Oli yö, mutta kuudennenkymmenennenviidennen leveysasteen kohdalla
ei sovi ihmetellä yön kirkkautta, sillä Islannissa ei aurinko laske
ollenkaan kesä- ja heinäkuussa.
Ilma oli kuitenkin jotenkin kolkko. Minun oli kylmä, ja olin hyvin
nälissäni; tervehdin siis ilolla "boëria", joka vieraanvaraisesti
avautui ottamaan meitä vastaan.
Se oli talonpoikaistupa, mutta kuitenkin vieraannvaraisuudessa
kuninkaallisen palatsin vertainen. Tullessamme sisään, ojensi isäntä
meille kätensä ja antoi pitemmittä mutkitta meille merkin seurata
häntä.
Tietysti seurasimme häntä, sillä olisipa ollut mahdotonta kulkea
hänen rinnallansa. Pitkä, pimeä ja ahdas käytävä vei asumukseen, joka
oli rakennettu kömpelöistä nelikulmaisiksi veistetyistä hirsistä.
Erityisiä huoneita oli luvultansa neljä, nimittäin keittohuone,
kutomahuone, "badstofan" eli perheen sauna sekä paras kaikista,
vierashuone. Setäni, jonka vartaloa ei liene otettu lukuun huoneita
rakennettaessa, ei voinut olla lyömättä päätänsä kattoon kolmea
neljää kertaa.
Meidät vietiin huoneeseemme, jonkinlaiseen suureen saliin, jonka
permanto oli tehty tasaiseksi tallatusta savesta, ja joka sai valonsa
yhdestä ikkunasta; ikkunaruudut oli tehty huonosti läpikuultavasta
lampaan rakosta. Sänkyvaatteiden sijasta oli kuivia heiniä puisien
kaiteiden välissä, jotka olivat punaisiksi maalatut ja koristetun
islantilaisilla muistolauseilla. En odottanutkaan sellaista
mukavuutta; mutta koko huoneessa vallitsi kuivattujen heinien,
liotetun lihan ja piimämaidon haju, joka vaivasi hajuaistimiani.
Niin pian kuin olimme riisuneet päältämme matkapukumme, kuului
isännän ääni kutsuvan meitä keittohuoneeseen, ainoaan suojaan, jossa
kovimmallakaan pakkasella pidettiin tulta.
Setäni kiiruhti tottelemaan ystävällistä kutsua ja minä seurasin
häntä.
Keittohuoneen liesi oli ikivanhaa mallia; huoneen keskellä oli kivi,
joka toimitti tulisijan virkaa, ja katossa oli aukko, josta savu meni
ulos. Tätä huonetta käytettiin myöskin ruokailuhuoneena.
Sisään astuessamme isäntä tervehti meitä sanalla "saellvertu", joka
merkitsee "olkaa onnelliset", ikäänkuin hän ei olisi ennen nähnyt
meitä, ja suuteli meitä poskelle. Hänen vaimonsa lausui saman sanan
ja teki samat temput, jonka jälkeen molemmat aviopuolisot panivat
oikean kätensä rinnallensa ja kumarsivat syvään.
Tässä tahdon heti mainita, että tämä islantilainen nainen oli
yhdeksäntoista lapsen äiti, jotka kaikki, suuret ja pienet, ryömivät
sekaisin keskellä niitä savupilviä, jotka tuprusivat tulisijalta ja
täyttivät huoneen. Tuon tuostakin huomasin, miten heidän pienet,
vaaleaveriset, vähän surumielisen näköiset kasvonsa pistivät esiin
savusta; heitä olisi voinut luulla huonosti pestyksi enkeliparveksi.
Setäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja
kohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä
monta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat
puhua, sanoivat kukin "saellvertu" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne,
jotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.
Tämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa
tuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on,
hän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat
tyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa
meriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan
edellisen päivän työtä.
"Saellvertu" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli
isäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta
suukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.
Kun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta
henkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli
vain yksi lapsi kummallakin polvella.
Kumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin
näkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa
poikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin
jäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä,
ja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli
parinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota
islantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana
kuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli "skyr" nimistä ruokalajia,
jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää
ja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty
sekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa
nimitettiin "blanda'ksi". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai
ei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin
koko kupillisen sakeata tattarivelliä.
Aterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat
tulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän
lantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä
menivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan
tavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun
kohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä
ja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.
Kello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle
islantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet
vastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.
Sata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli
soista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui
vuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka
ulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden
poikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.
Maisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas
pois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon
aaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen
turvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja
inhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.
Tuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin
hän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt
tervehtiä häntä tavallisella "saellvertu"-sanallansa.
-- Spitaalinen, sanoi hän.
-- Spitaalinen! kertasi setäni.
Tämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen
Islannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka
vuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.
Nämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin
kävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme
alta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita
pensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen,
jonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä
harhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä
ja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani
tulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.
Kohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten
yli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin
tyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian
Alftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.
Kahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon
lohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka
oli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen
asunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja
piti ilveitänsä koko yön.
Seuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen
vuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama
surullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja
lepäsimme Krösolbtin "annexian" luona.
Kesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen
muodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään "hraun'iksi";
halkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella
vedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton
laavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat
sammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden
entistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi
nousevan kuumasta lähteestä.
Meillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti
kiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla
suoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään,
sillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja
Sneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman
päässä pilviä kohti.
Hevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt.
Minua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana
ja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla
ihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain
vähäisenä huvikävelynä.
Lauantaina kesäk. 20 p:nä kello 6 i.p. saavuimme Budir-nimiseen
kauppalaan meren rannalla; opas tahtoi sovittua palkkaansa, ja
setä maksoi sen hänelle. Hannun oma perhe, se on hänen setänsä
ja orpanansa, osoitti meille vieraanvaraisuuttansa; meidät
vastaanotettiin hyvin, ja käyttämättä väärin näiden rehellisten
ihmisten hyväntahtoisuutta olisin mielelläni virvoittanut itseäni
heidän luonansa matkan vaivoista. Mutta setäni, joka ei tarvinnut
lepoa, ei ymmärtänyt asiaa samalla tavalla, ja seuraavana aamuna piti
meidän siis taas nousta kelpo hevostemme selkään.
Maassa oli merkkejä vuoren läheisyydestä, ja siellä täällä pisti
harmaa kivi ylös maanpinnasta kuin vanhan tammen juuri. Kiersimme
suuren, loivarinteisen tulivuoren juuritse. Professori ei siirtänyt
siitä katsettansa; hän viittaili ja näytti kohtelevan sitä kuin
uhalla, sanoen: Kas tuossa on se jättiläinen, jonka minä aion
voittaa! Kuljettuansa neljä tuntia seisattuivat hevoset viimein
itsestänsä Stapin pappilassa.