Seuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi
ihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi
olla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen
selityksen.
Söimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista
vettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä
pitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen
setäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas,
sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika sellainen kuin
Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat
ne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle
olisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle,
niin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.
Mutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.
-- Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon
ikivanhat kaiut.
Marssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli,
teki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon
alku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut
tutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon
kuljetusta matkasta.
Käytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään
kaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme
juuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka
johdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata
aallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät
pian mytologiseen suuntaan.
Mitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa
suuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni
loppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan
olisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten.
Mutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin
kauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.
Muutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme
alkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä
alemmaksi.
Sanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän
matkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.
Perjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan,
olla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin
ja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.
Silloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla
taputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.
-- Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti,
sillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!
Tapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen
alkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut
tällaiseen.
Aukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama,
samanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli
nähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan
kuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä
niille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli
vaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään
jälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita
olisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän
pysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin
istahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme
syödessämme ja joimme purosta.
Sen arvaa sanomattakin, että Hannun puro muuttui tässä halkeamassa
vesiputoukseksi, vähemmän jyrkällä paikalla sen tietysti taas
täytyi muuttua puroksi ja kulkea tavallista hiljaista juoksuansa.
Tässä silmänräpäyksessä se muistutti kelpo setääni, hänen
malttamattomuuttansa ja vihastumistansa, kun se sitävastoin tyynesti
juostessaan oli kuin tuo hiljainen islantilainen linnustajamme.
Heinäkuun 13 ja 14 p:nä kuljimme rotkon kiertoportaita myöten ja
tulimme aina syvemmälle maankuoren sisään. Me olimme nyt likimäärin
5 penikulmaa meren pinnan alapuolella. Mutta 15 päivänä päivällisen
aikaan rotko alkoi käydä vähemmän jyrkäksi, ainoastaan noin 45
astetta kaltevaksi, ja sen suunta oli aina vain kaakkoinen.
Tie kävi silloin helppokulkuiseksi ja varsin yksitoikkoiseksi.
Keskiviikkona 17 p:nä olimme vihdoin 7 penikulman syvyydessä maan
alla, ja noin 50 penikulman päässä Sneffelsistä. Vaikka olimme hiukan
väsyksissä, niin terveytemme oli kuitenkin hyvä ja matkalääkkeemme
liikuttamatta.
Tunti tunnilta setäni kirjoitti muistiin, mitä kompassi, kronometri,
manometri ja lämpömittari osoittivat, julkaistakseen palattuaan
kaikki huomionsa tieteellisessä kertomuksessa retkestänsä. Helposti
saattoikin ottaa selon asemastamme. Kun hän ilmoitti minulle, että
olimme kulkeneet vaakasuoraan suuntaan 50 penikulmaa, niin en voinut
olla huudahtamatta.
-- Mikä nyt on hätänä? kysyi hän.
-- Ei mikään, pälkähti vain eräs arvelu päähäni.
-- Mikä arvelu, poikaseni?
-- Se vain, että jos teidän laskunne ovat oikeat, emme enää olekaan
Islannin alla.
-- Niinkö ajattelet?
-- Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan
kartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme
jättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät
meren alle.
-- Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.
-- Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.
-- Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole
kivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?
Professorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus,
että kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja
kumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi
Atlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto
yllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä
käytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana,
oikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien
kaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian
melkoiseen syvyyteen.
Kolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla
jonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen
mukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan
päivän lepopäiväksi.