaan
päästää sellaista hirveätä ajatusta syntymään aivoissani.
Mutta minä en voinut enää erehtyä muutamista muista seikoista. Pauke
ja jyske kävivät hirvittäviksi; en voinut verrata niitä muuhun kuin
tykkipatterin räminään ja jyrinään kivikadulla. Se oli yhtämittaista
ukkosen jyrinää.
Sähköilmiöiden riivaama hurja kompassi tuki osaltaan käsitystäni.
Maan malminen kuori oli puhkeamaisillaan, kalliot näyttivät uhkaavan
syöksyä jälleen yhteen, rako oli menossa umpeen ja tyhjä paikka
täyttymäisillään. Silloin me pienet raukat olisimme litistyneet
hienoksi moisessa peloittavassa syleilyssä.
-- Setä! setä! huusin minä, me olemme hukassa.
-- Mikä hätä sinulla taas on? vastasi hän hämmästyttävän
levollisesti. Mitä nyt?
-- Mikäkö nyt on hätänä! Katsokaa kuinka seinät horjuvat, kuinka
kallio liikkuu! Ja tämä polttava helle, tämä kiehuva vesi, nämä
höyryt, tämä hurja kompassi, kaikki ovat maanjäristyksen enteitä.
Setäni pudisti hiljaa päätänsä.
-- Maanjäristyksenkö? virkkoi hän.
-- Niin!
-- Poikani, luulenpa, että erehdyt!
-- Mitä! ettekö tunne näitä enteitä? -- -- --
-- Maanjäristyksen enteitäkö? En! Minä odotan jotakin parempaa!
-- Mitä tarkoitatte?
-- Tulivuoren purkausta, Akseli!
-- Tulivuoren purkausta! sanoin minä. Me olemme siis tulivuoren
aukossa!
-- Niin minäkin luulen, vastasi professori hymyillen, ja se onkin
parasta, mitä meille voi tapahtua!
Parasta mitä voi tapahtua! Olikohan setäni hullu? Mitä tämä merkitsi?
Miksi hän oli näin tyynellä mielellä ja hymyili?
-- Mitä! huusin minä, me olemme joutuneet tulivuoren purkaukseen!
Sallimus on tuonut meidät tulisen laava-aineen, sulavien kallioiden,
kiehuvan veden ja kaikkien ulossyöksevien aineiden kulkuväylään!
Nämä aineet sysäävät meitä eteenpäin, ajavat meidät ulos maan
sisuksista, tulivuori viskaa meidät ilmaan kivien mukana, tuhka- ja
kuonasateessa, oksentaa meidät ilmoille tuliliekkien keskellä, ja
tämä on sitten parasta, mitä meille saattaa tapahtua!
-- Niin! vastasi professori, katsellen minuun silmälasiensa ylitse,
sillä se on ainoa keino, jolla voimme päästä takaisin maan pinnalle!
Minun täytyy jättää mainitsematta ne tuhannet eri ajatukset, jotka
risteilivät aivoissani. Setäni oli oikeassa, aivan oikeassa;
eikä hän ollut milloinkaan näyttänyt mielestäni rohkeammalta tai
turvallisemmalta kuin tällä kertaa, kun hän tyynesti odotti ja
edeltäpäin laski tulivuoren purkautumisen mahdollisuutta.
Me nousimme yhä; yö kului samalla tavalla. Pauhina ympärillämme
kasvoi monta vertaa kovemmaksi; olin tukehtumaisillani, luulin jo
viimeisen hetkeni olevan käsissä, ja yhtäkaikki mielikuvitukseni
toimi niin, että rupesin taas ajattelemaan. Mutta seurasin
tahdottomana ajatusteni juoksua yrittämättäkään hillitä niitä!
Oli selvää, että tulivuoren purkaus sysäsi meitä eteenpäin; lauttamme
alla oli kiehuvaa vettä ja veden alla kokonainen laavatulva,
kivisekoitus, joka tulivuoren huipulla hajoaisi joka suuntaan. Me
olimme siis tulivuoren kidassa. Siitä ei ollut epäilystä.
