Toivottomuuteni oli kuvaamaton; ihmiskielen sanat eivät pysty
tulkitsemaan tunteitani. Olin elävältä haudattu, ja kohtalonani oli
kuolla nälkään ja janoon.
Kuinka kuivalta tuntuikaan tuo kallio! Koneellisesti laskin kuumat
käteni maata vastaan.
Mutta kuinka olinkaan joutunut eroon purosta, jota ei enää näkynyt?
Nyt ymmärsin syyn siihen ihmeelliseen äänettömyyteen, jonka olin
äsken huomannut, kun viimeisen kerran kuuntelin, eikö kuuluisi
toverieni huutoja. Lähtiessäni kulkemaan väärää polkua en ollut
huomannut, ettei puroa enää ollutkaan, ja nyt oli selvää, että
käytävä oli jakautunut ja että Hannun-puro, seuraten toista
kulkutietä, oli mennyt seuraajineen tuntemattomiin syvyyksiin!
Kuinka löytäisin takaisin? Ei ollut mitään jälkiä, eikä jalkani
tehnyt mitään merkkiä kovaan kallioon. Vaivasin aivojani
selittääkseni tätä vaikeata kysymystä, mutta tilaani saattoi kuvata
vain yhdellä sanalla: kadotettu!
Niin! Kadotettu syvyyteen, joka mielestäni oli mittaamattoman
suuri! Tämä kolmenkymmenen penikulman vahvuinen maakerros painoi
kauhistuttavana taakkana hartioitani; tunsin itseni muserretuksi.
Koetin kääntää ajatukseni maallisiin seikkoihin, mutta se onnistui
huonosti. Hampuri, talo Kuninkaankadun varrella, Graüben raukkani,
koko se maailma, jonka alla nyt vaelsin, vilahti nopeasti kiihtyneen
mielikuvitukseni ohitse. Kuin houraillen mietin kaikkia matkamme
tapauksia, purjehdustamme, Islantia, Fridrikssonia, Sneffelsiä! Ja
sanoin itsekseni, että jos minulla vielä tällaisessa tilanteessa oli
vähääkään toivoa jäljellä, niin se juuri olisi hulluuden merkki, ja
että parempi olis suorastaan heittäytyä epätoivoon!
Mikä inhimillinen voima olisikaan todella enää voinut viedä minut
takaisin maapallon pinnalle ja avata sen ammottavan holvin, joka
kohosi ylläni?
-- Voi, setäni! huusin minä epätoivoisella äänellä.
Tämä oli ainoa nuhteleva sana, joka pääsi huuliltani, sillä käsitin
hyvin, mitä tuskia tämä onneton mies kärsi, hakiessaan vuorostansa
minua.
Kun siis huomasin olevani ihmisavun saavuttamattomissa,
kykenemättömänä tekemään mitään pelastuksekseni, ajattelin taivaan
apua. Mieleeni johtui muistoja lapsuudestani ja äidistäni, jota en
ollut nähnyt sitten kuin pienenä lapsena. Turvausin rukoukseen,
vaikkei minulla ollut oikeutta toivoa, että Jumala kuulisi minua, kun
vasta näin myöhään käännyin hänen puoleensa, kuitenkin rukoilin häntä
palavasti.
Rukous rauhoitti minua hiukan, ja saatoin käyttää kaikki
sielunvoimani ajatellakseni asemaani.
Minulla oli mukanani ruokaa kolmeksi päiväksi, ja vesipulloni oli
täynnä. Kumminkaan en voinut jäädä kauemmaksi aikaa tähän; mutta
pitikö minun kulkea ylös- vai alaspäin?
Nähtävästi ylöspäin! Aina vain ylöspäin!
Sillä tavoin minun täytyi viimein tulla sille paikalle, missä erkanin
purosta, tuohon onnettomaan käytäväin haaraan. Kun kerran sinne
pääsisin, niin puroa seuraten voisin kenties saavuttaa Sneffelsin
huipun.
