Lähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei
tarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, -- oikein
matkustajain ilmalla.
Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai
minut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui
kaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.
Mikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin
kummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa
tapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia,
ettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee
siihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen,
niin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis
tinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.
Tuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet
Reykjavikin taaksemme.
Hannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset
seurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten
tulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten,
mutta väkevien hevostemme selässä.
Islanti on Euroopan suurimpia saaria, 1,400 neliöpenikulmaa laaja ja
asukkaita 60 tuhatta. Maantieteen tutkijat ovat jakaneet sen neljään
piirikuntaan; me matkustimme viistoon sen piirikunnan halki, jonka
nimenä on lounainen neljännes, "Sudvester Fjordùngr".
Hannu oli Reykjavikistä lähdettyämme melkein lakkaamatta seurannut
meren rantaa. Me sivuutimme laihoja laitumia, jotka töin tuskin
pääsivät muuttumaan viheriäisiksi, keltainen väri kun oli niissä
vallitseva. Mahdottoman suurien trakyti-röykkiöiden[33] punertavat
huiput näyttivät poikki katkenneilta taivaan rannan itäisissä
sumupilvissä; muutamia lumipälviä loisti siellä täällä kaukaisten
kukkuloiden rinteillä; toiset jyrkemmiksi muodostuneet huiput
pistivät harmaiden pilvien läpi ja kohosivat uudelleen noiden
häilyvien sumujen yläpuolella ikäänkuin taivaan laelle hajonneet
salakarit.
Usein nämä äkkijyrkät kukkulajonot muodostivat mereen niemen ja
tunkeusivat laitumillekin, mutta aina oli jäljellä kylliksi tilaa
matkustaa. Muutoin valitsivat hevosemmekin vaistomaisesti mukavimmat
paikat hiljentämättä kulkuansa. Sedälläni ei ollut edes sitä
lohdutusta, että olisi saanut karjuen tahi ruoskallansa kiirehtiä
hevostansa, sillä hänelle ei ollut aikaa kiivailla. En voinut
pidättää hymyäni, kun näin hänet, suurikokoisen miehen, pienen
hevosen selässä; hänen pitkät säärensä ylettyivät melkein maahan,
joten hän muistutti kuusijalkaista kentauria.
-- Oivallinen eläin! Oikein kelpo eläin! hän ylisti.
-- Tiedätkös Akseli, ettei ole eläintä, joka älykkäisyydessä
voittaisi islantilaisen hevosen. Lumituiskut, myrskyt, kelvottomat
tiet, kalliot, jäätiköt, ei mikään estä sitä. Se on rohkea, malttava
ja vakava. Se ei koskaan astu harha-askelta eikä tee vastarintaa!
Jos on mentävä virran tahi vuonon poikki, ja sellainen vielä tulee
eteemme, niin saat nähdä, että se arvelematta heittäytyy veteen kuin
vesieläin ja ui toiselle rannalle! Mutta älkäämme sitä ahdistako,
vaan antakaamme sen pitää tapansa, niin pääsemme etenemään kolme
penikulmaa päivässä.
-- Niin, kyllä kai me epäilemättä kuljemme sen matkan, vastasin minä,
mutta entäs oppaamme?
-- Hänestä ei ole huolta. Nämä ihmiset kävelevät kuin huomaamattansa,
ja me kuljemme niin hitaasti, ettei hänen pitäisi väsyä. Sitäpaitsi
jos tarvitaan, annan hänelle hevoseni, sillä pian saisin sääriini
suonenvedon, jollen olisi liikkeessä. Käsieni laita on vallan hyvin,
mutta pitäähän sääriänsäkin muistaa.
Sillä välin kuljimme rivakasti eteenpäin. Maa oli melkein autio:
siellä täällä näkyi yksinäinen puusta, turpeista ja laavankappaleista
rakennettu talo, tuollainen yksinäinen boër,[34] ikäänkuin
kerjäläinen mutkaisen tien varrella. Nämä rappiolle joutuneet
mökit näyttivät rukoilevan ohitse kulkevien armeliaisuutta, ja
vähemmästäkin syystä olisi niille antanut almun. Teitä ei tässä
maassa ollut ollenkaan, ei edes polkujakaan, ja kasvillisuus, niin
kitukasvuista kuin se olikin, oli kuitenkin hävittänyt nekin jäljet,
joita joku yksinäinen kulkija oli tehnyt.
Ja kuitenkin luettiin tämä osa maakunnasta, joka oli pääkaupungin
ääressä, Islannin viljeltyjen ja asuttujen seutujen joukkoon.
Minkähänlaisia lienevät sitten muut seudut olleetkaan, koska siis
olivat vieläkin autiompia kuin tämä erämaa? Kuljettuamme puoli
penikulmaa emme vielä olleet nähneet ainoatakaan maamiestä mökkinsä
ovella, emme yhtään villiä paimenta kaitsemassa laumaansa, vaan
ainoastaan joitakuita oman onnensa nojaan jätetyitä lehmiä ja
lampaita. Mimmoisia mahtoivat olla saaren muut seudut, joita
maanjäristykset olivat raadelleet ja mullistaneet?
Myöhemmin jouduimme näkemään sellaisiakin seutuja, mutta
katsahtaessani Olsenin karttaan huomasin, että näitä seutuja
karteltiin siten, että kuljettiin pitkin meren lahdekasta rantaa.
