Olisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat
professori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja
viimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä
niin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki
kärsimämme vaarat -- kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme
kulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian
järkiinsä.
-- Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän.
Luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi
yhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis
tuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä
väistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle,
ihminen vai luonto!
Seisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto
Lidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia.
Mutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen
mieletöntä kiukkuansa.
-- Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella
kunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi
taistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet
merimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa
kuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa
on peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme,
olemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä
koettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!
Keskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani,
ladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli
tällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista
todistuksistani.
-- Lautalle! virkkoi hän viimein.
Tässä koko hänen vastauksensa. Teinpä mitä hyvänsä, rukoilin tahi
uhkasin, niin hänen tahtonsa pysyi kovana kuin kallio.
Hannu lopetti lautan korjauksen; olisipa luullut, että
tämä kummallinen mies aavisti setäni aikomukset. Muutamalla
puunkappaleella oli hän korjannut sen täyteen kuntoon; uusi purje oli
jo pystyssä ja tuuli heilutteli sen liehuvia poimuja.
Professori lausui muutamia sanoja Hannulle, joka heti sen jälkeen
alkoi kantaa tavaroitamme lautalle ja valmistaa lähtöä. Ilma oli
kirkas ja tuuli puhalsi tasaisesti kaakosta.
Mitä taisin tehdä? Yksinänikö ruveta kahta miestä vastustamaan?
Mahdotonta! Jos edes Hannu rupeaisi minun puolelleni, mutta ei!
Islantilaisella ei tuntunut olevan lainkaan omaa tahtoa, vaan hän
näytti tehneen kuuliaisuuden valan sedälleni. Ei voinut mitään tälle
palvelijalle, joka oli herrallensa alamainen. Meidän täytyi lähteä
eteenpäin.
Olin jo asettumaisillani lautalle tavalliselle paikalleni, kun setäni
viittasi minua pysähtymään.
-- Emme lähde ennenkuin huomenna, sanoi hän.
Minä selitin hänelle, että tottelisin hänen käskyjään.
-- Ei saa laiminlyödä mitään, sanoi hän, ja koska sallimus on tuonut
minut tälle rannikolle, en tahdo lähteä täältä tutkimatta sitä.
Tämän muistutuksen käsittää parhaiten, kun ajattelee, että me
tosin olimme tulleet pohjoiselle rannikolle, mutta emme kuitenkaan
samalle paikalle, mistä olimme lähteneet vesille. Port-Graüben oli
todennäköisesti kauempana lännessä päin. Kaikkein selvintä oli siis
tutkia huolellisesti ympärillä olevat seudut.
-- Lähtekäämme löytöretkelle! sanoin minä.
Lähdimme matkaan jättäen Hannun tekemään työtään. Meren rannan ja
kallioseinän välinen maakaistale oli jotenkin leveä, niin että
astuimme puolen tuntia kohtaamatta mitään estettä. Jalkojemme
alla musertui ääretön joukko kaikenmuotoisia ja -kokoisia
näkinkengänkuoria, joissa ensimmäisten aikakausien eläimet olivat
eläneet. Löysinpä mahdottoman suuria kilpikonnankuoriakin,
jotka usein olivat enemmän kuin 15 jalkaa läpimitaten ja jotka
olivat olleet kilpenä jättiläissuurilla glyptodontti-eläimillä
plioseeni-aikakaudella;[58] niistä ovat nykyajan vyötiäiset
ainoastaan heikkoja "mukaelmia". Muun muassa huomasin maan pinnalla
suuren joukon kivilohkareita, jonkinlaisia mukulakiviä, joita
aallot olivat pyöristäneet ja järjestäneet riviin. Tästä tein sen
johtopäätöksen, että meri oli muinoin huuhdellut tätä paikkaa.
Ainakin näkyi ympäristön kallioissa, joihin meren aallot eivät
ulottuneet, selviä merkkejä veden vaikutuksesta.
Täten voidaan jotenkuten selittää, miten tällainen valtameri on
syntynyt neljänkymmenen penikulman syvyydelle maanpinnan alle.
Mutta minun mielestäni pitäisi veden tästä merestä vähitellen valua
maan sisuksiin; nähtävästi se oli alkuisin maan pinnalla olevista
valtameristä, joista vesi oli vuotanut tänne. Kumminkin täytyi
otaksua, että tuo rako oli nykyään ummessa, sillä muutenhan koko
tämä jättiläisluola tahi pikemmin mahdottoman suuri vesisäiliö pian
tulvahtaisi täpötäyteen. Kenties myöskin osa tästä vedestä, joka
oli taistellut maanalaisen tulen kanssa, oli muuttunut höyryksi.
Sillä tavoin saattoi selittää yläpuolellamme leijaavien pilvien
muodostumisen, siten oli kehittynyt sähkö, joka aiheutti myrskyjä
maan sisässä.
Tämä teoria niistä ilmiöistä, joita olimme nähneet, oli minusta
tyydyttävä, sillä luonnon ihmeet voidaan selittää järjellisellä
tavalla, vaikka ne olisivat suuriakin.
Me kuljimme siis jonkinlaisella pohjakerroksella, jonka vesi oli
muodostanut samoinkuin kaikki muutkin tällaiset maanlaadut, joita
niin runsaasti tavataan maan pinnalla. Professori tarkasteli
huolellisesti jokaista kallionhalkeamaa; missä vaan näkyi jotakin
aukkoa, hän kohta tutki sen syvyyden tärkeän näköisenä.
Olimme astuneet penikulman verran Lidenbrockin meren rantaa myöten,
kun maan pinta äkkiä muuttui toisennäköiseksi, ollen aivankuin
mullistettu. Monet rotkot ja kukkulat osoittivat, että maa oli
väkivaltaisen voiman vaikutuksesta järkkynyt alkuperäisestä
asemastaan.
Suurella vaivalla kuljimme näiden luonnon kivilouhoksien yli, joissa
oli sekaisin piikiveä, ukonkiveä ja lietteiden jäännöksiä; silloin
levisi silmiemme eteen keto, tahi pikemmin suuri tasanko, joka
oli melkein luiden peitossa. Sitä olisi voinut sanoa äärettömäksi
kalmistoksi, jossa olivat sekaisin parinkymmenen vuosisadan
sukupolvien jäännökset. Edempänä oli niitä suuria läjiä; niitä näkyi
niin pitkältä kuin silmä kantoi, muodostaen aaltomaisia viivoja
taivaan rantaa vastaan, jonka takana etäisimmät haihtuivat sumuun.
Siellä oli kenties kolmen neliöpenikulman alalla yhdessä koossa koko
elollisen elämän historia.
Vastustamaton uteliaisuus ajoi meitä yhä eteenpäin. Jalkojemme
alla musertui muinaisaikuisten eläinten ja noiden kivettyneiden
eläimistöjen jäännöksiä, joiden harvinaisista sirpaleista suurien
kaupunkien museot kiistelevät ja riitelevät. Tuhannen Cuvier'n
elinaika ei olisi riittänyt näiden luurankojen kokoamiseen, jotka
olivat tässä komeassa luutarhassa.
Seisahduin hämmästyneenä, ja setäni kohotti pitkät kätensä kohti
kiviholvia, joka oli meillä taivaanlakena.
Hänen suunsa oli ammollansa, silmät välkkyivät sankalasien takaa,
pää nyökkyi edestakaisin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle,
sanalla sanoen: hänen ilmeensä osoittivat ääretöntä kummastusta.
Hän oli keskellä verratonta kokoelmaa, jossa oli leptoteriuksia,
mericoteriumeja, lophodiumeja, anoplotheriuksia, megateriumeja,
mastodontteja, protopitekejä ja pterodaktyluksia. Hän näki kaikki
paleontologian hirviöt koottuina yhteen paikkaan hänen tiedonhalunsa
tyydyttämiseksi. Ajateltakoon vain, kuinka innostunut kirjatoukka
olisi päästessään mainioon Aleksandrian kirjastoon, jonka Omar
poltatti, jos nimittäin tämä kirjasto voisi ihmeen kautta nousta
tuhkastansa. Sellainen oli professori Lidenbrock tällä kertaa!
Mutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden
jäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta
väristen:
-- Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!
-- Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.
-- Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette
ole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?