Ensi alussa en nähnyt mitään, sillä silmäni, jotka olivat
tottumattomat valoon, sulkeutuivat häikäistyneinä. Mutta kun taas
saatoin avata ne, hämmästyin enemmän kuin ihastuin.
-- Meri! huusin minä.
-- Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei
kukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt
ja että nimitän sitä omalla nimelläni.
Lavea vedenpinta, kuin suuri järvi tahi maanalainen meri, levisi
silmiemme eteen. Rannikossa oli syviä mutkia, ja laineet loiskivat
rantaan hienolle kultaiselle hiekalle; siinä oli näkinkenkiä, joissa
nähtävästi luomisen ensimmäiset eläimet olivat eläneet. Laineet
loiskivat soinnukkaasti, ikäänkuin suuressa suljetussa huoneessa.
Vieno tuuli haihdutti vaahtoa puhaltaen kasvoihini kosteata
sumua. Rannalla noin sadan sylen päässä vedestä kohosivat kalliot
mittaamattomaan korkeuteen. Muutamat niistä pirstoivat rantaa
terävin kulmin muodostaen niemiä ja esiinpistäviä kielekkeitä, joita
meren aallot pieksivät. Kauempana saattoi erottaa niiden harjanteet,
jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten.
Tämä oli todellakin valtameri, rannikoiltaan yhtä oikullisesti
muodostunut kuin maan päälläkin, mutta muuten varsin kolkko ja
hirvittävän aution näköinen.
Saatoin nähdä kauas meren ulapalle, mikä johtui siitä, että omituinen
valo valaisi pienimmätkin esineet. Se ei ollut auringonpaistetta
häikäisevine valonsäteineen, eikä kuutamon himmeää, epäselvää ja
kelmeää valoa, joka on vain kylmää heijastumista eikä lämmitä. Ei!
Tämän hajanaisen valon voima, sen kirkas valkeus, sen lämmöttömyys
sekä sen loisto, osoittivat selvästi, että sen aiheuttajana oli
sähkö. Se oli, ikäänkuin revontuletkin, pysyväinen kosmillinen ilmiö,
valaisten täydellisesti tämän luolan, joka oli niin iso, että siihen
saattoi mahtua kokonainen valtameri.
Holvi, joka kaareutui yllämme, taivas, jos niin tahtoo sanoa, näytti
olevan muodostunut suurista pilvistä, jotka olivat liikkuvia höyryjä
ja joskus nähtävästi saattoivat tiivistyä sateeksi. Olisi luullut,
että veden haihtuminen olisi ollut mahdotonta suuren ilmanpaineen
tähden, mutta kuitenkin oli jostakin minulle tuntemattomasta
syystä ilmassa suuria pilviä. Oli "kaunis sää". Sähkö aikaansai
pilvissä merkillisiä valoilmiöitä. Synkkiä varjoja muodostui
niiden alimmaisiin kerroksiin, ja joskus tunkeusi erittäin kirkas
säde pilvikerroksien välitse alas. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut
auringonsäde, sillä siltä puuttui lämpöä, ja sen vaikutus oli
synkeä, varsin surullinen. Taivaanlaen asemesta tuikkivine tähtineen
ajattelin kivistä holvia, joka painollansa musersi minut, ja koko
tämä avaruus, niin suuri kuin olikin, ei olisi kuitenkaan ollut
kylliksi avara pienimmänkään kiertotähden radalle.
Muistin erään englantilaisen kapteenin teorian; hän vertasi maata
suureen onttoon palloon, jonka sisässä ilma paineen johdosta käy
loistavaksi ja jossa muka kaksi kiertotähteä, Pluto ja Proserpina,
kulkevat salaperäisiä ratojansa myöten. Olikohan hän kenties oikeassa?
Olimme todellakin äärettömän suuressa ontelossa, jonka leveyttä
emme voineet arvioida sentähden, että rannat olivat kauempana kuin
silmä kantoi, enempää kuin sen pituuttakaan, koska sekin ulottui
näköpiirin ulkopuolelle. Sen korkeus saattoi olla useita penikulmia.
Silmä ei voinut eroittaa, missä holvin kannatusmuurit yhtyivät;
mutta ilmassa häilyvät pilvet olivat arviolta parin tuhannen sylen
korkeudella, siis korkeammalla kuin maan pinnalta nousseet höyryt,
mikä epäilemättä johtui ilman tiiviydestä.
