_Keskiviikkona elokuun 21 p:nä_. -- Kaikeksi onneksemme on kova
tuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä
peränpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan,
vaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.
Matka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi,
että sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin
eiliset.
_Torstaina elokuun 22 p:nä_. -- Jotenkin epätasainen tuuli
pohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman
nopeudella tunnissa.
Keskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan
tämän seikan muistikirjaan.
Se on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari,
jonka rantaan meren aallot murtuvat.
Hannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on
tasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.
Kolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta
vesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain
pudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy.
Lähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät
pohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi
professoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan,
mutta minä puolestani -- -- -- Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman
penikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt
sangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?
Katselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden
tiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla
holvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen
säteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.
Tarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy
mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee
jostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa
johonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden
kiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa,
mutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen,
jääpi vedenpinnalla samalle paikalle.
Kello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun,
josta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen
katseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään
hämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.
-- Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.
-- Niinpä luulen.
Hannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:
-- Tuolla!
-- Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan
mainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu
pitkältä kuin nälkävuosi.
-- Niin, niin! huutaa hän vihdoin.
-- Mitä näette?
-- Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.
-- Joku uusi merieläin?
-- Kenties.
-- Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän,
mikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä,
sanon minä.
-- Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen
matkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, -- ja
se matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi -- voimme nähdä
vesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen
täytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi
viisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne
ollaksemme ymmärtäväisiä.
Jatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä
suuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä
sellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana
suihkuna.
Kello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä.
Sen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä
kuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama
harhanäky?
Sen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä!
Mikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole
aavistaneetkaan mitään?
Se makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy
jaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä
vastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle,
putoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä
hirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei
olisi riittänyt ruoaksi.
Kauhistus valtaa minut; en tahdo kulkea eteenpäin! Jos kävisi
päinsä, niin katkaisisin purjeen nostoköyden! Tahdon tehdä kapinan
professoria vastaan; hän ei edes vastaa minulle.
Äkkiä Hannu nousee ja osoittaa sormellaan tuota uhkaavaa esinettä
edessämme.
-- Saari, sanoo hän.
-- Saari! huudahtaa setäni.
-- Saariko? sanon minäkin vuorostani, kohottaen olkapäitäni.
-- Silminnähtävästi, vastaa professori, purskahtaen kaikuvaan nauruun.
-- Entäs tämä vesipatsas?
-- "Geysir", sanoo Hannu.
-- Epäilemättä se on geysir, sanoo setäni; samanlainen geysir kuin
Islannissakin.[57]
Alussa en tahtonut myöntää niin suuresti erehtyneeni, että olin
luullut saarta merieläimeksi. Mutta todistus on silmieni edessä,
ja minun täytyy viimein tunnustaa erehtyneeni. Tämä oli vain
luonnonilmiö.
Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmalta näyttää suihkuava
vesipatsas. Saari on erehdyttävästi suuren valaan näköinen, jonka
pää kohoaa kymmenen sylen korkeudelle vedestä. Geysir, joka
islanninkielessä merkitsee "raivoa", kohoaa majesteetillisena sen
toisessa päässä. Aika ajoittain kuuluu jymiseviä ääniä ja tuo ääretön
vesipatsas, joka syöksee esiin yhä kiivaammin, heiluttaa utuista
töyhtöänsä kohoten alimmaisiin pilvikerroksiin asti. Se on ainoa
paikallansa; ympärillä ei ole mitään savutupruja, ei mitään kuumia
lähteitä, koko vulkaaninen voima on siihen keskittynyt. Sähkövalon
säteet sattuvat vesipatsaan loistavaan lyhteeseen, jossa jokainen
pisara loistaa sateenkaaren kaikissa väreissä. -- Laskekaamme
maihin; sanoo professori. Mutta meidän täytyi lähestyä varovaisesti
vesipatsasta, joka silmänräpäyksessä olisi kaatanut lauttamme. Hannu
ohjaa taitavasti lauttaa vieden meidät saaren toiseen päähän.
Hyppään kalliolle; setäni seuraa heti jäljessäni, mutta linnustaja
pysyy alallansa, niinkuin vakava mies ainakin, joka halveksii
uteliasta ihmettelemistä.
Seisomme piisoran sekaisella graniittipohjalla; maa on polttavan
kuuma kuin tulikuumaa höyryä täynnä olevan kattilan seinä. Kohta
huomaamme vesisäiliön, josta geysir nousee. Pistin lämpömittarin
kiehuvaan veteen ja huomasin sen osoittavan satakuusikymmentäkolme
astetta.
Vesi tulee siis jostakin hehkuvan kuumasta paikasta, joka seikka
näyttää vastustavan professori Lidenbrockin teorioja; en voi olla
siitä hänelle huomauttamatta.
-- No, kysyy hän, mitä tämä todistaa minun väitöstäni vastaan?
-- Ei mitään, vastasin lyhyesti, kun näin kohtaavani järkähtämätöntä
itsepäisyyttä.
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähän asti olemme suoriutuneet
erittäin hyvin ja että matka on tuntemattomasta syystä tapahtunut
selittämättömän tasaisen lämpömäärän vallitessa, mutta minusta
näyttää aivan selvältä, että jonakuna päivänä saapuisimme vielä
sellaisiin seutuihin, joissa maan keskuksen lämpö kohoaa niin, että
sitä on mahdoton lämpömittarilla mitata.
-- Saammehan nähdä, sanoo professori ja antaa merkin nousta uudestaan
lautalle, annettuansa tälle tuliperäiselle saarelle veljenpoikansa
nimen.
Jään vielä muutamaksi minuutiksi katselernaan geysiriä; huomaan,
että sen vesi suihkuaa epätasaisesti, joskus hieman heikommin, mutta
sitten taas toista vertaa kiivaammin; tähän luulen olevan syynä sen
erilaisen paineen, joka on saaren sisukseen kokoontuneilla höyryillä.
Viimein lähdemme sieltä pois, kiertäen saaren etelärannalla olevat
jyrkät kalliot. Hannu oli tällä lyhyellä pysähdysajalla korjannut
lautan jälleen kuntoon.
Mutta ennenkuin lähdemme, lasken havaintojeni mukaan kuljetun
matkan pituuden ja kirjoitan sen muistikirjaani. Olemme etääntyneet
kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa Port-Graübenistä, ja olemme
kuudensadankahdenkymmenen penikulman päässä Islannista, Englannin
alapuolella.