Lauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti
tapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa
rotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme
muutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan
aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia
noita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen
välttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme
kaikki näitä joutavia esineitä.
Luola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa
uskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei
ollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.
Iltapäivällä professori tahtoi käyttää muutaman tunnin ajan
päivittäisten muistiinpanojensa järjestämiseen.
-- Ensiksikin, sanoi hän, tahdon laskea tarkalleen, millä paikalla
olemme. Palattuani tahdon piirustaa kartan matkastamme, jonkinlaisen
läpileikkauksen maapallosta, josta näkyy ikäänkuin sivultakatsottuna
tutkimusmatkamme kokonaisuudessaan.
-- Siitä tulee varsin omituinen kartta, setä; mutta ovatko teidän
merkintänne kylliksi tarkat?
-- Ovat! Minä olen huolellisesti merkinnyt kulmat ja kaltevuudet,
ja olen vakuutettu siitä, etten ole erehtynyt. Katsokaammepa nyt
ensiksi, missä olemme. Ota kompassi ja katso, mitä ilmansuuntaa se
osoittaa!
Tarkastettuani sitä tyystin vastasin:
-- Kaakkoista.
-- Hyvä! sanoi professori, kirjoittaen tämän huomion muistiinsa, ja
teki muutamia pikaisia laskelmia. Minä päätän siitä, että olemme
kulkeneet kaikkiaan 85 penikulmaa.
-- Siis kuljemme Atlantin valtameren alla?
-- Aivan niin.
-- Ja tällä hetkellä siellä ehkä raivoaa myrsky, ja laineet ja tuuli
viskelevät laivoja meidän yläpuolellamme?
-- Se on kyllä mahdollista.
-- Ja merikalat pieksävät pyrstöllänsä vankilamme kattoa?
-- Ole huoleti, Akseli, eivät ne saa sitä rikotuksi. Mutta
palatkaamme taas laskuihimme. Me olemme 85 penikulman päässä
Sneffelsin juuresta, ja arvioin sen syvyyden, johon olemme tulleet,
kuudeksitoista penikulmaksi.
-- Kuudeksitoista penikulmaksi! huusin minä.
-- Aivan varmaan.
-- Mutta sehän on äärimmäinen raja, jonka tiede määrää maankuoren
paksuudelle!
-- Sen kyllä myönnän.
-- Ja täällä pitäisi olla, lämmön lisääntymisen lakien mukaan,
tuhannenviidensadan asteen kuumuus.
-- "Pitäisi" poikaseni.
-- Ja tämä graniittipaljous ei voisi pysyä kiinteässä muodossa, vaan
olisi täydellisesti sulana.
-- Näethän, ettei niin ole laita, ja että todellisuus, kuten
tavallista, todistaa teoriat tyhjiksi.
-- Minun täytyy se myöntää, mutta se kummastuttaa minua kuitenkin.
-- Mitä lämpömittari osoittaa?
-- Seitsemänkolmatta kokonaista ja kuusi kymmenettäosaa astetta.
-- Siis puuttuu ainoastaan tuhatneljäsataaseitsemänkymmentäkaksi
ja neljä kymmenettä osaa astetta, jotta oppineet miehet olisivat
oikeassa. Se oppi, että lämpö suhteellisesti enenee, on siis
erehdystä. Humphry Davy ei siis ole pettynyt, ja minä olin oikeassa
uskoessani häntä. Mitä sinulla on siihen vastattavaa?
-- Ei mitään.
-- Minulla olisi kuitenkin ollut paljonkin vastattavaa. Minä en
mitenkään hyväksynyt Davyn teoriaa; päinvastoin uskoin yhä, että
maassa oli keskustuli, vaikka en tuntenut sen vaikutuksia. Kernaammin
tahdon myöntää, että tämä sammuneen tulivuoren savutorvi, joka
oli tulenkestävällä laava-aineella ikäänkuin sisältä vuorattu, ei
sallinut lämmön levitä seinien läpi.
Mutta kuluttamatta aikaani hakeakseni uusia todistuksia, tyydyin
asemaan sellaisena kuin se oli.
-- Kuulkaapas, setä, sanoin minä, pidän teidän laskelmianne oikeina,
mutta sallikaa minun tehdä niistä tarkka johtopäätös.
-- Sallinhan toki, poikaseni.
-- Sillä paikalla, missä olemme, Islannin leveysasteen kohdalla, on
maan säde noin tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme peninkulmaa?
-- Tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme ja kolmasosa penikulmaa.
-- Otaksukaamme tuhatkuusisataa penikulmaa. Siitä matkasta olemme
kulkeneet kaksitoista penikulmaa?
-- Aivan niin.
-- Ja sitäpaitsi olemme suotta kulkeneet 85 penikulmaa viistoon
suuntaan.
