Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet
särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena
ympärillemme.
Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.
-- No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä.
Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun
varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien
kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!
-- Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri
tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.
-- Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin
miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan
vielä tuumankaan vertaa.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan
kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in
aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.
-- Oletteko varma siitä?
-- Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.
Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin
seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.
-- Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden
atmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta
saisimme käyttää manometriä.
Ilmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi
suuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.
-- Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti
kasvava paino käy meille tuskalliseksi?
-- Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat
hengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla
kulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat
yläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta
siitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se
tavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?
Nyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä.
Setäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan
terävällä katseella, vastasi:
-- Tuolla ylhäällä!
Käärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme
yläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja
muutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.
-- Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin
pitkälle matkalle lähtevät.
Korput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.
Syötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki
kojeitansa ja kirjoitti:
Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.
Kronometri: 8 t. 17 min. a.p.
Barometri: 29 tuum. 7 linj..
Lämpömittari: 6 ast.
Suunta: I. Ka.
Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa
kompassi osoitti.
-- No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella
alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa
matkamme.
Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka
riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn
lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä
nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon,
salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.
-- Eteenpäin! sanoi setäni.
Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen
kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme
käytävään, minä viimeisenä.
Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran
tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en
enää tulisi näkemään.
Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine
murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli
päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta
sähköinen valo heijastui satakertaisesti.
Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut
45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä
epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat
meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa
tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.
Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä
tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä
pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut
ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme,
näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut
luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa
vastaanottaakseen vieraita maan päältä.
-- Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä,
mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka
huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan
keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat
pallot!
-- Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä
on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin.
Käykäämme eteenpäin!
Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman
mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen
mainitsema _facilis descensus Averni_.[41] Kompassi, jota minä usein
katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei
kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.
Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti
Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin.
Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen
astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut
ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan
kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti
selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien
inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen
tulokset omina tietoinaan.
Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu
istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen.
Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista
ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla
niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä
kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin
etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen
laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain
vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi
huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian
laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi
asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni
luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää
pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla
huomauttamatta sedälleni tästä.
-- Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.
-- Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin
viideksi päiväksi.
-- Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä
enemmän kuin tarvitsemmekaan.
-- Milloin?
-- Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka
luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?
-- Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta
tuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.
-- Miksi sinä niin luulet?
-- Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan
sisustassa.
-- Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari
osoittaa?
-- Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan
yhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.
-- No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!
-- Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy
maan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset
paikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi
Jakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen
joka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui
nähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen
lisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen
tulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka
sadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä
viimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja
laskekaamme sen mukaan.
-- Laske, poikaseni.
-- Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia
numeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on
tuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.
-- Aivan oikein.
-- No siis?
-- No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa
merenpintaa alempana.
-- Onko se mahdollista?
-- O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!
Professorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta
jalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme
kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa
sekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.
Ilma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen
lämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi
minulle paljon ajattelemisen aihetta.