Elokuun 13 päivänä nousimme ylös aikaisin, sillä meidän piti koettaa
uutta, nopeata ja käytännöllistä kulkuneuvoamme.
Kahdesta paksusta kepistä tehty masto, kolmannesta kepistä tehty
raakapuu, sekä matkapeitteistämme tehty purje, siinä koko lautan
taklinki. Köysiä ei puuttunut; kaikki oli kestävää.
Kello kuuden aikaan professori antoi merkin nousta lautalle.
Ruokatavaramme, köydet ja muut työkalumme, aseemme sekä runsaasti
suolatonta vettä, jota kallioiden koloista olimme koonneet, oli
lautalla.
Hannu oli kyhännyt peräsimen, jolla hän saattoi ohjata alustansa,
minkä toimen hän ottikin tehdäksensä; irroitin köyden, purje
pystytettiin ja pian olimme ulapalla.
Kun olimme jättämäisillämme pienen sataman, niin setäni, joka piti
suurta melua maantieteellisestä nimistöstänsä, tahtoi antaa satamalle
nimen, ja ehdotti siksi minun nimeäni.
-- Ei, sanoin minä, minulla on toinen ehdotus.
-- Mikä?
-- Graüben. Port-Graüben näyttäisi hyvin somalta kartalla.
-- Olkoon menneeksi sitten, Port-Graüben.
Ja tällä tavoin liittyi muisto armaasta vierlantilaisesta tytöstäni
vaaralliseen matkaamme.
Tuuli puhalsi koillisesta ja purjehdimme nopeasti eteenpäin hyvällä
tuulella. Tiheillä ilmakerroksilla oli suuri voima ja ne vaikuttivat
purjeeseen ikäänkuin mahdottoman suuri palje.
Tunnin kuluttua saattoi setäni jokseenkin tarkoin määrätä kulkumme
nopeuden.
-- Jos matkamme sujuu tällä tavoin, niin neljässäkolmatta tunnissa
voimme kulkea vähintäänkin kolmekymmentä penikulmaa, eikä viivykään
kauan, ennenkuin näemme vastakkaisen rannan.
En vastannut mitään, vaan istuuduin lautan etupäähän. Jo alkoi
pohjoinen ranta vaipua meren pintaan ja rannat levisivät kahden
puolen ikäänkuin helpottaakseen lähtöämme. Silmieni eteen aukeni
ääretön meri. Suurien pilvien harmaat varjot kiitivät nopeasti
sen pinnalla ja näyttivät ikäänkuin painavan sen synkeätä vettä.
Sähköisen valon hopeanhohtavat säteet, siellä täällä heijastuen
jostakin vesipisarasta, loistivat aluksen jäljessä. Kohta oli maa
kadonnut näkyvistä, silmillämme ei ollut enää leposijaa ja ellei
kohiseva vesi olisi osoittanut, että lautta oli kiivaassa vauhdissa,
niin olisi voinut luulla sen pysyvän paikoillaan.
Päivällisen aikana ilmestyi näkyviin mahdottoman suuria leviä, jotka
kiikkuivat veden pinnalla. Tunsin näiden kasvien elinvoiman: ne
nousevat meren pohjasta noin kahdentoistatuhannen jalan syvyydestä,
ja kasvavat enemmän kuin neljänsadan ilmakehän paineessa, kietoutuen
toisiinsa niin sitkeäksi ainejoukoksi, että se muodostaa usein
matalikkoja, jotka voivat estää laivojenkin kulkua; mutta luullakseni
ei kukaan ole koskaan nähnyt suurempia leviä kuin ne, jotka kasvoivat
Lidenbrockin meressä.
Lauttamme kulki noin kolmen-, neljäntuhannen jalan pituisten
leväryhmien sivu; nämä olivat ikäänkuin mahdottoman suuria käärmeitä,
jotka luikertelivat näköpiiriä ulommaksi; huvikseni katselin näitä
loppumattomia nauhoja, luullen aina näkeväni niiden loppupään, mutta
niitä riitti ihmeekseni aivan loppumattomiin.
Mikä luonnon voima saattoi tuottaa sellaisia kasveja, ja minkälainen
mahtoi maa olla luomisen alkupäivinä, kun kasvikunta yksin kehkeytyi
sen pinnalla, lämmön ja kosteuden vaikutuksesta?
Tuli ilta, mutta ilma oli yhtä loistavaa, kuten jo edellisenä päivänä
olin huomannut. Se oli pysyväinen ilmiö, jonka kestäväisyyteen voi
luottaa.
Syötyämme illallisen laskeusin levolle maston juurelle ja vaivuin
pian rauhalliseen uneen.
Hannu seisoi liikkumattomana antaen lautan mennä; myötätuulen
vallitessa sitä tuskin tarvitsikaan ohjata.