-- Se on oikein.
-- Parinakymmenenä päivänä?
-- Niin olemme.
-- Kuusitoista penikulmaa olisi sadasosa maan säteestä. Jos samalla
tavalla jatkamme matkaamme, niin meiltä menee kaksituhatta päivää,
eli lähes puolikuudetta vuotta!
Professori ei vastannut.
-- Se on vielä ottamatta lukuun, että jos kuljetaan kuusitoista
penikulmaa alaspäin kahdeksankymmenenviiden penikulman matkalla
vaakasuoraan suuntaan, niin se tietää kahdeksantuhatta penikulmaa
kaakkoiseen päin, joten kestää kauan aikaa, ennenkuin tulemme
keskipisteeseen!
-- Mene tiehesi laskuinesi! vastasi setäni närkästyneenä. Vie jo
männikköön kaikki otaksumisesi! Mihinkä ne perustuvat? Kuka sanoo,
ettei tämä käytävä vie suoraan meidän päämääräämme? Sitäpaitsi on
muistettava, että ennen minua on toinen henkilö tehnyt tämän matkan,
ja koska hän on onnistunut, niin täytyy minunkin onnistua vuorostani.
-- Sitä minäkin toivon; mutta olkoon kuitenkin sallittu -- -- --
-- Sinun on parasta pitää suusi kiinni, Akseli, kun rupeat
lörpöttelemään tuollaisia tyhmyyksiä.
Minä ymmärsin varsin hyvin, että pelättävä professori uhkasi tulla
esiin sedän hahmossa, ja otin tämän seikan huomioon.
-- Katsopas nyt manometria, virkkoi hän taas. Mitä se osoittaa?
-- Sangen suurta painetta.
-- No hyvä! Nyt näet, että vähitellen laskeutuen alemmaksi totumme
ilman paineeseen, emmekä kärsi siitä mitään.
-- Emme ollenkaan, paitsi että korvia hiukan pakottaa.
-- Se ei haittaa; ja tämän hankaluuden voit poistaa siten, että
hengität syvään.
-- Aivan oikein, vastasin minä, päättäen lujasti, etten enää
vastustaisi setääni. Onpa todella oikein hauskaa laskeutua tähän
tiiviimpään ilmaan; oletteko huomannut, kuinka voimakkaasti täällä
ääni kuuluu?
-- Olen kyllä. Täällä kuurokin viimein kuulisi oivallisesti.
-- Mutta epäilemättä tämä tiiviys aina lisääntyy?
-- Niin tekee, mutta määräämättömän säännön mukaan. Tosin paino
vähenee samassa suhteessa kuin tulemme alemmaksi. Tiedäthän, että
painovoiman vaikutus parhaiten huomataan maan pinnalla ja että
esineillä ei ole mitään painoa keskipisteen kohdalla?
-- Kyllä tiedän; mutta sanokaapa: eikö tämä ilma viimein tule yhtä
tiiviiksi kuin vesi?
-- Epäilemättä, seitsemänsadan ilmakehän paineen alaisena.
-- Entä syvemmällä?
-- Syvemmällä tiiviys vielä enenee.
-- Mitenkä sitten pääsemme alas?
-- Hm! Meidän täytyy tupata taskumme kiviä täyteen.
-- Onpa teillä, setä, todellakin vastaus valmiina kaikkiin
kysymyksiin!
En uskaltanut enää pitkittää otaksumisiani, sillä olisin taas
joutunut johonkin mahdottomuuteen, joka olisi voinut virittää tulen
tappuroihin.
Kumminkin oli selvä asia, että ilma paineessa, joka on mitattava
tuhansissa ilmakehissä, välttämättömästi muuttuisi juoksevaksi
aineeksi; ja jospa otaksuttaisiinkin, että ruumiimme kestäisi sitä,
niin täytyisi meidän kumminkin seisahtua, sanottakoon mitä hyvänsä.
Mutta minä en lausunut tätä ääneen, sillä setäni olisi taas ottanut
todistukseksi tuon ikuisen Saknussemminsa, mitättömän edelläkävijän;
vaikkapa otaksuttaisiinkin, että tämä islantilainen oppinut puhui
totta, niin oli aina jäljellä sangen yksinkertainen kysymys:
-- Kuinka Saknussemm saattoi kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin
ei tunnettu barometria eikä manometriä, päätellä varmasti tulleensa
maapallon keskipisteeseen?
Tätä kysymystä en lausunut, odotin vain asioiden menoa.
Loppupuoli päivää kului tehtäessä laskuja ja keskustellen. Olin
olevinani kaikessa yksimielinen professori Lidenbrockin kanssa ja
kadehdin Hannun täydellistä välinpitämättömyyttä, hän kun sokeasti
meni, minne onni hänet vei, pitämättä lukua syistä tai seurauksista.