Täytyy tunnustaa, että kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja että
olisin tehnyt väärin, jos olisin valittanut. Jos vain vaikeuksien
"keskimäärä" ei lisääntyisi, niin me varmaan voisimme saavuttaa
tarkoituksemme. Ja mikä kunnia tästä koituisi meille! Olin jo
tottunut täydellä todella ajattelemaan näin à la Lidenbrock.
Olikohan tämä seuraus niistä oudoista olosuhteista, joissa elin?
Kenties.
Jyrkemmät rinteet, muutamat oikein hirvittävät jyrkänteet, veivät
meidät muutaman päivän kuluessa syvälle maan sisimmäiseen ytimeen.
Eräänäkin päivänä pääsimme puolitoista ja parikin penikulmaa
lähemmäksi keskipistettä. Se oli vaarallista alaslaskeutumista, jossa
Hannun taitavuus ja ihmeteltävä pelottomuus oli meille suureksi
hyödyksi. Karskiluontoinen islantilainen pani henkensä alttiiksi
käsittämättömän välinpitämättömästi, ja hänen avullansa suoriuduimme
monista vaarallisista paikoista, joista yksinämme emme olisi päässeet
ehjin nahoin.
Hannun vaiteliaisuus eneni päivä päivältä, ja luulenpa, että se
tarttui meihinkin. Ulkonaisilla esineillä on todellakin vaikutusta
meidän aivoihimme, ja se, joka sulkeutuu neljän seinän sisäpuolelle,
kadottaa viimein taidon yhdistää ajatuksia ja sanoja. Kuinka monet
yksinäisissä kammioissa istuvat vangit ovat tulleet tylsäjärkisiksi,
jopa hulluiksi siitä syystä, että heiltä puuttui ajatusvoiman
harjoitusta!
Edelläkuvattua keskusteluamme seuraavina kahtena viikkona ei
tapahtunut mitään mainittavampaa.
Muistiini on tarttunut vain yksi tärkeä tapaus, jonka pienimmätkin
seikat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni.
Elokuun 7 päivänä oli meidän alituinen laskeutumisemme vienyt
meidät kolmentoista penikulman syvyydelle, s.o. yläpuolellamme
oli kolmetoista penikulmaa kallioita, valtameriä, mantereita ja
kaupunkeja. Laskujemme mukaan meidän piti olla noin 200 penikulmaan
päässä Islannista.
Tuona päivänä käytävä vei vähemmän viettävään suuntaan.
Minä astuin edellä. Setäni kantoi toista Ruhmkorffin konetta, minä
toista. Käydessämme tarkastelin graniittikerroksia.
Yhtäkkiä, kun sattumalta katsahdin taakseni, huomasin olevani yksin.
-- No hyvä! ajattelin, minä olen astunut liian kiivaasti, tahi
kenties setäni ja Hannu ovat seisahtuneet matkalla; minun täytyy
etsiä heitä. Kaikeksi onneksi ei tie ole kovin jyrkkä.
Käännyin takaisin, ja kuljin neljänneksen tuntia. Katselin
ympärilleni, ei näkynyt ketään. Huusin; ei kuulunut vastausta. Ääneni
hukkui siihen moninkertaiseen kaikuun, jonka se herätti.
Aloin käydä levottomaksi, ja kauhunväreet karmivat selkäpiitäni.
-- Vähän rauhallisuutta vain! sanoin kovalla äänellä; olen vakuutettu
siitä, että löydän toverini. Kahta tietä ei ole! Minä olen heidän
edellänsä; käännyn siis takaisin. Puolen tuntia kuljin taas ylöspäin;
kuuntelin, eikö minua huudettaisi, sillä tässä tiiviissä ilmassa
kuuluisi ääni pitkän matkan päähän; mutta syvä äänettömyys vallitsi
äärettömässä käytävässä.
Seisahduin voimatta uskoa tätä todeksi; sen kyllä myönsin, että olin
eksynyt, vaan en sitä, että olin suuressa vaarassa. Kun on joutunut
eksyksiin, niin oikea tie löytyy jälleen.
-- Annapas olla, sanoin taas; koska ei ole muuta kuin yksi tie, jota
toverini kulkevat, niin minun täytyy löytää heidät; minun tarvitsee
vain kulkea pitemmälle ylöspäin, jolleivät he, kun eivät näe minua ja
ehkä unhottivat, että minä kuljin heidän edellänsä, ole saaneet samaa
tuumaa päähänsä kuin minäkin, ja siis kääntyneet takaisin. Mutta
siinäkin tapauksessa minun pitäisi löytää heidät, jos vain kiiruhdan.
Sehän on selvää!
Toistelin itsekseni näitä viimeisiä sanoja, jotka eivät kuitenkaan
voineet rauhoittaa mieltäni.
Silloin heräsi minussa epäilys: olinkohan todellakin heidän
edellänsä? Tottahan toki! Hannu seurasi minua ja kulki setäni edellä.
Olihan hän seisahtunutkin kerran muutamaksi silmänräpäykseksi
korjaamaan kantamustaan, ja tämä tapaus johtui mieleeni. Luultavasti
olin juuri sillä hetkellä kulkenut eteenpäin.
-- Sitäpaitsi, ajattelin, minun on mahdotonta eksyä, sillä minulla on
johdattaja tässä sokkelossa, erehtymätön opas, nimittäin uskollinen
puromme. Kun vain seuraan puroa ylöspäin, niin varmasti löydän
toverieni jäljet.
Nämä ajatukset antoivat minulle uutta rohkeutta ja päätin lähteä
matkaan kadottamatta silmänräpäystäkään.
Kuinka siunasinkaan setäni aavistusta, kun hän kielsi linnustajaa
tukkimasta reikää, jonka tämä oli tehnyt kiviseinään! Nyt tämä
hyväätekevä lähde, virvoitettuansa meitä matkalla, johdattaisi minua
maan sisuksessa suikertelevien rotkojen kautta.
Mutta ennenkuin lähdin ylöspäin, arvelin, että peseytyminen tekisi
minulle hyvää.
Kumarruin sentähden kastellakseni pääni Hannun purossa.
Mutta suuri oli hämmästykseni!
Edessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan
jalkojeni juuressa.