Sitte kun olimme lähteneet Port-Graübenistä, antoi professori
Lidenbrock minulle toimeksi pitää "purjehdus-päiväkirjaa", kirjoittaa
muistiin vähimmätkin huomiot, hupaiset luonnonilmiöt, tuulen suunnan,
nopeuden ja kuljetun matkan pituuden, sanalla sanoen kaikki tämän
merkillisen purjehdusmatkan tapaukset.
Julkaisen tässä lyhykäisyydessään seuraavat jokapäiväiset
muistiinpanot, jotka ovat kirjoitetut niin sanoakseni tapausten
kuluessa.
_Perjantaina elokuun 16 p:nä_. -- Tasainen koillistuuli. Lautta
purjehtii nopeasti ja suoraan. Ranta yhä näkyvissä 30 penikulman
päässä tuulen alla. Valon voima muuttumaton. Kaunis sää, pilvet
kulkevat hyvin korkealla, ovat utuisia ja ikäänkuin uivat valkoisessa
hopeanhohtoisessa ilmassa; lämpömittari: 320 Cels.
Keskipäivällä Hannu panee ongenkoukun nuoran päähän; syötiksi hän
pistää pienen lihapalan ja heittää siiman mereen. Kahden tunnin
aikana hän ei saa mitään. Vedet lienevät siis asujamitta? Ei,
nykäiseminen tuntuu; Hannu vetäisee onkeansa ja saapi kalan, joka
potkii kiivaasti.
-- Kala! huutaa setäni.
-- Se on sampi! lisään minä vuorostani; se on pieni sampi!
Professori tarkastelee kalaa, mutta ei ole samaa mieltä kanssani.
Tällä kalalla on litteän pyöreä pää, ja ruumiin etupuolta peittävät
luiset kilvet; suu on hampaaton, rintaevät ovat sangen kehittyneet ja
soveltuvat pyrstöttömälle ruumiille. Tämä kala tosin kuuluu samaan
luokkaan, johon luonnontutkijat ovat lukeneet samminkin, mutta eroaa
siitä eräiden tärkeiden ominaisuuksien puolesta.
Setäni ei erehdy, sillä lyhyen tarkastelun jälkeen hän sanoo:
-- Tämä kala kuuluu vuosituhansia sitten hävinneeseen sukuun, josta
tavataan kivettyneitä jäännöksiä devonisissa kerrostumissa.
-- Mitä? sanon minä, olemmeko saaneet elävänä alkuperäisten merien
asukkaan?
-- Olemme, vastaa professori, jatkaen tarkasteluaan, ja nyt näet,
että nämä kivettyneet kalat eivät ole samanlaisia kuin nykyiset
kalalajit. Mutta saada tällainen olento elävänä käsiinsä on
todellinen onni luonnontutkijalle.
-- Mihin luokkaan se kuuluu?
-- Se kuuluu Ganoidien luokkaan, heimo Cephalaspis.
-- Entäs sitten?
-- Pterychtis-sukuun,[54] sen voisin vannoa. Mutta tällä on eräs
omituisuus, joka tavataan ainoastaan maanalaisissa vesissä elävillä
kaloilla.
-- Mikä omituisuus?
-- Se on sokea!
-- Sokeako?
-- Ei ainoastaan sokea, vaan siltä puuttuvat kokonaan näköelimet.
Tarkastelen kalaa ja huomaan professorin ilmoituksen todeksi. Mutta
saattaahan tämä olla vain erikoistapaus, joten onki heitetään
uudestaan mereen, varustettuna uudella syötillä. Luultavasti
tämä meri on hyvin kalarikas, sillä vähemmässä kuin kahdessa
tunnissa saamme suuren joukon sekä Pterychtis- että hävinneeseen
Dipteris-sukuun kuuluvia kaloja, joiden lajinimeä setäni ei onnistu
saamaan selville; kaikilta puuttuvat silmät. Tämä odottamaton
kalansaalis on hyödyllisenä lisänä ruokatavaroihimme.
Näyttää siis varmalta, että tässä meressä on vain sellaisia
eläinlajeja, joita muuten tavataan ainoastaan kivettyneinä.
Kenties näkisimme täällä jonkun niistä matelijoista, joiden muodon
tiede on osannut kuvata jonkin luukappaleen mukaan. Otan kiikarin ja
tarkastan merta, mutta se on autio; luultavasti olemme vielä liian
lähellä rantaa. Silmäilen ylöspäin. Miksi ei joku niistä linnuista,
joita kuolematon Cuvier on piirustanut, halkaise siivillänsä näitä
tiiviitä ilmakerroksia? Kalat olisivat niiden ravintona. Tutkin
avaruutta, mutta se on autio ja tyhjä, samoin kuin rannatkin.
