_Lauantaina elokuun 17 p:nä_. -- Meri pysyy yhä vain yhtä
yksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.
Pääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei
ole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa
taivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.
Huomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi
maltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän
seikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan
pehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen
luontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen
auttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta
eteenpäin ihmeteltävän nopeasti!
-- Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän
alituisesti nostaa kiikarin silmillensä.
-- Rauhaton? En ole!
-- Malttamaton sitten?
-- Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!
-- Kuljemmehan niin nopeasti -- -- --
-- Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!
Silloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän
meren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo
kulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!
--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on
hukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan
päästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!
Hän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta
lammikoksi!
-- Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka
Saknussemm on osoittanut.
-- Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko
Saknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän
puro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?
-- Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne.
Tämä näky on komea ja --
-- Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni
päämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle
ihmettelemisestä!
Tämän panen visusti muistiini ja jätän professorin
malttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan
iltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen
kolme taaleriansa.
_Sunnuntaina elokuun 18 p:nä_. -- Ei mitään uutta. Samanlainen sää
kuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni
kiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä
pelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi.
Mutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.
Tämä meri on todellakin loppumaton! Sillä mahtaa olla Välimeren tahi
Atlantin leveys. Miksi ei?
Setäni mittaa syvyyttä useita kertoja. Hän sitoo raskaimman
rautakankemme köyden päähän, jonka hän antaa luistaa kahdensadan
sylen syvyyteen, tapaamatta pohjaa; suunnattomalla vaivalla saamme
luotimme ylös hinatuksi.
Kun rautakanki taas oli lautalla, kiinnitti Hannu huomioni siihen
seikkaan, että sen pinnassa oli syviä orkosia; olisi voinut sanoa,
että tätä kankea oli kovasti litistetty kahden kovan kappaleen
välissä.
Katsahdin kysyvästi Hannuun?
-- Hampaita! sanoo hän.
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, vaan käännyin setäni puoleen,
joka oli vaipunut syviin mietteisiin. En tahtonut häntä häiritä,
vaan käännyin uudestaan islantilaiseen päin, joka useasti avaten ja
sulkien suutansa tekee minulle selväksi tarkoituksensa.
-- Hampaita! huudahdan minä hämmästyneenä ja katselen tarkemmin
rautakankea.
Niin, siinä oli todellakin hampaiden jälkiä, jotka olivat uponneet
rautaan! Kauhea voima mahtoi olla niissä leuoissa, joissa oli
sellaiset hampaat. Olikohan purija joku hävinneeseen sukuun kuuluva
hirviö, joka oli ahnaampi kuin hai ja pelättävämpi kuin valas?
Tarkastelin kauhun vallassa puoleksi läpipurtua rautakankea! Jokohan
siis edellisenä yönä näkemäni uni käy toteen? Nämä ajatukset
ahdistavat minua kaiken päivää, ja töin tuskin rauhoittuu mieleni
muutamia tunteja maattuani.
_Maanantaina elokuun 19 p:nä_. -- Koetan muistella, mitä
ominaisuuksia oli trias-, jura- ja liitukauden eläimillä; nämä
seurasivat nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja, jotka elivät ennen
varsinaisten nisäkkäiden aikaa. Silloin oli maailma hirveiden
matelijoiden vallassa, jotka olivat valtiaina jura-kauden
merissä.[56] Luonto oli antanut niille mitä täydellisimmän
ruumiinrakenteen. Mikä suunnaton koko! Mikä erinomainen voima!
Nykyiset sisiliskot, joista alligaattorit ja krokodiilit ovat
suurimmat ja pelättävimmät, ovat ainoastaan heikkoja varjoja
maapallon keskikaudella eläneistä esi-isistänsä.
Kauhistun ajatellessani näitä hirviöitä, joita ei yksikään ihminen
ole elävänä nähnyt. Ne olivat maan päällä tuhansia vuosisatoja ennen
ihmistä, mutta kivettyneiden luiden mukaan, joita on löydetty siitä
saven kaltaisesta kalkkimaasta, jolle englantilaiset ovat antaneet
nimen "lias", on niiden ruumis voitu anatoomisesti sommitella
uudestaan; ja siten on opittu tuntemaan niiden mahdottoman suuri koko.
Hampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon,
joka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan
asukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään?
Eihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy
syviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet
keilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.
Kauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä
matelijoita nousevan.
Luulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa
rautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.
-- Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan!
ajattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan
vain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! -- -- --
Tarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne
ovat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen.
Merkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu
sen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.
_Tiistaina elokuun 20 p:nä_. -- Ilta lähestyy, tahi oikeammin
sanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä
merellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää
suuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä
ainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen
vartiollansa minä nukun.
Pari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on
mahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu
parinkymmenen sylen päähän.
-- Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?
Hannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja
laskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:
-- Se on mahdottoman suuri merisika!
-- Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso
merisisilisko!
-- Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja
minkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!
-- Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät;
katsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!
Kaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon,
hämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän
suurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko
lauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä
vaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä
pelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan,
ja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä
päätänsä laineiden yllä.
Mahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä
nopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen
mahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka
peittää näiden eläimien ruumista.
Olemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili,
toisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta
Hannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen
päässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa
estää heitä huomaamasta meitä.
Tappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat
tappelevat eläimet.
Nyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa
tappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja
osoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.
-- Kaksi! sanoo hän.
-- Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä -- -- --
-- Hän on oikeassa, sanoo setäni, joka lakkaamatta on kiikarilla
katsellut petoja.
-- Sepä kummallista!
-- Niin, ensimmäisellä näistä hirviöistä on teräväleukainen,
suippo pää, ja hampaat kuin krokodiililla, ja tämä seikka on meitä
erehdyttänyt. Se on kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien
matelijoista.
-- Entäs toinen?
-- Toinen on edellisen leppymätön vihollinen, Plesiosaurus,
joutsenlisko.
Hannu on oikeassa. Ainoastaan kaksi eläintä liikkuu meressä ja
silmieni edessä näen pari alkuperäisten merien matelijaa. Voinpa
erottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään
kokoinen. Luonto on sille antanut varsin voimalliset näköelimet,
jotka voivat vastustaa kovaa vedenpainetta alhaalla syvyyksissä,
joissa se asuu. Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen
valaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään
kymmenen metriä pitkä, ja sen suuruuden voi arvata, kun se kohottaa
evänsä laineiden yli; leuat ovat mahdottoman isot ja niissä on, kuten
luonnontutkijat väittävät, satakahdeksankymmentäkaksi hammasta.
Plesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on
airontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen
suojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä
jalkaa vedenpinnan yli.
Nämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla,
viskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät
hyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme
kaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat
toistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa.
Tunti tahi parikin tuntia kuluu, tappelua kestää yhä; pedot
kamppailevat kiukkuisesti, milloin lähestyen lauttaa, milloin taas
väistyen edemmäksi; seisomme liikkumattomina, valmiina käyttämään
pyssyjämme.
Äkkiä katoavat sekä Ichtyosaurus että Plesiosaurus, tehden suuren
kurimuksen veteen. Useita minuutteja kuluu. Loppuukohan tappelu meren
syvyydessä?
Pian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on
kuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää,
ainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja
koukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska,
ja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona
pitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon
kuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja
pitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.
Entä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai
näyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?