Ymmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita
ranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin
aikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt
väittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.
Muutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat
kaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä
Sommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä
1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun.
Tämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut
päivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä
puukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.
Sanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan
myöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet,
muiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön
suurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat
todellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan
tätä "leukajuttua", joksi englantilaiset sitä sanoivat.
Kolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk,
Carpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän
mielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä
innokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.
Näytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että
kvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.
Elie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa.
Tämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti,
että Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet
"diluvium'iin", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että
ihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden
eläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä
Lidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt
lujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont
oli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.
Kaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme
tienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia
yhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten
leukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja
Belgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden
mukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten
ja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli
siis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.
Mutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu
esiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet
vielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä
paljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten
luita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti
särmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita
ja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten
ensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.
Yhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan
portaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin "Elephas
meridionalis"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä
etevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin
vanhaksi.
Sillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä
tiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta
löytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää
setäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen
päässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.
Se oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen
maanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan,
voinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä
ruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin
ulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat,
erinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja
varpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut
eläessänsäkin.
Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän
muinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja
keskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin
maasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa
tuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja
kumiseva.
Jonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle.
Innostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja
suuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa
Johannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi
opettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:
-- Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä
kvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei
häntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet
päinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin
he voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää
erehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy
visusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen
kanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat
huijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen
jutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset
väittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä
ruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä
luurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja
jota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä
jättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig
XVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät
herrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria
luita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän
jättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä
kaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka
on julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän
kuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös
hiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin
Pierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa
valheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on
ollut käsissäni kirja nimeltä Gigans -- -- --
Tässä setäni, jonka oli työlästä lausua vaikeita sanoja, joutui
pulaan tämän heikkoutensa vuoksi.
-- Kirja nimeltä _Gigans_ -- -- -- sanoi hän uudestaan. Enempää hän
ei saanut sanotuksi. -- --
_Giganteo_ -- -- -- Mahdotonta! tuo ilkeä sana ei tahtonut tulla
suusta ulos! Nyt olisivat Johannaeumissa kuulijat hänelle oikein
nauraneet!
_Gigantosteologia_, onnistui professorin viimein sanoa.
Sitten hän taas jatkoi vapaasti ja aineestansa innostuneena:
-- Niin, hyvät herrat, kaiken tämän tiedän. Tiedän myöskin,
että Cuvier ja Blumenbach määrittelivät nämä luut pelkiksi
kvartääri-aikakauden mammut- ja muiden eläinten vähäpätöisiksi
jäännöksiksi. Mutta tässä tekisi jo suuren loukkauksen tiedettä
vastaan, jos epäilisi! Onhan tässä raato jäljellä. Sen voitte nähdä,
ja koetella sitä! Se ei ole pelkkä luuranko, vaan vahingoittumaton
ruumis, joka on säilynyt kokonaisena antropologista tarkoitusta
varten. Jos voisin pestä sitä rikkihappoliuoksessa, niin voisin
poistaa siitä kaikki nämä maa-aineet ja loistavat simpukan
kuoret, jotka ovat siihen tarttuneet. Mutta minulta puuttuu tämä
kallisarvoinen liuos. Sellaisena, kuin tämä ruumis on, se kertoo
meille historiansa.
Nyt professori tarttui tuohon kivettyneeseen ihmisjäännökseen
käsitellen sitä yhtä taitavasti kuin eriskummallisien esineiden
näyttelijä.
-- Te näette hänet, sanoi hän, hän ei ole kuuttakaan jalkaa pitkä;
emme siis ole tekemisissä minkään jättiläisen kanssa, joita hoetaan
ennen olleen. Mitä taas tulee tämän rotuun, niin hän epäilemättä
kuuluu kaukaasialaiseen, se on, valkoiseen rotuun, meidän omaan
rotuumme! Tämän kivettyneen ruumiin pääkallo on säännöllisesti munan
muotoinen, siinä ei ole huomattavissa esiin pistäviä poskipäitä eikä
leukaa. Tässä ei mikään osoita sitä prognantismia,[59] joka muuttaa
kasvokulman. Mittaa tämä kulma, niin se on melkein 90 astetta. Mutta
minä menen johtopäätöksissäni vielä pitemmälle ja uskallan väittää,
että tämä näyteihminen kuuluu siihen laajaan sukuun, joka on levinnyt
Intiasta länsi-Euroopan rajoille. Älkää naurako, hyvät herrat!
Tietysti ei kukaan nauranutkaan, mutta professori oli tottunut
näkemään kuulijoittensa kasvot hymyilevinä, kun hän piti tieteellisiä
esitelmiänsä.
-- Niin! jatkoi hän lisääntyneellä innolla, tämä on kivettynyt
ihminen, joka on saman ikäinen kuin mastodontit, joiden luut
peittävät tämän kedon. Mutta mitä tietä myöten hän on tullut tänne,
ja kuinka nämä maakerrokset, joiden seassa hän on maannut, ovat
liukuneet tähän äärettömään suureen aukkoon maapallon sisään, siitä
seikasta en aio ruveta teille mitään puhumaan. Epäilemättä on
kvartääri-aikakaudella tapahtunut suuria mullistuksia maan pinnalla,
maapallon jäähtyessä on muodostunut suuria halkeamia, rakoja ja
kuiluja, joihin on nähtävästi vajonnut osa maan pinnasta. En tahdo
väittää sitä varmaan, mutta ihminen on kumminkin täällä, ja onpa
tässä hänen käsitöitänsäkin, nimittäin nämä kiviset työkalut,
joista kivikausi on saanut nimensä, ja jollei hän ole tullut tänne
matkustajana, niinkuin minäkin, niin ei voi epäillä hänen ikivanhaa
alkuperäänsä.
Professori vaikeni, ja minä osoitin empimättä kannatustani. Setäni
oli muuten aivan oikeassa, ja oppineempiakin miehiä kuin hänen
veljensä poikaa olisi suuresti hävettänyt ruveta todistamaan hänen
puhettaan vääräksi.
Sitäpaitsi oli toinenkin todistus. Tämä kivettynyt ruumis ei ollut
ainoa tässä mahdottomassa luutarhassa; toisia ruumiita näkyi pian
joka askeleella, jonka otimme näiden jäännöksien keskellä, ja setäni
olisi voinut valita mielestänsä soveliaimman ruumiin saadaksensa
epäilevät uskomaan.
Oli todellakin hämmästyttävää nähdä näitä kokonaisia sukupolvia
ihmisiä ja eläimiä sekaisin toistensa kanssa tässä kalmistossa. Mutta
heräsipä tärkeä kysymys, jota emme uskaltaneet ratkaista. Olivatkohan
nämä muinoin elolliset olennot joutuneet jonkin ankaran mullistuksen
kautta tähän suureen luolaan Lidenbrockin meren rannoille vasta
sitten, kun olivat kuolleet? Vai olivatko he pikemminkin eläneet
tässä maanalaisessa maailmassa tämän tekotaivaan alla, aloittaen ja
päättäen elämänsä niinkuin maan päälläkin? Tähän asti olimme nähneet
elävinä ainoastaan meripetoja ja kaloja! Harhailikohan kenties joku
syvyyden mies näillä autioilla rannikoilla?