Me rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta
käytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet
sataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo
huudahti:
-- Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia!
Olemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!
Kun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen
supistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia
ja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka
kautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien.
Sen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen
maailmankauden maakerroksissa.
Sitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia,
jotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri
kerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, -- jotka perustuvat
sille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.
Mutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle
merkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole
voinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja
koskettaa käsillämme.
Kauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja
manganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka
suuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista
ihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien
mullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei
kuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.
Liuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä,
joka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen
suuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.
Sähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta,
säihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin
läpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri
väreihin.
Kello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä,
melkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi
väri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen,
muodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja
joka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me
olimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.
Kello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä
kärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän
toivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!
Jalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin
valittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan;
se olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen
määräpäivänsä oli loppumaisillaan.
Vihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.
-- Auttakaa! Minä kuolen.
Setäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja
lausui viimein seuraavat synkeät sanat:
-- Kaikki on lopussa!
Silmäni painuivat umpeen.
Kun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina
vaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en
saattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin
siitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni
viimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa
heikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan
pinnalle.
Meillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja
minusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani.
Tunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia
kääntyäkseni graniittivuoteellani.
Muutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei
vähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista
ohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.
Tässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää.
Käytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä
islantilaisen poistuvan lamppu kädessä.
Miksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä
koetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta
huuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.
-- Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain
itsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen
kauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka
käytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun
poismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi
käynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti
minua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä
seikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän
yön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet
erottaneet?