Miksi en sitä ennen tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen
toivo, ja tärkeintä oli siis löytää Hannun puro.
Miksi en sitä jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä
pelastuksen mahdollisuus, ja tärkeintä oli siis löytää' Hannun-puro.
Nousin ja kuljin jyrkkää mäkeä ylös, nojaten rautakärkiseen keppiini.
Kuljin toivorikkaana ja rauhallisena, kuten ainakin mies, jonka tie
on selvä.
Kuljin puoli tuntia pysähtymättä kertaakaan; koettelin tunnustella
äsken kulkemaani tietä käytävän muodosta, muutamien kivien
epätasaisuudesta ja tien mutkauksista, mutta en löytänyt mitään
erikoista tuntomerkkiä, ja huomasin pian, ettei tämä käytävä
voinut viedä minua takaisin haarautumispaikalle. Vastaani tuli
läpipääsemätön seinä; kaaduin pitkäkseni kalliolle.
Sitä kauhistusta ja epätoivoa, joka minut silloin valtasi, en voi
kertoakaan; olin peräti masentunut. Viimeiset toiveeni oli tämä
kivinen seinä tehnyt tyhjiksi.
Kadotettuna tässä harhakäytävässä, jonka mutkat kulkivat ristiin
rastiin joka suunnalle, voimatta enää toivoakaan pelastusta! Minun
täytyi kuolla mitä hirveimmällä tavalla! Mutta, kummallista kyllä,
johtui mieleeni ajatus, että jos kivettynyt ruumiini joskus löytyisi,
niin sen löytyminen kolmenkymmenen penikulman syvyydestä maan sisästä
antaisi aihetta tieteellisiin keskusteluihin!
Koetin puhua kovalla äänellä, mutta en jaksanut saada kuivettuneilta
huuliltani muuta kuin sekavia äännähdyksiä; huohotin tuskissani.
Keskellä tätä hätää kohtasi minua uusi onnettomuus. Lamppuni putosi
maahan ja meni rikki; minulla ei ollut mitään, millä saatoin panna
sen kuntoon. Valo riutui ja oli jo sammumaisillaan!
Näin kuinka valo alkoi himmentyä lasitorvessa. Pitkä jono liikkuvia
varjoja häilyi pimeillä seinillä. En uskaltanut räpäyttää silmiäni,
sillä pelkäsin kadottavani viimeisenkin valonpilkahduksen! Joka
silmänräpäys odotin, että se sammuisi ja pimeys nielisi minut.
Lepattava liekki tuikahti vielä kerran; keskitin kaiken näkövoimani
siihen kuin viimeiseen valon vilahdukseen, joka minun oli sallittu
koskaan enää nähdä; ja sen jälkeen synkkä pimeys kääri minut
vaippaansa.
Minulta pääsi kauhea hätähuuto! Maan päältä ei valo pimeimpänäkään
yönä häviä kokonaan! Se on epäselvää, hyvin heikkoa, mutta olkoonpa
vaikka kuinka vähän valoa jäljellä, niin näemme kuitenkin hiukkasen!
Mutta täällä ei ollut yhtään valoa. Täydellinen pimeys teki minut
aivan sokeaksi.
Silloin menivät ajatukseni sekaisin. Nousin, ojensin käteni ja aloin
tuskallisesti haparoida. Pakenin, syöksyin umpimähkään eteenpäin
tässä sekavassa sokkelossa, alituisesti alaspäin, juosten pimeätä
käytävää ikäänkuin maanalaisten luolain asukas, huutaen, kiljuen,
mölisten, joskus loukaten itseni epätasaisia kallioita vastaan,
kaatuen ja taas nousten pystyyn verisenä, koettaen juoda verta, joka
vuoti kasvoilleni ja odottaen joka hetki, että kallioseinä musertaisi
vihdoinkin pääni!
Mihin tämä hurja juoksu? Siitä olin aivan tietämätön. Monen tunnin
kuluttua vaivuin lopen uupuneena ja menehtyneenä kiviseinän viereen
ja menin tainnoksiin!