Vielä puolen tuntia jalkamme tallasivat luita, ja kuljimme yhä
eteenpäin erittäin uteliaina. Mitähän muita ihmeitä ja mitä tieteelle
tärkeitä aarteita tämä luola mahtoi vielä sisältääkään? Katseeni etsi
yhä uusia hämmästyttäviä esineitä ja mielikuvitukseni aina vain uusia
ihmeitä.
Meren ranta oli jo aikoja sitten kadonnut näkyvistämme kalmiston
kukkuloiden taakse. Varomaton professori, joka ei pelännyt eksyvänsä,
vei minut mukanansa aina kauemmaksi. Me kuljimme eteenpäin
äänettöminä; sähkövalo valaisi kirkkaasti kulkuamme. Jonkin ilmiön
vaikutuksesta, jota en taida selittää, sekä siitä syystä, että valo
hajosi tasaisesti joka haaralle, valaisi se kaikki esineet kaikilta
puolin yhtäläisesti. Valo ei lähtenyt mistään määrätystä pisteestä,
minkävuoksi se ei luonut lainkaan varjoa. Olisi voinut luulla
olevansa keskipäivällä kesällä jossakin päiväntasaajan seuduilla,
jossa auringon säteet tulevat kohtisuoraan maata vasten. Ei ole
vähääkään höyryä näkyvissä; kalliot, kaukaiset vuoret ja kaukana
epäselvästi häämöttävä metsä näyttivät kummannäköisiltä tässä
tasaisesti leviävässä valossa. Me olimme aivan kuin mies, joka oli
kadottanut varjonsa. Tunnin aikaa kuljettuamme näkyi edessämme suuri
metsä, jommoisen olimme nähneet Port-Graübenin luona.
Täällä oli tertiääri-aikakauden kasvikunta täydessä loistossaan.
Näimme Coniferae-heimoon kuuluvia kasveja, suuria nykyjään hävinneitä
palmupuulajeja, komeita palmacitejä, mäntyjä, marjakuusia, kypressejä
ja tuija-lajeja, joita kietoivat yhteen sekaisin sotkeutuneet
köynnöskasvit. Sammalet muodostivat pehmoisen peitteen maan pinnalle.
Puiden suojassa, jota tuskin saattoi suojaksi nimittääkään, kun
ei siellä edes ollut varjoa, virtasi solisten puroja, joiden
varsilla kasvoi erittäin hyötyisiä sananjalkoja, jotka olivat hyvin
samannäköisiä kuin kuuman ilmanalan sananjalat asutussa maailmassa.
Mutta nämä puut, pensaat ja muut kasvit, joilta puuttui auringon
elähdyttävä lämpö, olivat värittömiä; kaikki oli samannäköistä,
ruskeaa ja ikäänkuin kuihtunutta. Lehdistä puuttui vihreä; yksinpä
kukatkin, jotka saivat alkunsa tertiäri-kaudella, jolloin niitä
oli runsaasti, olivat täällä aivan kuin paperista tehdyt ja ilman
vaikutuksesta vaalenneet.
Setäni Lidenbrock tunkeutui rohkeasti näihin viidakkoihin, ja minä
seurasin häntä hiukan epävarmana. Voisihan siellä olla joitakin
nisäkkäitä, petoja, kun kerran luonto oli tuottanut niin runsaasti
kasviravintoa. Muutamissa paikoin, missä suuria puita oli kaatunut
ja lahonnut paikoilleen, huomasin siten syntyneillä aukkopaikoilla
kasvavan monenlaisia palkokasveja, värikasveja ja tuhannenkin
laatuisia syötäviä pensaskasveja, joita imettäväiset eläimet
ovat kaikkina aikoina halukkaasti syöneet. Muutoin näkyi täällä
kasvavan sekaisin mitä erilaisimpien seutujen kasveja; tammi kasvoi
palmupuiden joukossa, austraalialainen kuumepuu nojautui norjalaista
hopeakuusta vasten; pohjoismaiden koivujen ritvat työntyivät
uusseelantilaisen kauripetäjän oksien lomaan. Siellä oli kylliksi
kasveja saattamaan maallisten kasvien kekseliäimmätkin järjestäjät
pyörryksiin.