Sana "luola" ei kuvaa tätä mittaamattoman suurta aukkoa; mutta
eiväthän inhimillisten kielten sanat voikaan riittää niille, jotka
uskaltavat laskeutua maapallon pohjattomuuksiin.
En tiedä, minkälaisen geologisen ilmiön avulla tällaisen aukon
syntyminen olisi selitettävä. Kenties se on syntynyt maan
jäähtymisestä. Tosin olin kuullut kerrottavan muutamista suurista
luolista, mutta mikään niistä ei ollut näin tavattoman suuri.
Jollei mainio luonnontutkija Humboldt olisi kahden
tuhannenviidensadan jalan syvyydeltä löytänyt Columbiassa olevan
Guachara-luolan päätä, jonka luolan avaruus siihen asti oli ollut
tuntematon, niin ei sitä luultavasti olisi kuitenkaan suuremmaksikaan
arvioitu. Mahdottoman suuri Mammuth-luola Kentuckyssä näyttää
tosin tavattoman tilavalta, sillä sen holvi kohoaa viisisataa
jalkaa mittaamattoman syvän järven pinnan yli, ja matkustavaiset
ovat kulkeneet enemmän kuin kymmenen penikulmaa, löytämättä sen
loppupäätä. Mutta mitä olivat nämä luolat sen rinnalla, jota minä nyt
ihmettelin, luolan, jossa oli pilvitaivas, sähkövalaistus ja meri.
Äänettömänä katselin kaikkia näitä ihmeitä, sillä minulta puuttui
sanoja ilmaistakseni tunteitani. Luulinpa olevani jossakin
kaukaisessa kiertotähdessä, esim. Uranuksessa tahi Neptunuksessa,
ja näkeväni siellä ilmiöitä, joita "maallinen" luontoni ei
käsittänyt. Uusille kokemuksille tarvitaan uusia sanojakin, mutta
mielikuvitukseni ei löytänyt sellaisia. Katselin, ajattelin ja
ihmettelin kummastellen ja tuntien samalla jonkinlaista kauhistusta.
Tämä arvaamaton näky virkisti minua; koetin sen avulla voittaa
heikkouttani, parantaen itseäni tällä uudella lääkitsemistavalla;
muutoin minua todellakin virkisti tiiviin ilman elähdyttävä voima,
tuoden keuhkoihini enemmän happea.
Helposti voi ymmärtää, että tuntui erinomaiselta nautinnolta
hengittää tätä kosteata, suolaisten höyryjen kyllästämää ilmaa, sen
jälkeen kuin olimme olleet neljäkymmentäseitsemän päivää suljettuina
ahtaaseen käytävään.
En tarvinnut katua, että olin tullut ulos pimeästä luolasta. Setäni
oli jo näihin ihmeisiin tottunut, eikä kummastellut niitä enää.
-- Luuletko jaksavasi kävellä vähän matkaa kanssani? kysyi hän
minulta.
-- Luulen kyllä.
-- Tartu sitten käsivarteeni, Akseli, ja kulkekaamme pitkin rantaa.
Suostuin ilomielin ja aloimme kulkea pitkin tämän uuden meren
rantoja. Vasemmalla puolellamme oli jyrkkiä kallioita, jotka
muodostivat ihmeteltävän jättiläisröykkiön. Pitkin niiden sivuja
syöksi lukemattomia vesiputouksia mereen kirkkaina, pauhaavina
virtoina. Hienot höyrypilvet, jotka häilyivät siellä täällä
kallioilla, ilmaisivat niillä paikoin olevan lämpimiä lähteitä.
Rantapurojen joukosta tunsin uskollisen matkatoverimme, Hannun-puron,
joka rauhallisena virtasi mereen, ikäänkuin ei olisi muuta tehnytkään
maailman alusta asti.
-- Tästälähin meidän täytyy olla ilman sitä, sanoin huoaten.
-- Joutavia! Tuo puro, tahi joku toinen, -- se on samantekevää.
Vastaus oli mielestäni sangen kiittämätön.
Mutta tällä kertaa kiintyi huomioni odottamattomaan näkyyn.
Viidensadan askeleen päässä kasvoi jyrkän kallioseinän mutkauksessa
korkea tiheä metsä. Siinä oli keskikokoisia puita, jotka olivat
muodostuneet sateenvarjojen muotoisiksi, tarkasti määrättyine
säännöllisine särmineen; tuulenhenkäykset eivät näyttäneet
vaikuttavan niiden lehtiin, ja kovassakin tuulessa ne pysyivät
liikkumattomina muodostaen ikäänkuin kivettyneen puiston. --
Joudutin askeleitani. En tiennyt näiden ihmeellisten kasvien
nimeä. Kuuluivatkohan ne ollenkaan tähän asti tunnettujen
kahdensadantuhannen kasvilajin joukkoon? Tultuamme metsikön varjoon
muuttui hämmästykseni ihmettelemiseksi.
Edessäni oli todellakin varsin "maallisia" kasveja, mutta
jättiläismittaisia, ja setäni tiesi heti niiden oikean nimen.
-- Tämähän on herkkusienimetsä, sanoi hän.
Eikä hän erehtynytkään. Voi ymmärtää, että sienet kasvoivat näin
suuriksi tässä lämpöisessä ja kosteassa ilmanalassa. Tiesin, että
_Lycoperdon giganteum_ saavuttaa kahdeksan ja yhdeksän jalan
paksuuden ympärimitaten, kuten Bulliard väittää; mutta tässä oli
kysymys valkoisista pyöreähattuisista herkkusienistä, jotka olivat
kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuisia. Sellaisia siellä oli
tuhansittain. Valo ei voinut tunkea tähän tiheään sienimetsään ja
täydellinen pimeys vallitsi kasvien kupujen alla, jotka olivat
vierekkäin niinkuin pyöreät katot afrikkalaisessa kylässä.
Kuitenkin tahdoin tunkeutua syvemmälle, huolimatta kylmästä
henkäyksestä, joka tuulahti vastaani näiden ikäänkuin lihaisten
holvien alta. Puolen tunnin ajan kuljimme tässä kosteassa, pimeässä
holvissa, ja tuntuipa todellakin hyvältä, kun taas tulimme meren
rannalle.
Mutta kasvullisuus tässä maanalaisessa seudussa ei päättynytkään
pelkkiin sieniin. Kauempana kohosi joukoittain muita puita, joilla
oli vaalistuneet lehdet. Ne saattoi helposti tuntea kasveiksi, joita
tavattiin, tosin sangen vähäpätöisinä, maan päälläkin; vaikka ne
olivat täällä jättiläissuuria; siellä oli sadan jalan korkuisia
liekoja, mahdottoman suuria sigillarioita, sananjalkoja, jotka olivat
pohjoismaiden kuusien kokoisia; siellä oli lepidodendron, jonka
moninkertaisesti haarautunut runko päättyi pitkiin lehtiin ja oli
karkeiden havuneulasten peittämä.
-- Ihmeellistä, jumalaista! huusi setäni. Täällä on kivihiilikauden
kasvikunta. Katsopas tässä kasvitarhojemme vähäpätöisiä kasveja,
jotka ovat olleet puita maan ensimmäisien vuosisatojen aikana! Katso,
Akseli, ja ihmettele, sillä kasvientutkijalla ei ole koskaan ollut
tällaista juhlahetkeä.
-- Olettepa oikeassa, setä. Luoja näyttää tahtoneen säilyttää tässä
äärettömässä ansarissa nämä muinaiset kasvit, jotka oppineiden
miesten uutteruus on niin suurella menestyksellä sommitellut
uudestaan.
-- Niinpä kyllä, poikaseni, onhan tämä jonkinlainen ansari, mutta
olisit osunut paremmin oikeaan, jos olisit sanonut tätä myöskin
eläintarhaksi.
-- Eläintarhaksiko?
-- Niin, epäilemättä; katsopas vain tätä tomua, jota jalkamme
polkevat, ja näitä luita pitkin maata.
-- Luita! ihmettelin minä. Niin on, näen mä, luita, muinaisten
hirviöiden luita.
Hyökkäsin näiden vuosituhansia vanhojen jäännöksien kimppuun, jotka
olivat muuttuneet häviämättömäksi kivennäisaineeksi, ja luokittelin
epäröimättä nämä jättiläisluut, jotka olivat kuin kuivuneita
puunrunkoja. -- Kas tässä on mastodontin[51] alaleuanluu, sanoin
minä, tässä on dinotheriumin[52] leukaluu; tässä on luu, joka ei
voi olla muun kuin kaikkein suurimman eläimen, Megatheriumin[53]
reisiluu. Onpa tämä todellakin oikea eläintarha, sillä nämä
luukokoelmat eivät ole voineet tulla tänne minkään vedenpaisumuksen
kuljettamina. Nämä eläimet, joiden luita tässä näemme, ovat eläneet
tämän meren rannikoilla sen puunkaltaisten ruohojen varjossa. Mutta
maltapas, näkyyhän tässä olevan kokonaisia luurankojakin.
Mutta -- -- --
-- Mutta mitä? sanoi setäni.
-- Minä en käsitä tällaisten nelijalkaisten oloa tässä kallioluolassa.
-- Miksi et?
-- Sentähden, että elollisia olentoja on ollut maan päällä vasta,
mikäli tunnetaan, paleozoisella maailmankaudella; kun nisäkkäät
ilmestyivät vasta tertiäärikauden alussa, on mahdotonta ymmärtää,
miten ne ovat tähän luolaan joutuneet. Onko elollisuus kehittynyt
täällä rinnan maanpäällisen elämän kanssa?
-- Vaikea sanoa, Akseli, mutta mitä näihin luihin tulee, on
siihen hyvin yksinkertainen selitys, nimittäin se, että tämä on
kerrostunutta maata.
-- Kuinka! Tällaisessa syvyydessä, maanpinnan alla!
-- Epäilemättä, ja tämän seikan voi geologisesti selittää. Niin
varhaisina aikoina oli maa ainoastaan kimmoisa kuori, joka vetovoiman
vaikutuksesta vuorotellen kohosi ja laskeusi. On siis luultavaa, että
maahan muodostui vajoamisia ja että osa kerrostuneesta maasta äkkiä
upposi auenneisiin kuiluihin.
-- Olkoonpa niin. Nuo luut ovat todellakin voineet joutua tänne
sillä tavalla. Mutta jos elollisuus yleensä, vaikkakin myöhästyen,
kuten tuosta sieni- ja kortemetsästä voisi päättää, on kehittynyt
samoja uria kuin maapallon pinnalla, niin kuka voi väittää, ettei
hirmupetoja vieläkin harhaile näissä pimeissä metsissä tahi näiden
jyrkkien kallioiden takana?
Tätä ajatellessani tarkastin jäätävän kauhun vallassa näköpiiriä,
mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt näillä elottomilla
rannikoilla.
Olin hieman väsyksissä ja istahdin sentähden kallioisen niemen
äärimmäiselle syrjälle, jonka juurelle aallot pauhaten murtuivat, ja
josta saatoin nähdä koko tämän lahdelman. Sen perukassa oli pyramidin
muotoisten kallioiden suojassa vähäinen poukama, joka oli tuulen
suojassa. Priki ja pari kolme kuunaria olisivat varsin hyvin voineet
olla siellä ankkurissa; oikeinpa odotin saavani nähdä sieltä tulevan
jonkin laivan täysin purjein ja lähtevän ulapalle.
Tämä kuvittelu hävisi kuitenkin pian. Me olimme varmaankin ainoat
elävät olennot tässä maanalaisessa maailmassa. Kun välistä tyyntyi,
niin vallitsi jyrkkien kallioiden yllä äänettömyys, hiljaisempi kuin
erämaassa; tuntui kuin olisi se oikein painanut merenpintaa. Koetin
silloin katsella kaukaisen sumun läpi, nähdäkseni sen verhon taakse,
joka peitti näköpiirin takana olevan salaperäisen osan luolasta.
Missä tämä meri loppui? Mihin sitä myöten pääsi? Näkisimmekö koskaan
sen toista rantaa?
Setä puolestansa ei sitä vähintäkään epäillyt. Minä sekä toivoin että
pelkäsin sitä.
Tunnin kuluttua, jonka käytimme tätä ihmeteltävää näkyä
katsellaksemme, lähdimme takaisin pitkin rantaa, palataksemme
luolaan, jossa vaivuin sikeään uneen, miettien mitä kummallisimpia
seikkoja.