Seuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin
laskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti
luonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia
portaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin
kello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli
seisahtunut vähää ennen.
-- Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.
Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä,
kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli
vaikea päättää.
Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan
silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme
kaikki kolme lähteneet sitä tietä.
Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä
seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi
voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan
sattuman varaan.
Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen
läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme
jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia
kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän
rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten
tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan
niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita
solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan
ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.
Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa
siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan
kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka
tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat
höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!
-- Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi
hulluttelemaan! tuumin itsekseni.
Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei
olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä
eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin
luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.
Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden
aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä
osaakaan alaspäin.
Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme
liikoja miettimättä.
Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja
matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa
vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta.
Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen
aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten
maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut
villi-ihmisiä eikä petoja.
Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin
laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia
maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme
olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan
vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan
päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan
olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi
hiljentää käyntiäni.
-- No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.
-- En jaksa kulkea enää, vastasin minä.
-- Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?
-- Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.
-- Mitä? Kävellä alamäkeä!
-- Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.
-- Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.
-- Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos
tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan
takaisin Islantiin.
Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin
taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi
lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut
muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.
Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka
astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen,
ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin
ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.
Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi,
lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä
toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että
saisin vielä nähdä pikku Graübenini.
Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka
minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni.
Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat
kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä
siluurista kautta.[43]
-- On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet
toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä!
Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin
lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.
Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni
geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.
-- Mikä on hätänä? kysyi hän.
-- Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja
kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista
vuorilajeista.
-- No entä sitten?
-- Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit
ja eläimet syntyivät.
-- Vai niin! Niinkö luulet?
-- Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!
Pyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin,
että hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut
sanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.
Oliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä
ja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen
käytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain
oli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei
tämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.
Kysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien
vaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden
kalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.
-- Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin
ikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!
En ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät
todistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä
enemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka
olivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli
syntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi
jälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]
Professori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti
silmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli
itsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä
kärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren,
joka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45] menin sitten
setäni luo ja sanoin hänelle:
-- Katsokaa tätä!
-- Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka
kuuluu trilobitien[46] hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!
-- Mutta ettekö päätä sen johdosta...?
-- Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan
ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt,
mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän
päähän.
-- Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin
menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.
-- Mikä sitten?
-- Veden puute. -- Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!