Äkkiä pysähdytin setäni kädelläni.
Joka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin
esineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni -- -- --
Ei! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla.
Ne olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka
eivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne,
jotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot
eläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin
jyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin
puunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä,
jotka katosivat hirviöiden kitaan.
Uneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden
muinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin
täällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!
Setäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.
-- Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin,
eteenpäin!
-- Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme
noiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan
ihminen voi vastustaa noiden raivoa.
-- Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla
äänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla
luulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!
Vilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä
epäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun
täytyi myöntää totuus.
Vähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin
ihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli
oikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä
ääretöntä mastodonttilaumaa!
_Immanis pecoris custos immanior ipse!_[60]
Todellakin _immanior ipse!_ Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt
olento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä
jättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän
oli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin
puhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut
sanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi.
Kädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias
sauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina
hämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.
-- Tulkaa, tulkaa! virkoin minä, vetäen setääni mukaani, ja nyt hän
ensi kerran elämässään noudatti järjellistä neuvoa. Neljännestunnin
kuluttua emme enää olleet tämän peloittavan vihollisen näkyvissä.
Kun nyt hiljaisuudessa taas muistelen näitä asioita, kun rauha taas
on palannut sieluuni, kun kuukausia on kulunut tämän kummallisen
ja yliluonnollisen kohtaamisen jälkeen, niin en tiedä, mitä
arvelisinkaan ja uskoisin koko asiasta. Ei, mahdotontahan tuo
toki lieneekin! Aistimme ovat pettäneet meidät, silmämme eivät
ole nähneet, mitä olivat näkevinänsä. Eihän tuolla maanalaisessa
maailmassa ollut mitään ihmisolentoa. Eihän mikään ihmissukupolvi
ole asumassa maan sisuksissa, aavistamattakaan sen pinnalla olevan
asukkaita ja olematta lainkaan yhteydessä heidän kanssansa!
Hulluuttahan sellainen luulo on! Suurinta hulluutta!
Mieluummin myöntäisin, että on jokin muu eläin, joka
ruumiinrakenteeltaan on melkein ihmisen muotoinen, jokin
ensimmäisiltä geologisilta aikakausilta oleva apina, jokin
protopiteki tahi mesopiteki, samanlainen kuin se, jonka Lartet löysi
luukerroksista Sansanin luota. Mutta tämän suuruus meni kaikkein
niiden rajojen yli, jotka uudemman ajan paleontologia tuntee. Se
ei merkitse mitään! Apinahan se oli, niin, oikea apina, vaikka se
kuuluisikin kuinka kummalliselta hyvänsä! Mutta mahdotontahan on,
että siellä olisi ollut ihminen, oikea elävä ihminen, kenties koko
sukupolvi, suljettuna maan sisuksiin! Kerrassaan mahdotonta!
Olimme lähteneet tuosta kirkkaasta loistavasta metsästä, äänettöminä
ihmettelystä ja niin hämmästyneinä, melkein kuin päästämme pyörällä.
Juoksimme vastoin tahtoamme ja tunsimme ilkeän tunteen kuin
olisi meillä ollut painajainen. Vaistomaisesti tulimme takaisin
Lidenbrockin merelle, enkä tiedä, mihin sieluni olisi hairahtunut,
jollei uusi ajatus olisi vienyt minua käytännöllisempiin huomioihin.
Vaikka olin vakuutettu siitä, että kuljimme sellaisia maita, joissa
emme vielä ennen olleet käyneet, niin huomasin usein kallioita,
jotka olivat jotenkin samanmuotoisia kuin Port-Graübenin kalliotkin.