Sisällisen tulen suuri voima on vaikuttanut pääasiallisesti
saaren keskustassa, jossa vaakasuorasti päällekkäin kasautuneet
kalliokerrokset, joita skandinaavien kielellä sanotaan "portaiksi",
"trappor" -- röykkiöisiä vuorijonoja, purkautunutta basaltti-ainetta,
karstakiveä, kaikenlaisia sisäisen tulen tekemiä sekoituksia,
sulan laava-aineen ja porfyyrin tulvia -- muodostavat erikoisen
synkeännäköisen seudun. En silloin aavistanutkaan, minkälainen
näköala meillä olisi Sneffelsin niemeltä, jossa kaikki hurjan luonnon
hävitykset esiintyvät hirvittävänä sekasortona.
Kahden tunnin kuluttua lähdöstämme Reykjavikistä tulimme
Gufunaes-nimiseen kylään, jota nimitetään "aoalkirkja'ksi" eli
pääkirkoksi; siitä ei ole mitään erinomaista mainittavaa. Siinä oli
ainoastaan jokunen mökki, tuskin kylliksi edes saksalaisen talonpojan
kartanoksi.
Siellä Hannu pysähtyi puolen tunnin ajaksi ja otti osaa
yksinkertaiseen aamiaiseemme, vastaten "niin" tahi "ei", kun setäni
kyseli tiestä, ja kun hän kysyi missä Hannu aikoi viettää yönsä, tämä
vastasi yhdellä ainoalla sanalla:
-- Gardar.
Katsoin karttaan nähdäkseni, missä tuo Gardar oli, ja huomasin
sennimellisen kauppalan Valasvuonon[35] rannalla, neljän penikulman
päässä Reykjavikistä. Näytin paikan sedälleni.
-- Neljä penikulmaa vain! sanoi hän. Neljä penikulmaa
kahdestakolmatta! Sehän on pieni kävelymatka.
Hän tahtoi huomauttaa oppaallemme, mutta tämä ei vastannut, vaan meni
paikallensa hevosten edelle ja jatkoi kulkua.
Kolme tuntia myöhemmin, kun olimme levähtämättä tallanneet laitumien
laihaa ruohoa, piti meidän kiertää Kollavuono, sillä tämä kävi sekä
nopeammin että helpommin kuin matka suoraan lahden poikki. Pian
tulimme erääseen "pingstoer'iin" eli kunnallistuomioistuinpaikkaan,
nimeltä Ejulberg, jossa kello olisi lyönyt kaksitoista,
jos islantilaiset kirkot olisivat olleet kylliksi rikkaita
kustantaaksensa itselleen tornikellot; mutta tässä suhteessa ne ovat
seurakuntalaistensa kaltaisia, joilla ei myöskään ole kelloja ja
jotka tulevat toimeen ilman niitä.
Siellä saivat hevoset levätä; sitten kuljimme kapeata
rantakaistaletta myöten meren ja kukkulajonon välillä; lepäämättä
hevosemme toivat meidät Brantarin "aoalkirkjan" luo ja sieltä
penikulman matkan "Saurböerin annexiaan" eli apukirkolle Valasvuonon
etelärannalle.
Kello oli silloin neljä i.p., ja olimme kulkeneet neljä
penikulmaa.[36]
Vuono oli tällä kohdalla ainakin puolen penikulman levyinen, ja
aallot murtuivat pauhaten teräviä kallioita vastaan; lahti levisi
kalliomuurien välillä, jotka muodostivat jonkinlaisen 3,000 jalkaa
korkean luisun; tämän erikoisuutena oli tumma väri, joka erotti
toisistaan punertavat karstakivikerrokset. Vaikka hevosemme olisivat
olleet kuinka viisaat hyvänsä, en olisi ennustanut hyvää yrityksestä
koettaa mennä nelijalkaisen eläimen selässä suuren merenlahden yli.
Jos ne vain ovat älykkäitä, niin ne eivät yritäkään veteen menoa.
Kaikessa tapauksessa minä koetan olla älykäs niidenkin puolesta.
Mutta setäni ei olisi tahtonut odottaa, vaan kannusti hevostansa
veteen. Se meni niin pitkälle, että laineet kastelivat sen kavioita,
ja seisahtui. Setäni piti oman päänsä ja pakotti sitä eteenpäin.
Hevonen taas teki vastarintaa ja pudisti vain päätään. Sitten
seurasi kirouksia ja piiskan lyöntejä, mutta hevonen ponnisteli
viimeiseen asti ajajaansa vastaan; se potki taaksepäin ja tahtoi
heittää maahan ratsastajansa. Viimein se notkisti polvensa, vetäytyi
pois professorin jalkojen välistä ja jätti hänet seisomaan rannalle
kahdelle kivelle samaan asentoon kuin muinoin Rhodos-saaren
jättiläiskuvapatsas.
-- Kirottu hevonen! huusi ratsastaja, joka oli yhtäkkiä muuttunut
jalkamieheksi, ja häpesi kuin jalkaväkeen siirretty ratsuväen upseeri.
-- Lautta! sanoi opas koskettaen hänen olkapäätänsä.
-- Mitä? Lauttako?
-- Tuolla, vastasi Hannu osoittaen venhettä.
-- Niin, virkoin minä, se on lautta.
-- Se on toinen asia! Eteenpäin siis!
-- Nousuvesi, sanoi taas opas.
-- Mitä hän sanoo?
-- Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni,
tulkiten minulle tanskalaisen lauseen.
-- Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?
-- Odottaako? kysyi setäni.
-- Niin, vastasi Hannu.
Setäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset
lauttaa kohti.
Käsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä,
jolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa.
Silloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä
ajelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.
Tämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni,
minä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme
sovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut
Elbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea
kulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta
vihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.
Puolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin "aoalkirkjalle".