Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista
syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin
kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä
oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän
maailmankauden muodostamissa kerroksissa.
Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja
kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä
vaiteliaiksi kuin Hannukin.
Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti
viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei
voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan
muuttumattomana.
Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi
välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut
luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta
tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]
Loistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit
olivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia,
toiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli
näytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa
kalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.
Suurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien
jälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.
Trilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä,
muiden ohessa _Ganoidi_-kaloja,[48] sekä noita varhaisimpia
_Sauropteris_-eläimiä,[49] joiden paleontologit ovat huomanneet
olevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli
suuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien
kerrosten alle.
Oli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän
astuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta
professori ei näkynyt välittävän siitä.
Hän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi
hänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este,
joka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli
tämän toivon täyttymättä.
Perjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän
sokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.
Kymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että lampun valo ei enää
heijastunutkaan seinistä. Marmorin, liuska-, kalkki- ja hiekkakiven
sijaan peitti seiniä tumma kiiltämätön aine. Eräässä paikassa, missä
tunneli oli ahdas, nojausin vasempaa seinää vastaan, ja kun vedin
käteni takaisin, oli se aivan musta. Minä tarkastin seinää likemmin
ja huomasin, että olimme keskellä kivihiili-aarniota.[50]
-- Kivihiili-aarnio! huudahdin minä.
-- Aarnio ilman työmiehiä, vastasi setäni.
-- Oh, kukapa sen niin tietää?
-- Sen tiedän minä, vastasi setäni lyhyesti, ja olen varma siitä,
että tämä käytävä, joka vie hiilikerroksien lävitse, ei ole
ihmiskätten työtä. Mutta on yhdentekevää, olipa se luonnon muodostama
taikka ei. Nyt on ruoka-aika; sentähden syökäämme.
Hannu otti esiin vähän ruokaa; söin vain hiukkasen, mutta join
sen vähäisen vesitilkan, joka oli minun osani. Oppaamme pullo oli
puolillansa vettä ja siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä kolmen
hengen janon sammuttamiseksi.
Syötyämme kääriytyivät matkatoverini peitteisiinsä, saadakseen unesta
virkistystä vaivoillensa. Minä puolestani en nukkunut, vaan luin
aamuun asti.
Kello kuuden aikaan lauantaina lähdimme taas matkaan. Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua tulimme avaraan aukeamaan, ja ymmärsin silloin,
etteivät ihmiskädet olleet voineet kaivaa tätä kaivosta, sillä holvit
olisivat siinä tapauksessa olleet pönkitetyt. Oli varsin ihmeellistä,
että ne vielä voivat olla pystyssä.
Luola oli sataa jalkaa leveä ja sataaviittäkymmentä korkea. Se oli
syntynyt jonkin maanalaisen liikunnon vaikutuksesta; kestämättä
jotakin voimallista sysäystä oli maankuori auennut ja tehnyt tämän
suuren aukon, johon nyt ensimmäisen kerran tunkeusi maanpinnan
asukkaita.
Koko kivihiilikauden historia oli kirjoitettu näille mustille
seinille, ja geologi olisi helposti voinut niistä seurata kaikkia eri
kehityskausia. Hiilikerroksia erottivat toisistaan tiheät hiekka- ja
savikerrokset, joiden välissä ne olivat ikäänkuin musertuneina.
Tänä aikana, joka oli lähinnä nuorin paleontologisen maailmankauden
jaksoista, oli maa erinomaisen rehevän kasvullisuuden peitossa;
siihen oli kaksi syytä, nimittäin kuuma ilmanala ja alituinen kosteus.
Silloin ei kasvanut paljon puita, vaan ainoastaan kortteita,
äärettömiä heinälaitumia, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita:
asterofyliittejä ja muita harvinaisia kasvisukuja, joita siihen
aikaan oli tuhansia eri lajeja. Juuri tästä tavattoman runsaasta
kasvullisuudesta kivihiilet ovat saaneet alkunsa. Kasvit vajosivat
veden alle ja muodostivat vähitellen paksuja kerroksia.
Silloin alkoi luonnollisen kemian vaikutus; merien pohjalla
kasviaineet ensiksi muodostuivat turpeiksi, alkoivat sitten kaasujen
vaikutuksesta lämmetä ja kivettyivät lopuksi täydellisesti.
Siten muodostuivat nämä äärettömät hiilipaljoudet, joiden kuitenkin
vähemmässä kuin kolmessa vuosisadassa täytyy loppua liiallisen
kuluttamisen kautta, jolleivät teollisuutta harjoittavat kansat
ajoissa hillitse tuhlaavaisuuttansa.
Nämä ajatukset johtuivat mieleeni katsellessani luolan
hiilirikkauksia. Luultavasti ne eivät koskaan tule päivänvaloon,
sillä näin syvällä olevien aarnioiden kaivaminen vaatisi liian suuria
kustannuksia. Ja mitäpä se muutoin hyödyttäisikään, kun kerran niin
paljo hiiltä vielä on monin paikoin niin sanoaksemme maanpinnalle
levitettynä? Sellaisina kuin nämä hiilikerrokset nyt ovat, pysyvät ne
maailman loppuun asti.
Silläväin kuljimme eteenpäin, ja unhotin tien pituuden, vaipuen
geologisiin mietteisiin, ilman lämpö pysyi yhtäläisenä kuin se oli
ollut kulkiessamme laava-aineen ja liuskakiven muodostamien kerrosten
lävitse. Mutta minä tunsin sangen selvästi hiilivedyn hajun. Huomasin
heti, että käytävässä oli sangen paljon tätä vaarallista kaasua, jota
vuorityömiehet sanovat kaivoskaasuksi ja jonka räjähtäminen on niin
usein aikaansaanut hirveitä tapaturmia.
Onneksi oli valaistusneuvonamme Ruhmkorffin älykäs kone; mutta jos
olisimme olleet niin typeriä, että tulisoihtu kädessä olisimme
tutkineet tätä käytävää, niin olisi hirveä räjähdys tehnyt lopun
matkastamme tappaen meidät.
Tätä kävelyä kivihiilen keskellä kesti iltaan asti. Setäni taisi
tuskin hillitä malttamattomuuttansa, jota hän tunsi tiemme
vaakasuoran suunnan tähden. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli synkkä
pimeys, joten käytävän pituutta ei voinut nähdä, ja minä jo rupesin
luulemaan sitä loppumattomaksi, kun kello kuuden aikana ilmestyi
äkkiarvaamatta seinä eteemme. Ei oikealla eikä vasemmalla puolella,
ei ylhäällä eikä alhaalla ollut mitään tietä! Me olimme tulleet
umpinaiseen sopukkaan.
-- No sen parempi! huusi setäni. Sittenpähän tiedän, mitä teen. Me
emme ole Saknussemmin kulkemalla tiellä, eikä auta muu kuin kääntyä
takaisin. Levätkäämme nyt yö, ja kolmen päivän kuluttua tulemme
takaisin sille kohdalle, missä käytävät haarautuvat.
-- Niin, sanoin minä, jos meillä on siihen voimia!
-- Miksi ei olisi?
-- Siksi, että vesi on huomenna tykkänään lopussa.
-- Entäs rohkeus? Onko sekin lopussa? kysyi professori katsoen minuun
ankaran näköisenä. En uskaltanut vastata.