Stapi on kauppala, jossa on noin 30 pelkästä laava-aineesta
rakennettua mökkiä. Se on vähäisen vuono rannalla, jota ympäröivät
kummalliset basalttimuurit. Basaltti on, kuten tiedetään, ruskahtavaa
tuliperäiskivilajia, joka lohkeilee ihmeteltävän säännöllisiin
pylväisiin. Luonto on tässä työskennellyt mittausopillisesti, tehnyt
työtä ihmisten tavalla, ikäänkuin se olisi käyttänyt kulmamittaa,
kompassia ja luotilautaa. Vaikka se muuten näyttää taitoansa suurissa
ainejoukoissa, jotka ovat hajallaan siellä täällä ilman järjestystä,
tuskin aloitettuina keiloina, keskentekoisina pyramiideinä ja
säännöttöminä viivoina, niin se tässä on tahtonut antaa esimerkin
täydellisestä järjestyksestä ja on paljoa aikaisemmin kuin vanhanajan
rakennusmestarit muodostanut oikein vakavan rakennuskaavan, jota ei
Babylonin loisto eivätkä Kreikanmaan ihmetyöt ikänä ole voittaneet.
Tosin olin kuullut puhuttavan Islannissa olevasta jättiläiskäytävästä
ja Hebridien saariston Fingalin luolasta, mutta basalttirakennusta en
vielä ollut omin silmin nähnyt.
Stapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon
samoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä,
kolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen
koko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut
vaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin
kannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen
päässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä
tavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi
meren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat
basalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan
temppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat
vahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.
Sellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu
tunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän
levollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.
Tullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään
kauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara
kädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.
-- "Saelvertu", linnustaja sanoi hänelle.
-- Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.
-- Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.
-- Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin
kirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.
Sillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme
tulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen
huudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas
naisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin
ei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille
matkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan
pyytää meitä sisään.
Vierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen,
näytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän
siihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista
vieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko
seppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran
palvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki
parannuksen sunnuntaiksi.
En tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki
asianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan
hallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen
osan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen
taaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä
voidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia
kengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja
muiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä,
ettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.
Setäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän
oli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän
ja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin
mahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan,
joka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua
vaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.
Matkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti
kolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien
asemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan
asukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta
sovittiin täydellisesti.
Tässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen
aikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.
Hannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää,
matkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset
olivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin
määrin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti
liikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa
professori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin
hermot, kuin minun ovat.
-- Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin
huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän
ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta
siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen,
jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren
maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on
sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä
hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä
seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä
meidät perii?
Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut
nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta
oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. -- Viimein
kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän
kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti
mahdottoman otaksumisen muodossa.
Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten
vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.
-- Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.
Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis
kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi?
Sitä tuskin saatoin toivoakaan.
Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut
kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:
-- Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota
tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia
ymmärtämättömästi.
-- Emme saakaan, vastasin painokkaasti.
-- Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas
kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut
ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen
tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta
tapahdu.
Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.
-- Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.
Tottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä
pitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää
mahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli
ikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-,
basaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta
syntyneitä kivilajeja.
Sieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut,
islannin kielellä "reykir", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat
voimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti
oikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:
-- Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei
tarvitse pelätä tulivuoren raivoa.
-- Ohoh! huudahdin minä.
-- Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy,
tulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät
kokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla
silloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen
sijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä
höyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen
lisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan,
niin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.
-- Mutta -- -- --
-- Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla
ääneti.
Aivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut
tieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo,
että kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi
mahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi,
kun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. -- Koko seuraavan yön
kiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren
sisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen
kiven tavoin ylös tähtitaivaalle.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu
seuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja
tieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja
kaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena
miehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin,
joka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi
kahdeksaksi päiväksi.
Kello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa
seisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset
jäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin
aavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua
kaikesta, melkeinpä ilmastakin -- uskallanpa sanoa saastaisesta
ilmasta. -- Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin
sveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta
vierasvaraisuudestansa.
Setäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen,
ei pitänyt lukua muutamasta taalerista.
Kun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen
olimme jättäneet Stapin taaksemme.