_Perjantaina elokuun 23 p:nä_. -- Seuraavana aamuna on komea Geysir
kadonnut näkyvistämme. Tuuli on kiihtynyt ja vienyt meidät nopeasti
pois Akselin-saarelta; pauhu on vähitellen vaiennut.
Ilmanmuutos, jos niin sopii sanoa, tapahtuu pian. Ilmakehä tulee
täyteen höyryjä, jotka sisältävät suolaisen veden haihtumisesta
syntynyttä sähköä; pilvet laskeutuvat muuttuen viimein vihertäviksi;
sähköiset säteet tuskin voivat tunkea niiden läpi; on kuin olisi
synkkä verho laskeutunut näyttämön eteen, jossa myrskynäytelmä on
pian nähtävänä.
Tunnen mieleni omituisesti liikutetuksi, niinkuin jokainen
ihmisolento jonkin suuren tapahtuman lähestyessä. Pyöreähköt,
päällekkäin kasaantuneet pilvet etelässä näyttävät ennustavan pahaa;
niillä on sellainen "järkähtämätön" ulkonäkö, jonka usein olen
huomannut myrskyn alkaessa. Ilma on raskas, meri tyyni.
Etäällä ovat pilvet äärettömän suurien pumpulitukkojen näköisiä;
vähitellen ne paisuvat ja käyvät sitä harvalukuisemmiksi, kuta
suuremmiksi ne venyvät kooltaan; ne ovat niin raskaita, etteivät
nouse ylemmäksi taivaan rantaa, mutta kasaantuvat vähitellen tuulen
kiihtyessä muodostaen vihdoin synkän, hirveän näköisen röykkiön.
Ilmakehä on hyvin sähköistä, ja sama "aine" tunkee ruumiini läpi;
hiukseni nousevat pystyyn ja minusta tuntuu kuin toverini saisivat
voimakkaan sysäyksen, jos he tällä hetkellä koskettaisivat minuun.
_Lauantaina elokuun 24 p:nä_. -- Kello 10 aamulla ovat myrskyn
enteet vielä selvemmät; voisi sanoa, että tuuli tyyntyy vetääksensä
henkeänsä; pilvet ovat ikäänkuin suuri säkki, johon tuulet
kokoontuvat.
En tahdo uskoa näitä enteitä, mutta en voi kuitenkaan olla sanomatta:
-- Huono sää tulossa.
Professori ei vastannut. Hän oli ilkeällä tuulella, sillä hän näki
ulapan rajattomana edessänsä, ja kohautti vain hartioitaan kaikelle,
mitä sanottiin.
-- Nousee myrsky, sanon minä, osoittaen taivaan rantaa. Pilvet
laskeutuivat alemmaksi musertavan raskaina.
Yleinen äänettömyys. Tuulikin on hiljaa; luonto on kuin kuollut eikä
vedä henkäystäkään. Velttona riippuu purje pitkin mastoa, jonka
huipussa jo näen vähäisen sähköliekin. Lautta pysyy liikkumattomana
tyynellä veden pinnalla. Mutta kun emme pääse edemmäksi, niin
mitä varten pidämme purjettakaan pystyssä? Ensimmäisessä myrskyn
puuskauksessa se saattaa aiheuttaa meille perikadon?
-- Ottakaamme purje alas, sanon minä, ja kaatakaamme masto kumoon! Se
olisi viisainta!
-- Älä hiidessä! huutaa setäni, tuhat kertaa ei! Antaa tuulen
kuljettaa meitä! Vieköön meidät myrsky, kunhan kerrankin saan nähdä
rannan, vaikkapa lauttamme murtuisi tuhanteen kappaleeseen!
Tuskin ennätti professori lausua nämä sanat, ennen kuin eteläisellä
taivaanrannalla tapahtui muutos. Kokoontuneet höyryt purkautuvat
sateeksi ja ilma, joka syöksee täyttämään tihennyksen johdosta
syntynyttä tyhjää paikkaa, muuttuu myrskyksi, joka tunkee esiin
jättiläisluolan salaisimmista sopukoista. Pimeys enenee ja tuskin
voin enää kirjoittaa vaillinaisiakaan muistiinpanoja.
Myrsky tempaa lautan liikkeelle ja kiidättää sitä eteenpäin. Setäni
keikahtaa kumoon ja ryömin hänen luoksensa. Hän pitää lujasti kiinni
paksusta köyden päästä ja näyttää ilolla katselevan luonnonvoimien
raivoa.
Hannu ei liiku paikaltansa. Hänen pitkät hiuksensa, jotka myrsky
puhaltaa hänen liikkumattomille kasvoillensa, tekevät hänet
kummallisen näköiseksi, sillä jokaisen hiuskarvan päässä on kiiltävä
sähkökipinä. Hän on kuin mikäkin hirviö, kuin vedenpaisumuksen
aikainen ihminen, joka on saman ikäinen Ichtyosauruksien ja
Megatherioiden kanssa.
Masto pysyy paikoillansa, vaikka purje on pingoittunut niinkuin rakko
ja halkeamaisillaan. Lautta kiitää niin nopeasti, etten voi kuljetun
matkan pituutta laskeakaan, mutta kuitenkin hitaammin kuin aallot sen
ympärillä.
-- Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,
-- Ei! vastaa setäni.
-- Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.
Sillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota
vastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa
repeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren
kemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy
myöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen
jyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen
jymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat
loistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme
metalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä
kukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit
ympäröivät.
Silmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin
ukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa
heilun niinkuin ruoho myrskyssä!
* * * * *
(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä
ole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti
kirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet
ja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen
mielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen
tilastamme kuin muistini.)
* * * * *
_Sunnuntaina elokuun 25 p:nä_. -- Missä olemme? Kiidämme eteenpäin
äärettömällä nopeudella.
Yö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa
jyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta;
emme voi puhua sanaakaan.
Leimaukset eivät lakkaa silmänräpäykseksikään; näen salamoiden
kulkevan ristiin rastiin, nousevan nopeasti säteinä alhaalta ylöspäin
sekä iskevän kalliokattoon. Jos se vielä romahtaisi alas! Toiset
salamat jakautuvat kahtia tahi muodostuvat tulipalloiksi, jotka
räjähtävät rikki kuin pommit; mutta jyrinä ei siitä kuitenkaan
kovene, sillä se on jo saavuttanut korkeimman määrän, jonka ihmisen
korvat voivat tajuta, ja jos kaiken maailman ruutikellarit yht'aikaa
räjähtäisivät ilmaan, niin "ei se kuuluisi tämän kovemmalta".
Pilvien pinnalta tulvii alituisesti valoa; sähköä kehittyy
alituisesti molekyyleistä, ilman kaasumaiset alkuaineet ovat
kaaostilassa; lukemattomat vesipatsaat syöksevät ilmoille ja putoavat
alas vaahtona.
Mihin joudumme? -- -- -- Setäni on pitkällänsä lautan toisessa päässä.
Lämpö nousee toista vertaa suuremmaksi; katson lämpömittariin, joka
osoittaa -- -- -- (numero on hävinnyt).
_Maanantaina elokuun 26 p:nä_. -- Tästä ei ikinä tule loppua! Miksi
ei ilmanpaine kerran tasoituttuaan pysy asemillansa?
Olemme nääntyneet väsymyksestä; Hannu vain on samanlainen kuin
ennenkin. Lautta kulkee edelleenkin kaakkoiseen, ja olemme kulkeneet
enemmän kuin kaksisataa penikulmaa Akselin saarelta.
Keskipäivällä myrskyn raivo käy kahta kauheammaksi; kaikki tavaramme
täytyy köyttää lujasti kiinni, ja jokainen meistä köyttää itsensäkin
kiinni lauttaan. Laineet lyövät ylitsemme.
Kolmen päivän aikana meidän on mahdotonta virkkaa sanaakaan
toisillemme. Suumme aukenevat ja huulemme liikkuvat, mutta ei
kuulu ääntäkään; emme kuule mitään, vaikka huutaisimme toistemme
korvanjuuressa.
Setäni lähestyy minua lausuen muutaman sanan; luulen hänen sanoneen:
"Olemme hukassa", mutta en ole siitä varma.
Minä puolestani kirjoitin hänelle sanat: "Laskekaamme purje alas".
Hän viittaa suostuvansa siihen.
Ennenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen
pallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden
lentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.
Jähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin
kymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin,
kieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii
sinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme
päälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten
ruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo
etenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten
setääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen
se lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja
vapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois,
mutta en voi.
Salpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja
keuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.
Miksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni
lauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan
raudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin
liikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni
korkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn
rautakappaleeseen.
Ponnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun
pallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan
minut -- -- --
Ah! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit
hulmahtavat päällemme.
Sitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni
pitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön
vaikutuksesta "sylkevän tulta".
Mihin menemme? Mihin joudumme?
-- -- --
_Tiistaina elokuun 27 p:nä_. -- Herään pitkällisestä taintumuksesta.
Myrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.
Olemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman
nopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko
Euroopan alitse!
-- -- --
Kuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita
vastaan! -- -- -- Mutta silloin -- -- --