Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi
sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en
enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen
yksinäiseksi ja hylätyksi.
Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani
veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En
tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani;
tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.
Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului
korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin
ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.
Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui
maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen
putoaminen!
Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti
kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin
oman sydämenikin sykinnän.
Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä,
sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.
-- Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.
Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa,
vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin
puhuttiin, siitä olin vakuutettu.
Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat
sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti
huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.
-- Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!
Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä
selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja
käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu"
lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.
Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu.
Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän
heidänkin kuulla minun ääneni.
-- Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!
Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama
minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla
heikontunutta ääntäni.
-- Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä
olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?
Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen
edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat
voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja
sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut
tainnoksista.
-- Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä
on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan
laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu
aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.
Taas kuuntelin, ja tällä kertaa -- -- niin, aivan oikein! -- tällä
kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.
Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.
Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun
puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin
sähkölennätinlanka johtaa sähköä.
Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä
muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja
lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!
Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole
erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä.
Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat
korviini:
-- Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?
-- -- --
-- Niin, niin! vastasin minä.
-- -- --
-- Lapseni, missä olet?
-- -- --
-- Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.
-- -- --
-- Entä lyhtysi?
-- -- --
-- Se on sammunut.
-- -- --
-- Ja puro?
-- -- --
-- Kadonnut.
-- -- --
-- Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!
-- -- --
-- Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!
-- -- --
-- Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua.
Olemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä.
Mahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni!
Kun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme
viimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka,
että kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi
puristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan
sekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.
-- -- --
Sillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko
toivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni
likelle seinää ja sanoin:
-- Setä!
-- -- --
-- Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.
-- -- --
-- Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme
toisistamme.
-- -- --
-- Se ei ole vaikeata.
-- -- --
-- Onhan teillä kronometri?
-- -- --
-- On.
-- -- --
-- No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin
kellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti
kun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä
silmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.
-- -- --
-- Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja
vastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla
luoksesi.
-- -- --
-- Niin, setä.
-- -- --
-- Oletko nyt valmis?
-- -- --
-- Olen.
-- -- --
-- Pidä siis varasi! Lausun nimesi.
-- -- --
Painoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi "Akseli" kuului,
vastasin heti "Akseli" ja odotin sitten.
Neljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni
tarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan
matkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin
on meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi
kokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.
-- -- --
-- Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.
-- -- --
-- No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.
-- -- --
-- Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?
-- -- --
-- Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan,
jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet
kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki
nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta
ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas
eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä
luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan
päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!
-- -- --
Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.
-- Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi
kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä
paikalta! Hyvästi siis!
-- -- --
-- Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat,
jotka kuulin.
Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän
kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla
sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän
mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle
paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen
ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan:
sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky.
Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta
pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa,
että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P.
Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä
luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa,
joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen
korva.
Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä
erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan
luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti
pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.
Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin.
Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.
Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian
suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa
kulkuani.
Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin
kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni
kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.