Sneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää
kaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren
orografillisesta[37] rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut
erottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin
vain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen
otsalle. -- Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä,
kiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut
käydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.
Stapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan
rihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten
maiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön
polttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan
ajaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä
lavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan
syvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien
jäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla
kalkkikerroksilla.[38]
Arvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja
huolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä
kivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin
suunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla
tutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.
Tämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten
myöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin
hitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla
syynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry
Davy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet,
vieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä
otaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja
pian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat
tapahtuneet sen muodostuksessa.
Islannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat
syntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä
maata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia.
Ennenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka
hiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista.
Sisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni
saaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous
pursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista
väkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin
maan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi
ryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi,
syeniitti[39] ja porfyyri.
Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten
myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret
määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä
trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui,
että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se
kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet.
Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden
huippuun syntyi äkkiä aukko.
Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken
muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia
aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä
kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden
päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi
prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko
tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä
aukkoja.
Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni
sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja
näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri
vuoren sivuja kuin koristuksina.
Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat
Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta,
ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi
pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen
kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä
rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä
korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.
Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat
jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme
vaarallista putoamista.
Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut
tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain
kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä
ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös
seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä
tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä
paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä,
vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.
Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet
vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin
kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti
voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus
tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin
mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän
antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä
harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet
sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.
Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein
tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen
huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului,
ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva
oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut
pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja
katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin
kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä
myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi
työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.
Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista
minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle
turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen
tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät
vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka
heillä olikin kuormat kannettavana.
Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta,
näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei
rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun
usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja,
oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti
kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka
tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään
Islannin kielellä "stinâ'ksi".
Jollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa,
olisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä
oli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä
kiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin
nopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat
eteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen
pieniksi.
Kello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi
tuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä
aukon varsinainen perustus lepäsi.
Meri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet
ikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla
ilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja
tuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki,
etteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta
malttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä
vain pudisti päätänsä ja sanoi:
-- Tuolla ylhäällä.
-- Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi
setäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.
-- "Mistour", sanoi hän.
-- Niin "mistour", toisti eräs islantilaisista jokseenkin
hätäytyneellä äänellä.
-- Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.
-- Katso, sanoi setäni.
Katsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta
ja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja
kiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se
oli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon.
Jos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi
meidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin
usein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä
nimen "mistour".
-- "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.
Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän
piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti
kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla
käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä;
tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin
tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella
vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa
ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat
ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman
meteorikiven jäännöksiä.
Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä,
ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka
vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät
vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen
penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja
pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.
Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja
ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka
aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen
vaipuneena jalkojeni juurella.