Sitäpaitsi todistivat kompassin suunta ja vastentahtoinen
palaamisemme Lidenbrockin meren pohjoisrannalle samaa asiaa. Joskus
oli yhtäläisyys oikein erehdyttävä. Kallioilta ryöppysi sadoittain
puroja ja pieniä putouksia, ja luulin tuntevani suturbrand-puut,
uskollisen Hannun-puromme ja luolan, jossa olin elpynyt henkiin.
Mutta jonkin matkaa kuljettuani herättivät taas mäen rinteet, uusi
puro tahi jonkin kallion hämmästyttävä muoto mielessäni epäilyksiä.
Ilmaisin epäilykseni sedälleni, ja hän epäili samoin kuin minäkin. Ei
hänkään voinut tuntea tätä yksitoikkoista näköalaa.
-- Nähtävästi emme ole tulleet samalle paikalle, mistä lähdimme
vesille, sanoin minä hänelle, vaan myrsky on vienyt meidät
jonnekin etemmäksi, ja jos kuljemme pitkin rantaa, niin tulemme
Port-Graübeniin.
-- Siinä tapauksessa on turhaa jatkaa tätä tutkimista, vastasi
setäni, ja parasta on, että palaamme lautalle. Mutta ethän vain
erehtyne Akseli?
-- Sitä on vaikea päättää, setä, sillä nämä kalliot ovat niin
yhdennäköiset. Luulen toki tuntevani sen niemen, jonka vieressä Hannu
rakensi lauttamme; meidän pitäisi olla likellä sitä pientä satamaa,
josta lähdimme, ellei se juuri olekin tässä! sanoin tarkastellen
vähäistä lahdelmaa, jonka luulin tuntevani.
-- Ei, Akseli, tuntisimmehan edes omat jälkemme, mutta minä en näe
mitään. -- -- --
-- Mutta minä kyllä näen, sanoin minä, ja sieppasin kiiltävän esineen
hiekalta.
-- Mitä sitten näet?
-- Tämän, vastasin minä, ja näytin sedälleni ruostuneen tikarin,
jonka olin löytänyt.
-- Kas kummaa! sanoi hän; oliko sinulla siis mukanasi tämä ase
lähtiessämme?
-- Minullako? Ei suinkaan! Mutta teillä. -- -- --
-- Ei tietääkseni, vastasi professori. Minulla ei ole ikinä ollut
tätä kapinetta hallussani.
-- Sepä on kummallista!
-- Ei, se on varsin yksinkertainen asia, Akseli: islantilaisilla
on usein tällaisia aseita, ja tämä on Hannun oma, häneltä se on
varmaankin kadonnut. -- -- --
Pudistin epäillen päätäni.
-- Tämä tikari ei ole koskaan ollut Hannun.
-- Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä
elävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä
niinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on
teräksestä. -- --
Setäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja
sanoi vakavalla äänellänsä:
-- Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on
kuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset
siihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen
kuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä
minun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka
kenties ovat maan sisässä asuneet!
-- Uskallatteko sanoa?
-- Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on
pistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole
yhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.
Tavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän
jättihe mielikuvittelunsa valtaan.
-- Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase
on ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa
vuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren
rannalla!
-- Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä
innokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä
ollut ennen meitä! -- -- --
-- Niin, joku mies.
-- Ja tämä mies?
-- Hän on piirtänyt nimensä tällä tikarilla! Tämä mies on vielä
kerran tahtonut kädellänsä merkitä tien keskipisteeseen! Etsikäämme!
Etsikäämme!
Hyvin uteliaina kuljimme pitkin kallion muurin sivua, tutkien
vähäisimpiäkin rakoja, jotka voisivat levitä käytäväksi.
Sillä tavoin tulimme paikalle, missä rantasuikale oli kapeampi. Meri
ulottui melkein kallion juureen saakka ja jätti korkeintaan sylen
levyisen maakaistaleen vuoren ja rannan välille, ja kahden sinne
pistävän kallion välissä huomattiin pimeän käytävän suu.
Paadessa näimme kaksi puoleksi hävinnyttä kummallista kirjainta; tuon
rohkean matkustajan nimen molemmat alkukirjaimet: