XXVIII

Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi

sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en

enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen

yksinäiseksi ja hylätyksi.

Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani

veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En

tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani;

tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.

Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului

korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin

ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.

Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui

maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen

putoaminen!

Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti

kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin

oman sydämenikin sykinnän.

Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä,

sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.

-- Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.

Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa,

vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin

puhuttiin, siitä olin vakuutettu.

Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat

sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti

huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.

-- Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!

Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä

selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja

käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu"

lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.

Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu.

Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän

heidänkin kuulla minun ääneni.

-- Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!

Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama

minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla

heikontunutta ääntäni.

-- Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä

olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?

Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen

edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat

voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja

sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut

tainnoksista.

-- Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä

on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan

laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu

aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.

Taas kuuntelin, ja tällä kertaa -- -- niin, aivan oikein! -- tällä

kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.

Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.

Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun

puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin

sähkölennätinlanka johtaa sähköä.

Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä

muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja

lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!

Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole

erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä.

Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat

korviini:

-- Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?

-- -- --

-- Niin, niin! vastasin minä.

-- -- --

-- Lapseni, missä olet?

-- -- --

-- Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.

-- -- --

-- Entä lyhtysi?

-- -- --

-- Se on sammunut.

-- -- --

-- Ja puro?

-- -- --

-- Kadonnut.

-- -- --

-- Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!

-- -- --

-- Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!

-- -- --

-- Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua.

Olemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä.

Mahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni!

Kun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme

viimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka,

että kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi

puristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan

sekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.

-- -- --

Sillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko

toivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni

likelle seinää ja sanoin:

-- Setä!

-- -- --

-- Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.

-- -- --

-- Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme

toisistamme.

-- -- --

-- Se ei ole vaikeata.

-- -- --

-- Onhan teillä kronometri?

-- -- --

-- On.

-- -- --

-- No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin

kellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti

kun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä

silmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.

-- -- --

-- Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja

vastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla

luoksesi.

-- -- --

-- Niin, setä.

-- -- --

-- Oletko nyt valmis?

-- -- --

-- Olen.

-- -- --

-- Pidä siis varasi! Lausun nimesi.

-- -- --

Painoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi "Akseli" kuului,

vastasin heti "Akseli" ja odotin sitten.

Neljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni

tarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan

matkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin

on meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi

kokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.

-- -- --

-- Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.

-- -- --

-- No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.

-- -- --

-- Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?

-- -- --

-- Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan,

jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet

kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki

nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta

ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas

eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä

luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan

päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!

-- -- --

Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.

-- Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi

kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä

paikalta! Hyvästi siis!

-- -- --

-- Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat,

jotka kuulin.

Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän

kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla

sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän

mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle

paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen

ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan:

sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky.

Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta

pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa,

että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P.

Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä

luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa,

joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen

korva.

Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä

erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan

luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti

pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.

Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin.

Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.

Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian

suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa

kulkuani.

Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin

kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni

kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.

Matkustus maan keskipisteeseen · 第 29 / 48 题