Mutta sammuneen Sneffels-vuoren sijaan olimme nyt jossakin
todellisesti tulta syöksevässä vuoressa. Minä siis ihmettelin
itsekseni, mikähän vuori se mahtoi olla, ja mihin maapallon paikkaan
se oksentaisi meidät kidastaan.
Tietysti jonnekin pohjoisiin seutuihin, se oli selvää. Kompassimme
oli aina vain osoittanut oikealle päin, ennenkuin se tuli hulluksi.
Cap Saknussemmista alkaen olimme ajautuneet satoja penikulmia
suoraan pohjoiseen päin. Olimmekohan kenties joutuneet takaisin
Islantiin? Syöksyisimmeköhän ilmoille Heklan suusta tahi jostakin
niistä seitsemästä muusta tulivuoresta, jotka ovat tällä saarella?
Viidensadan penikulman päässä länteen päin en muistanut tällä
leveysasteella olevan mitään muita tulivuoria paitsi eräitä vähän
tunnettuja Amerikan luoteisrannalla. Idässäpäin oli yksi ainoa,
kahdeksannellakymmenennellä leveysasteella, nimittäin Esk, Jean Mayen
saarella, Huippuvuorten läheisyydessä! Tulivuorenaukoista ei siis
ollut puutetta, ja ne olivat kylliksi avaroita oksentaaksensa vaikka
kokonaisia armeijoja! Mutta sitä yritin aprikoida, mistä aukosta
meidän oli määrä pujahtaa ulos.
Aamulla nousimme ylöspäin yhä kiivaammin. Sen sijaan että kuumuus
olisi vähentynyt lähempänä maan pintaa, se yhä eneni, mutta siihen
oli syynä tulivuoren vaikutus ja se seikka, että kuumuus oli tälle
paikalle ominaista. Meitä eteenpäin kuljettavasta voimasta ei minulla
ollut mitään epäilyä. Ääretön, monen sadan ilmakehän paine, joka
oli syntynyt maan sisukseen keräytyneistä höyryistä, ajoi meitä
vastustamattomasti eteenpäin. Mutta mihin lukemattomiin vaaroihin se
meidät veikään!
Kohta levisi tähän pystyyn käytävään kellertävää valoa; oikealla ja
vasemmalla huomasin syviä käytäviä, jotka olivat ikäänkuin äärettömiä
aukkoja, joista syöksyi esiin paksua höyryä; rätisevät tulenliekit
näyttivät nuoleksivan seiniä.
-- Katsokaa, setä! katsokaa! huusin minä.
-- Niin, ne ovat rikkiliekkejä. Ei ole mikään sen luonnollisempaa
tulivuoren purkautumisessa.
-- Mutta entäs jos ne sulkevat meidät keskeensä.
-- Eivät ne tee sitä.
-- Entäs jos ne tukehduttavat meidät?
-- Eivät ne meitä tukehdutakaan! Käytävä levenee laajemmaksi, ja jos
niin tarvitaan, niin voimme lähteä pois lautalta ja etsiä suojaa
jostakin vuoren loukosta.
-- Entä vesi, kohoava vesi?
-- Ei täällä enää olekaan vettä, Akseli, vaan jonkinlaista
laavapuuroa, joka viepi meidät mukanansa tulivuoren suulle.
Vesi oli todellakin kadonnut aitamme. Sen tilalle oli ilmestynyt
jotenkin tiheitä, mutta kuitenkin kiehuvia aineita. Ilma kävi
sietämättömän kuumaksi, ja jos meillä olisi ollut lämpömittari, niin
se olisi varmaankin osoittanut seitsemääkymmentä astetta! Hiki valui
meistä virtanaan; ja jollemme olisi nousseet niin vinhaa vauhtia
ylöspäin, niin olisimme varmaan tukehtuneet.
Professori ei kuitenkaan vaatinut meitä noudattamaan esitystään
ja poistumaan lautalta, ja oikeassa hän olikin. Nämä muutamat
kokoonkyhätyt pölkyt muodostivat sentään vakavan pinnan, turvallisen
jalansijan, jota emme mistään muualta olisi löytäneet.
Kello kahdeksan aamulla tapahtui jotakin, jota ennen ei ollut
sattunut. Kohoava liike lakkasi yhtäkkiä; lautta oli aivan
liikkumattomana.