Sillävälin mielikuvitukseni johdattaa minut palaeontologian
ihmeelliseen maailmaan. Aivan valveillani uneksin. Veden pinnalla
olen näkevinäni mahdottomia Chersitejä, noita suunnattoman suuria
tertiäärikauden kilpikonnia, jotka olivat kuin uiskentelevia
saaria. Synkillä rannoilla kuljeksii tertiäärin suuria nisäkkäitä:
luulen kuulevani pleistoseenin hirmupetojen, luolaleijonan ja
sapelihampaisen tiikerin kiljuntaa; kauempana piiloutuu kallioiden
taa paksunahkainen jättiläistapiiri Lophiodon, valmiina taistelemaan
saaliista Anoplotheriumia, tuota kummallista kavio-eläintä vastaan,
joka samalla kertaa on sarvikuonon, hevosen, virtahevon ja kamelin
näköinen, ikäänkuin Luoja kiireissänsä maailman ensi hetkinä olisi
yhdistänyt monta eläintä yhdeksi ainoaksi. Jättiläissuuri mastodontti
heiluttaa kärsäänsä musertaen torahampaillansa rannan kiviä, samalla
kuin Megatherium, jättiläislaiskiainen, mahdottomilla käpälillään
kaapii maata mölisten niin, että kalliot kaikuvat. Ylempänä kiipeää
kallion reunoja myöten ensimmäinen apina, ja vielä korkeammalla
liihottelee Pterodactylus, alkulintu, joka kädellisine siipineen
muistuttaa suurta lepakkoa. Vihdoin suunnattoman suuret linnut,
suuremmat kuin kasuaari, vieläpä strutsiakin suuremmat, levittävät
pitkät siipensä yläilmoissa ja lyövät joskus päänsä kivikattoon.
Koko tämä kivettynyt maailma ilmestyy mielikuvituksessani uudestaan
silmieni eteen, ja olen elävinäni maailman alkupäivinä, paljoa
aikaisemmin kuin ihminen luotiin, kun kehittymätön maa ei vielä
voinut häntä elättää. Unelmani kuljettavat minua kausi kaudelta aina
ensimmäisten elävien olentojen syntymäkaudelle saakka. Nisäkkäät
katoavat, sitten linnut, sen jälkeen matelijat, ja viimein kalat,
äyriäiset, nilviäiset ja niveleläimet. Vanhimman aikakauden
Zoophytit[55] häviävät vuorostansa. Koko maan elollisuus keskittyy
minuun, ja sydämeni on ainoa, joka tykyttää asumattomassa maailmassa.
Ei ole enää vuodenaikoja eikä ilmanaloja, maapallon oma lämpö
lisääntyy alituisesti tehden tyhjäksi loistavan auringon lämmön.
Kasvillisuus tulee ylenpalttiseksi; ikäänkuin varjo kuljeksin
puunkorkuisien sananjalkojen välissä, epävakaisin askelin, polkien
maanpinnan kiiltävää hiekkaa ja kirjavaa savea; nojaudun äärettömän
korkeita havupuita vastaan ja rupean levolle suunnattoman suurien
Lycopodioiden varjoon.
Vuosisadat kuluvat kuin päivät! Käyn maan kaikkien vaiheiden läpi.
Kasvit katoavat, graniittikalliot kadottavat kovuutensa; kiinteä aine
sulaa kaikki nesteeksi ankaran kuumuuden vaikutuksesta. Vesi peittää
maanpinnan; se kiehuu ja muuttuu kaasuksi, höyryt ympäröivät maata,
joka vähitellen on muuttunut kaasumaiseksi; se on punertava, auringon
kokoinen ja loistaa samoin kuin sekin!
Keskellä tätä nebulosaa eli sumujoukkoa, joka on neljätoistatuhatta
kertaa suurempi kuin se pallo, jonka se kerran on muodostava,
kiidän taivaankappaleiden joukkoon avaruuteen! Ruumiini muuttuu
kaasuksi, katoaa vuorostansa ja sekautuu punnitsemattomana atoomina
näihin mittaamattomiin höyryihin, jotka piirtävät loistavat ratansa
äärettömään avaruuteen!
Millainen unelma! Mihin se on vienyt minut? Kuumeentapaisesti piirtää
käteni kummallisia kuvauksia paperille! Olen unhottanut kaikki,
professorin, Hannun ja lautan! Sieluni täyttää eräs näky -- -- --
-- Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.
Silmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.
-- Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!
Ja samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä
olisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.
-- Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.
-- Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.
-- Oletko kipeä?
-- En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin
kaikki hyvin?
-- Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät
laskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.
Kuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta
vedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.