Tunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä
syitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen
toistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani
hulluksi!
Mutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja
Hannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen
viimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.
Hän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja
herätti hänet. Setäni nousi ylös.
-- Mitä nyt? kysyi hän.
-- Vettä! vastasi linnustaja.
Voisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu
polyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt
sanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti
Hannun sanat.
-- Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.
-- Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.
-- Alhaalla, vastasi Hannu.
-- Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja
puristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.
Emme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä
jyrkemmäksi.
Tunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria
tuhatta jalkaa alemmaksi.
Tällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi,
jonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän.
Kun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena
olevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni
ilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.
-- Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron
kohinaa.
-- Puron! huusin minä.
-- Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!
Toivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää
väsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi
huomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt
vasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen
huomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä
kului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.
Nyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut
tutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille
ominaisella vaistolla hän "tunsi" tämän virran kallion läpi, mutta
hän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista
nestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.
Pian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme
loitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.
Silloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle,
missä virta tuntui olevan meitä lähinnä.
Istahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden
jalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.
Ajattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä,
jättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.
Hannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.
Hän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti;
katsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja
kuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin
hänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului
selvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen
jalan korkeudella maasta.
Tunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä
linnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen
tarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.
-- Pelastetut! huusin minä.
-- Niinpä kyllä, huusi setäni innoissaan, Hannu on oikeassa. Kiitos
olkoon uljaan linnustajamme! Itse emme olisi keksineet tätä keinoa!
Sen kyllä uskon! Sellainen keino ei olisi koskaan juolahtanut meidän
mieleemme, vaikka se olikin varsin yksinkertainen, sillä oli kovin
vaarallista hakata kuokalla tätä seinää. Maa olisi voinut ruveta
vierimään ja olisi haudannut meidät! Ja jos virta vielä tempaisi
meidät mukaansa syöstessänsä kallion läpi! Nämä vaarat eivät suinkaan
olleet luuloteltuja, mutta ei vierimisen tahi tulvan pelko voinut
enää pidättää meitä, ja meidän janomme oli niin suuri, että sitä
sammuttaaksemme olisimme kaivaneet vaikka valtameren pohjan puhki.
Hannu ryhtyi tähän työhän, joka ei olisi sujunut sedältäni eikä
minulta. Me olisimme jyskyttäneet malttamattomasti, ja kivi olisi
mennyt pieniksi kappaleiksi kuokan edessä. Rauhallinen ja älykäs
oppaamme sitä vastoin jyskytteli kiviseinää lakkaamatta hiljaisella
sysäyksellä, mutta taajaan, ja teki siten kuutta tuumaa avaran aukon.
Kuulin virran pauhun kovenevan, ja minusta oli ikäänkuin virkistävä
vesi jo olisi huuliani kostuttanut.
Pian oli rautakanki tunkenut pari jalkaa kiven sisään. Työtä oli
kestänyt toista tuntia ja minä voihkailin malttamattomuudesta! Setäni
tahtoi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin; saatoin töintuskin hillitä
häntä, ja hän tarttui jo rautakankeensa, kun silloin äkkiä kuului
suhinaa ja esiin syöksi vesisuihku, joka taittui vastapäätä olevaan
seinään.
Hannu, joka oli sysäyksestä melkein kaatua, ei voinut pidättää
tuskanhuutoa, ja käsitin syyn siihen, kun pistin käteni esiin
suihkuavaan veteen, ja sitten vuorostani päästin hätäisen huudon --
vesi oli kiehuvan kuumaa.
-- Sadan asteen lämpöistä vettä! huusin minä.
-- No! kylläpähän jäähtyy! vastasi setäni.
Käytävä tuli höyryä täyteen ja samalla muodostui puro, joka katosi
maanalaisiin koukerteleviin rotkoihin; ja vähän ajan kuluttua me ensi
kerran siitä ryyppäsimme.
Mikä nautinto! Mikä sanomaton suloisuus! Mitä vettä tämä oli? Mistä
se tuli? Se oli meistä samantekevää, se oli vain vettä, ja vaikka se
vielä oli lämmintä, niin se palautti meihin henkemme, joka oli meistä
lähtemäisillään. Join lakkaamatta, en edes maistellutkaan. Vasta
vähän aikaa sitä nautittuani huusin:
-- Tämähän on raudansekaista vettä!
-- Oivallista vatsalle, vastasi setäni, ja erittäin vahvistavaa. Tämä
on yhtä terveellistä kuin jos matkustaisi terveyslähteille Spaahan
tahi Töplitziin!
-- Ah! kuinka tämä on hyvää!
-- Sen kyllä uskon; tämä vesi virtaa kahden penikulman syvyydestä
maanpinnan alapuolella. Se maistuu melkein kirjoitusmusteelle, joka
ei olekaan niin pahanmakuista. Hannu on nyt tehnyt meille hyvän työn
ja ehdottaisin siis, että annamme hänen nimensä tälle terveyspurolle.
-- Oikein! huusin minä.
Ja nimi Hannun-puro hyväksyttiin heti.
Hannu ei tullut tuosta juuri ylpeämmäksi, ja kohtuullisesti
virvoitusta nautittuaan istui hän nurkkaan yhtä levollisena kuin
ennenkin.
-- Älkäämme nyt antako tämän veden vuotaa kuiviin, sanoin minä.
-- Mitäpä sen tukkeamisesta olisi hyötyä? sanoi setäni. Luulen, että
se tulee ehtymättömästä lähteestä.
-- Mitä se meihin kuuluu? Täyttäkäämme säkkimme ja pullomme ja
koettakaamme sitten tukkia reikää.
Neuvoani seurattiin. Hannu koki tukkia reikää kivillä ja
vaatekappaleilla; mutta sepä ei ollutkaan helppoa, sillä vesi poltti
hänen käsiänsä ja syöksyi esiin niin kovalla vauhdilla, että kaikki
ponnistuksemme olivat hyödyttömät.
-- Aivan selvästi, sanoin minä, ovat tämän puron säiliöt sangen
korkealla, päättäen veden voimasta.
-- Epäilemättä, vastasi setäni; vesi, joka tulee kolmenkymmenen
kahden tuhannen jalan korkeudesta, painaa tuhannen atmosferin
painolla. Mutta nyt päähäni juolahti ajatus!
-- Mikä?
-- Minkätähden tahdomme väkisin tukkia tämän reiän?
-- Sentähden että -- -- --
Minä en todellakaan keksinyt oikein pätevää syytä.
-- Onko meillä varmuutta siitä, että taas saamme pullomme täyteen,
kun ne tulevat tyhjiksi?
-- Ei suinkaan.
-- No antakaammepa sitten veden virrata! Se virtaa luonnon lain
mukaan alaspäin ja on meillä johdattajana, samalla kun se matkalla
virkistää meitä!
-- Sepä oli älykäs keksintö! huusin minä, ja kun meillä on tämä puro
johdattajana, niin ei ole mitään syytä pelätä, ettemme onnistuisi
aikeissamme.
-- Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.
-- En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.
-- Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman
tunnin levänneet.
Unohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä
siitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.