-- Mikä nyt on? kysyin minä, kun horjahdin tästä seisahtumisesta,
ikäänkuin jostakin sysäyksestä.
-- Pysähdys, vastasi setäni.
-- Pysähtyykö tulivuoren purkaus?
Edessämme näkyivät kauniin meren välkkyvät laineet.
-- Enpä luule.
Minä nousin ja katselin ympärilleni. Kenties esiinpistävä
kallionkieleke oli seisahduttanut lautan, joka nyt silmänräpäyksen
ajan vastusti ulossyökseviä aineita. Siinä tapauksessa pitäisi
koettaa saada lautta irti niin pian kuin suinkin mahdollista.
Mutta niin ei ollut; kaikki ulossyöksevät aineet, tuhka, kuona ja
kivisirpaleet, olivat seisahtuneet ja lakanneet kohoamasta.
-- Taukoaakohan tulivuoren purkaus? huusin minä.
-- Oh! virkkoi professori, pelkäätkö sitä, poikaseni? Ole huoleti; ei
tätä lepoa kauan kestä: sitä on jo kestänyt viisi minuuttia, ja pian
jatkamme nousuamme vuoren aukon suulle.
Näin puhellessansa professori alinomaa katseli kelloansa, ja nytkin
kävi hänen ennustuksensa toteen. Kohta rupesi lautta taas kiivaasti
liikkumaan, kulkien noin pari minuuttia, jolloin se seisahtui
uudestaan.
-- Hyvä! sanoi setäni, katsoen kelloonsa, kymmenen minuutin kuluttua
se taas lähtee liikkeelle.
-- Kymmenenkö minuutin kuluttua?
-- Niin; tällä tulivuorella on ajoittaiset purkaukset. Se sallii
meidän vetää henkeämme samalla kun se itsekin hengittää.
Se oli totta. Määrättyyn aikaan syöksyimme taas ylöspäin erinomaisen
nopeasti. Meidän täytyi tarttua lujasti kiinni lautan pölkkyihin
pysyäksemme sillä. Sitten se taas pysähtyi.
Olen myöhemmin monesti aprikoinut tätä kummallista ilmiötä keksimättä
siihen tyydyttävää selitystä. Minusta on kuitenkin selvää, ettemme
olleet tulivuoren päätorvessa, vaan jossakin sivu-uomassa, jossa
tuntui jonkinlainen vastavaikutus.
En voi sanoa, kuinka nopeasti tämä temppu uudistui. Sen ainoastaan
voin vakuuttaa, että me jokaisella uudella sysäyksellä syöksyimme
eteenpäin yhä kiivaammin ja lensimme ylöspäin tykin luodin vauhdilla.
Joka kerta kuin pysähdyimme, olimme tukehtumaisillamme; kun kuljimme
eteenpäin, niin tulinen ilma melkein esti meitä hengittämästä.
Ajattelin jo, mikä erinomainen nautinto olisi, jos äkkiä tulisimme
pohjoisiin seutuihin, joissa olisi kolmenkymmenen asteen pakkanen.
Mielikuvituksissani olin jo kulkevinani napaseutujen lumikedoilla,
ja halusin päästä niin pian kuin mahdollista kierittelemään
lumihangessa! Pääni joutui vähitellen pyörryksiin alituisista
sysäyksistä. Jollei Hannua olisi ollut, niin olisin jo monta kertaa
loukannut pääni kallioseinään.
En niin ollen muista aivan selvään, mitä tapahtui seuraavain tuntien
aikana; ainoastaan himmeästi tajusin yhtämittaisen pauhinan,
vuoren vapisemisen ja että lauttamme kieppui ympäri kuin kehässä.
Se kiikkui laavavirralla, tuhkasateessa, rätisevien liekkien
keskellä. Myrskytuuli, jonka olisi luullut saaneen alkunsa jostakin
suunnattoman suuresta palkeesta, ylläpiti maanalaista tulta. Vielä
kerran näin Hannun kasvot punertavassa valossa ja tunsin tällä kertaa
samaa kauhua, jonka syntinen raukkakin tuntee seisoessaan tykin
suuhun sidottuna ja odottaessaan laukausta, joka paukahtaessaan
siroittaa hänen jäsenensä ilmaan.