Kun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden
päällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon
merkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja
avattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.
-- Hän elää! hän elää! huusi hän.
-- Niin! vastasin heikolla äänellä.
-- Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis
pelastettu!
Tulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat
lausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan
vuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia,
ennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.
Tällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen
silmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni
kädessä.
-- Hyvää päivää, sanoi hän.
-- Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa
nyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.
-- Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen
käärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa
sentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.
-- Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja
mikä päivä on tänään?
-- Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.;
mutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.
Tunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat
väkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä
luulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.
Kun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni.
Vuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa
luolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno
hiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei
ollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta
aukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen
loiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.
Arvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko
kaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä
korvanakaan voineet pettää.
-- Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta!
ajattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah!
tunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas
tulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo
onnellisesti päättynyt?
Näitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori
sisään.
-- Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että
voit hyvin.
-- Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.
-- Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja
minä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet,
että parantumisesi on edistynyt.
-- Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion
kelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.
-- Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut
haavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset
tuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo
mies!
Puhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni
huolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä
ehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.
Sain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut
suoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt
alas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan
minut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut
ja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä
putoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin
verisenä ja tainnoksissa.
-- Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta
älkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme
ikinä löytäisi toisiamme.
"Älkäämme erotko toisistamme!" Matka ei siis ollutkaan lopussa?
Silmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:
-- Mitä tarkoitat, Akseli?
-- Kysyisin teiltä yhtä asiaa. Uskottehan, että olen terve?
-- Epäilemättä!
-- Ja kaikki jäseneni eheät?
-- Niin, kaiketikin!
-- Entäs pääni?
-- Pääsikin on, muutamia kolauksia lukuunottamatta, täydellisesti
täydellisesti vahingoittumattomana paikallansa hartioillasi.
-- No sitten pelkään, että järkeni on sekaisin.
-- Sekaisinko?
-- Niin, sekaisin. Emmekö ole tulleet jälleen maan pinnalle?
-- Emme suinkaan!
-- No sitten olen varmaankin päästäni pilalla, sillä näen päivänvaloa
ja kuulen tuulen huminaa ja aaltojen pauhua.
-- Vai niin! Eikö mitään muuta?
-- Tahtoisitteko selittää minulle? -- --
-- En selitä sinulle mitään, sillä sitä on mahdoton selittää, mutta
saat nähdä ja ymmärtää, että geologinen tiede ei ole vielä lausunut
viimeistä sanaansa.
-- Käykäämme siis ulos, huusin minä nousten kiireesti ylös.
-- Ei, Akseli, ei, raitis ilma voisi vahingoittaa sinua.
-- Raitis ilmako?
-- Niin, tuuli on jotenkin ankara, enkä tahdo antaa sinun vilustua.
-- Mutta vakuutan, että voin varsin hyvin.
-- Vähän kärsivällisyyttä! poikaseni. Jos uudestaan sairastuisit,
niin olisimme pahassa pulassa; emme saa hukata aikaa, sillä vesimatka
saattaa olla pitkä.
-- Vesimatkako?
-- Niin; lepää vielä tänäkin päivänä, niin huomenna lähdemme
purjehtimaan.
-- Lähdemme purjehtimaan?
Tämän sanoessani syöksyin ylös.
Lähdemme purjehtimaan! Oliko täällä siis virta tahi meri? Oliko siis
laiva satamassa maan sisuksissa?
Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen ja setäni koetti turhaan
pidättää minua. Kun hän näki, että malttamattomuuteni vahingoittaisi
minua enemmän kuin uteliaisuuteni tyydyttäminen, antoi hän myöten.
Puin kiireesti päälleni ja käärin varovaisuuden vuoksi ympärilleni
yhden peitteistämme astuen sitten ulos luolasta.