Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset
matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta
tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme
alla.
En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon
minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää
joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää
Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin
rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna
kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin
vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut
esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin
ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo,
lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.
Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli
ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion
kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko
olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen
ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin
juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut -- se oli
Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta
Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.
Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo
ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa
seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti
helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut
käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä
auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet
sen alapäähän?
Setäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki
kokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja
neljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten
köyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen
toisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas
siten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät
voineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin,
heitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi
sitten käyttää edelleenkin.
-- Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on
matkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri
osaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä
kapineistamme.
Rohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden
viimeksimainittujen joukkoon.
-- Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme;
sinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja
minä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät
tieteelliset kojeet.
-- Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja
portaita, kuka ne ottaa?
-- Ne tulevat itsestänsä.
-- Millä tavalla?
-- Sen saat nähdä.
Setäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin.
Hänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat
yhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta
mutkitta syöstiin syvyyteen.
Kuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen.
Kumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä
kapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet
näkyvistä.
-- Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.
Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista
kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä
tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja
minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu
ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui
mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku
kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.
Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni
pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella
nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua:
pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi
näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin
sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla
esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.
Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun
jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:
-- Huomatkaa!
-- Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle,
joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.
Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin,
kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden
mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä
kiviä ja laavanmuruja.
Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin
huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.
Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin
kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.
En tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen
alaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden
laatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset
plioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä,
kivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40] Mutta professori
teki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran
seisahduimme, sanoi hän minulle:
-- Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden
tuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian.
Nyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien
syttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä
väitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin
nähdä.
Aina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut
väittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni
myöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.
Kolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun
katsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin
silminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa
käyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.
Sillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä
irtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin,
että ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.
Olin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja
saatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä
aika oli kulunut.
Neljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti
puoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä
puoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme
lähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista.
Mitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä
neljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät
yhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä
kuului Hannun ääni:
-- Seis! sanoi hän.
Minä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.
-- Me olemme perillä, sanoi hän.
-- Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.
-- Pystysuoran aukon pohjalla.
-- Eikö ole uloskäytävää?
-- Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan
huomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.
Ei ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme,
söimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle
vuoteelle niin hyvin kuin taisimme.
Kun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen
tämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen
torven päässä.
Se oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.
Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen.