Tähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän "laivan
päiväkirjaksi", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta;
tästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.
En tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon.
Tunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi
ja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että
Hannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...
Rohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli
polttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni
vieressä.
Hannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot
murtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut
puhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että
tarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.
Sade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten
on tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat
kalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin
en voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen,
sillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.
Seuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin
yhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn
jäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua
muutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.
-- No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?
Olisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että
astuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana
päivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?
Oi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin,
niin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse,
jossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin
40 penikulmaa olisi ollut välillämme!
Kaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin
vastasin setäni kysymykseen.
-- Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?
-- Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi,
mutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu.
Mutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.
-- Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet
perille!
-- Matkammeko perille?
-- Ei, mutta tämän meren yli, joka ei näyttänyt ikinä loppuvan. Nyt
jatkamme taas matkaamme maata myöten, ja alamme todenteolla laskeutua
maan sisuksiin.
-- Setä! sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys.
-- Kysy, Akseli.
-- Paluumatka?
-- Paluumatka! Sinä ajattelet paluumatkaa, vaikka emme ole vielä
tulleet perillekään?
-- En, kysyn vain, miten se käy päinsä?
-- Kun olemme päässeet maan keskipisteeseen, niin joko löydämme
toisen tien, jota myöten palaamme, tahi käännymme takaisin koreasti
samaa tietä, jota olemme tulleetkin. Luulenpa, ettei kukaan salpaa
sitä kiinni takanamme.
-- Mutta sitten meidän täytyy korjata lautta.
-- Se on välttämätöntä.
-- Mutta onko meillä jäljellä niin paljon ruokavaroja kuin mitä
tarvitsemme nämä suurtyöt tehdäksemme?
-- Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että
hän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.
Menimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja
pelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla
oli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme
rannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä.
Setäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka
osoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt
työtä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut
kallisarvoisimmat tavarat.
Tosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet
aseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä.
Ruutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut
räjähtämäisillään ilmaan.
-- Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain
sen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.
-- Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?
-- Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut
kaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden,
mihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei
meillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos
toiselta puolelta maapalloa.
Tämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.
-- Mutta kompassi? kysyin minä.
-- Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja
molemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!
Siinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut
ainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla
hajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.
Mutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa
niitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan
vahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa
siihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä
oli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.
-- Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä
perille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset
kaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.
Vaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni
luonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.
-- Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä,
jota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse
pelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän
korjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä
enää!
-- Kuinka niin? kysyin minä.
-- Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa
samaa tietä kuin tulimme.
Katselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi.
Eikä hänen puheensa kuitenkaan ollut "varsin hullua".
-- Syökäämme aamiaista, sanoi hän.
Hän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle
niemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä;
tämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan
olen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha
vaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.
Syödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.
-- Mielestäni on sitä asiaa vaikea arvioida, sanoin minä.
-- Niin, kyllä sitä on vaikea tarkoin määrätä, vastasi hän. Onpa se
mahdotontakin, koska en koko kolmipäiväisen myrskyn ajalla voinut
laskea kulkumme nopeutta ja suuntaa; mutta voimmehan likimäärin
arvioida, missä olemme.
-- Viimeinen havainto tehtiin geysir-saarella -- -- --
-- Akselinsaarella, poikaseni. Älä hylkää sitä kunniaa, että olet
antanut nimesi ensimmäiselle saarelle, joka on maan sisuksista
löydetty.
-- Olkoon menneeksi! Akselinsaaren kohdalla olimme purjehtineet noin
kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa, ja olimme Islannista enemmän
kuin kuudensadan penikulman päässä.
-- No hyvä! Ottakaamme siis tämä saari lähtökohdaksi ja laskekaamme
neljän päivän myrsky, jolla ajalla nopeutemme ei voinut olla pienempi
kuin 80 penikulmaa vuorokaudessa.
-- Niin minäkin luulen, ja siinä tapauksessa olisimme kulkeneet
kolmesataa penikulmaa.
-- Niin, ja Lidenbrockin meri olisi siis likimäärin kuuttasataa
penikulmaa laaja toiselta rannalta toiselle. Tiedätkös Akseli, että
se siis voi kilpailla suuruudessa Välimeren kanssa?
-- Aivan hyvin, varsinkin jos olemme kulkeneet suoraan sen poikki?
-- Se on hyvin mahdollista.
-- Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri
yläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.
-- Niin, todellakin!
-- Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä
Reykjavikistä.
-- Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin
meren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä
ainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä
suunnastamme.
-- Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden
luulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.
-- Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia.
Katsokaamme sitä!
Professori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki
tieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli
käsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen.
Minä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt
laskuissani.
Tultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan
asentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman
silmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa
magneettisen voiman vaikutuksesta.
Setäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä
uudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.
-- Mikä nyt? kysyin minä.
Hän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto,
sillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan
etelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut
avaraa merta!
Pudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen
kunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi
samaan odottamattomaan suuntaan.
Emme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana
meidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille
rannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.