Iltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin
aikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista
laudoista, ja nukuin kohta sikeästi.
Herätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa;
nousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.
Hän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen
kanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli
hyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään
näköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa
olisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa.
Tämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti
vain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa
tahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta,
mutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt
mitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että
hänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä
levottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin
siitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa.
Hän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti
puhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata
kieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain
nyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä
tukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä
liikuntojen säästäminen.
Nähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että
hän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta
käsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?
Tämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen
mies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin
rikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon
liikkuvaisuutta.
Kesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden
väliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin
rannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla
höyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee
linnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä,
jolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki
untuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja
kovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja
enää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras
munii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas
haahkanuntuvien saanti.
Koska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita,
vaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin
islantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta
ponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan
kokoaa sen vain.
Tämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke,
ja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella.
Hän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen
vastakohta setäni käytökselle.
Kuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua
hinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin,
toinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa
helpommin tehty.
Sopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen
kylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta.
Maamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan
parin päivän matka.
Mutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista
penikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen
antaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea
matkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.
Setäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle
ratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa
mukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja
lupasi viedä meidät lyhyintä tietä.
Hänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan
kestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin
tutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa.
Mutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa
maksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.
Lähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa
linnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla
sanalla.
-- Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.
Kun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.
-- Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä
kummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.
-- Hän siis seuraa meitä aina -- -- --.
-- Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.
Vielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti
suureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme
liikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset
kojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja
ruokatavarat toiseen.
Tieteelliset kojeemme olivat:
1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu
sataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian
paljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin
korkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos
piti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.
2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata
suurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen
ilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine
tietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan
pinnan alle.
3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello,
tarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.
4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.
5:ksi. Yökiikari.
6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta
kehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa
mukanansa.[31]
Aseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta
sekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita
otettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä
eikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin
tieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei
pahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.
Työkalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset
portaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia
kiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka
kaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300
jalan pituiset.
Lopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa,
mutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä
oli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa
juoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan;
meillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että
löytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan
koetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia
tahi ettei niitä olisi ollenkaan.
Tehdäkseni täydellisen luettelon tavaroistamme tahdon mainita
kuljetettavan apteekin, jossa oli tylppäkärkisiä saksia, lastoja
luun taittumisen parantamista varten, haavasiteitä ja hauderiepuja,
laastarilappuja, suoneniskuvehkeet, -- kaikki hirveitä kaluja; sen
lisäksi kokoelma pulloja, joissa oli dextriiniä, haavaa lääkitsevää
väkiviinaa, etikkahappoista lyijyhappeumaa, eetteriä ja ammoniakkia
-- kaikkityyni tavaroita, jotka olivat sangen peloittavia -- ja
viimeksi laitteet Ruhmkorffin koneisiin...
Setäni ei unohtanut varustaa itselleen tupakkaa, ampumaruutia ja
taulaa, sekä nahkaista vyötä, jonka hän piti vyöllänsä ja jossa
hänellä oli melkoinen määrä kulta-, hopea- ja paperirahaa. Työkalujen
joukossa oli myös kuusi paria vahvoja kenkiä, jotka oli tehty
vedenpitäviksi tervansekaisella kautsukkivoiteella.
-- Tällä tavoin vaatetettuina ja varustettuina ei meitä mikään estä
kulkemasta kauaksi, sanoi setäni.
Näitä erilaisia tavaroita kokoon pannessamme kului meiltä koko
päivä. Ehtoolla söimme illallista kreivi Trampen luona, Reykjavikin
pormestarin ja tohtori Hyaltalinin, saaren etevän lääkärin, seurassa.
Fridriksson ei ollut kutsuttujen vieraiden joukossa. Sittemmin
sain tietää, että kuvernööri ja hän olivat eri mieltä jostakin
hallintokysymyksestä ja että he eivät sentähden seurustelleet. En
siis ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä lausuttiin näissä puoleksi
virallisissa pidoissa; sen vain panin mieleeni, että setäni puhui
koko ajan.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 15:ntenä, lopetettiin valmistukset.
Isäntämme teki professorille suuren palveluksen lahjoittaessaan
hänelle Islannin kartan, joka oli verrattomasti parempi kuin
Hendersonin tekemä; sen oli Olavi Nikolaus Olsen tehnyt Scheel
Frisacin maanmittaustöiden ja Björn Gumlaugsonin topografisien
mittauksien perusteella mittakaavassa 1:480000, ja Islannin oppinut
seura oli kustantanut sen. Se oli kivennäisten tutkijalle varsin
kallisarvoinen paperi.
Viimeinen ilta kului ystävällisesti keskustellessa Fridrikssonin
kanssa, johon minä suuresti miellyin, ja sitten seurasi jotenkin
rauhaton uni, ainakin minun osaltani.
Kello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka
tepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle,
jossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten
selkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä
erittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä
matkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.
Kello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä
jäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin
kielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun
tulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset,
jonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä
jäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää
kirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme:
_Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur_.[32]