Illallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi
niin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava
ja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren
yläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka
oli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt
uniakaan.
Seuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen
kylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin
ihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin
Sneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin
sieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta
sen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin
näyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin
korkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän
joka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot,
virrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä
peräkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen
yllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien
aaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen
näyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni
myrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä
valtameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona
näille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa,
missä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan,
jollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa
ei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan
korkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden
läpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin,
elääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien
pakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni
korkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin
sallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen
todellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren
korkeimmalle huipulle.
Setäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä,
sumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan
meren pintaa vastaan.
-- Grönlanti! sanoi hän.
-- Grönlantiko? kysyin minä.
-- Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä
ja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka,
purjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt
olemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen
pohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi
islantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.
Hannu vastasi:
-- Scartaris.
Setäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.
-- Nyt aukolle! hän virkkoi.
Sneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu
laidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin
arviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella,
minkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja
tulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa
jalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua
alas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä
tulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus
säikäytti minua.
Astua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa
laueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys!
Mutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän
näköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan
virkkamatta.
Helpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä
keilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä,
joista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään
herättivät kumean kaiun.
Muutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki
silloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä
sauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla
paikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä
sitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku
sattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä
alas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut
kaikkea vaaraa.
Vaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme
kumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu
joutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien
suorinta tietä pohjaan.
Päivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon
suun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti
supistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä
paikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan
äärettömään avaruuteen.
Aukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta
maan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt
ilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme
ammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla
ei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock
oli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti
malttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen
ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen
toverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen
vilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.
Äkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja
pudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin
hänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa
olevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri
Pluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka
muuttui pian mielettömäksi iloksi.
-- Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!
Minä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset
liikkuneet paikoiltansa.
Hämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin
kallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä
riimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:
-- Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?
[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]
En vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.
En tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan
vain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin
aukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he
kulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa
Stapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli
varustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri
aukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä
voimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin
pian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani
tärähdyksiä vuoren kupeissa.
Siten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.
Seuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin
alhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin
setäni suuttumuksenpuuskasta.
Käsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:
Niistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli
Saknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen
mukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka
salakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo
lankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.
Todellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin
neula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä
tietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei
näkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun
25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä
koko tutkimus seuraavaan vuoteen.
En rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua.
Päivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei
liikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä
me mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei
kertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka
alinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin,
harmaisiin pilviin.
Samalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken
päivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin
huvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia,
joiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan,
ja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän
oli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. -- Mutta
taivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen
professori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen
äskeinen epätoivonsa.
Seuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina
kesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi
kuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla
säteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka,
jokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta
ja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo
selvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.
Setäni väänsi itseänsä samalla tavalla.
Keskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen
aukon reunaa.
-- Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan
keskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.
-- Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.
-- Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.