IX

Lähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen

antanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi

Trampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin

pormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä

pontevimmin hänen kättänsä.

Kesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset

matkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin

hytteihimme.

-- Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.

-- On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me

pääsemme satamasta merelle täysin purjein.

Muutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin

purjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki

vaipuvan kaukaisiin laineisiin, ja _Valkyyria_ purjehti läheltä

rannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa

näkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti

muistettavilla valleilla.

-- Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille

suostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä

selitystä ikuiseen epäilykseesi?

Mutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna

on paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se

on Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä

purjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.

Kronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella

kohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa

Kattegatilla.

_Valkyyria_ oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä

edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin

lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita

ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa

hortelemaan.

-- Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.

-- Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia

luodetuulia Fär-saarien kohdalla.

-- Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.

-- En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.

Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman

kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen

niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.

Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää

Peterheadin kohdalta, ja _Valkyyria_ kääntyi Fär-saaria kohti kulkien

Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin

valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta

vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä

tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni

suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.

Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin

pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken

aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän

häpeissänsä.

Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta

Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen

helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes

tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään,

jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää,

että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.

Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli

silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka

kohoaa sen yläpuolella.

_Valkyyria_ pysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien

pitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki.

Kohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri

syöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan

valtamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä

pinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää

päästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka

muodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti

setääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja

lounatuulen pieksämiä rannikoita.

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut

pakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi

idästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28] jonka vaaralliset

karit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan,

ja kolmea tuntia myöhemmin _Valkyyria_ laski ankkurinsa Reykjavikin

edustalle Faxa-vuonoon.

Professori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja

uupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli

tyytyväinen katse.

Kaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti

laivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.

Sedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta

vankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän

lähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen

sormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi

huippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.

-- Sneffels! huusi hän, Sneffels!

Viitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen

venheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen

jälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.

Heti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies

kenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra

kreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka

tämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut

suosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä

lyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en

käsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että

kreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.

Pormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin

maaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä

rauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.

Mitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli

juuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten

meille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin

tulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra

Fridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli

sangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan

islannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa

Horatiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet

ymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa

taisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.

Niistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo

erinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne

kapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin

suuresti ällistyivät.

-- Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo

suoritettu.

-- Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.

-- Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!

-- Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on

laskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.

-- Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa.

Menen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja

olisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.

Menin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan

ollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis

tarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin

viittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta

erehdystä.

Kaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden

kukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan

toisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella

puolella on lavea Faxa-vuono, jossa _Valkyyria_ oli tällä kertaa

ankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa

pohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja

ranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat

saaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee

samansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki

kauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut

punaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle,

jonka rannalla on piispan talo.

Pian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös;

välistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta

vaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan

tapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali,

olisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi

jokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman

auringonsäteen.

Viimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli

avara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä

oli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin

raatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön

asuntojen rinnalla.

Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna

protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta

tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli

selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden

kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.

Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin

sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan

ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni

en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun

neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa

heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat

ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.

Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin

läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei

puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja

tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt

maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko

talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten

reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen

lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon

aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä

viheriöitseviltä katoilta.

Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle

oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa

tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet

näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä,

vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan

saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella

ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan,

jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin

hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen

jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan

hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti

tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka",

sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa

kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.

Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli

jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin

liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona

pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli

päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta

vaatteesta tehty koriste.

Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin

taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.

X

Päivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti

käsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt

hänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä.

Ateria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei

ollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli

enemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan

ajan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä

pidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä

itseään.

Keskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa

ja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä.

Puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta

professori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien

silmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.

Heti alussa Fridriksson kysyi sedältäni hänen tutkimuksiensa

menestystä kirjastossa.

-- Teidän kirjastonne! vastasi professori, siinähän on vain

vaillinaisia kirjoja melkein tyhjillä hyllyillä.

-- Mitä? huudahti Fridriksson; meillä on kahdeksantuhatta nidosta,

joista useat ovat kallisarvoisia ja harvinaisia, vanhalla

skandinavialaisella kielellä kirjoitettuja teoksia; sitäpaitsi meillä

on kaikki kirja-uutuudet, mitkä Kööpenhaminassa vuosittain ilmestyvät.

-- Missä ovat sitten nuo kahdeksantuhatta nidosta? Minä

puolestani -- -- --?

-- Oh, herra professori, ne ovat luettavina ympäri maata. Vanhalla

jääsaarellamme on ihmisillä lukuhalua. Täällä ei ole ainoaakaan

vuokraajaa eikä kalastajaakaan, joka ei osaisi lukea ja joka ei

lukisi. Me islantilaiset ajattelemme, että sen sijaan, että kirjat

lahoaisivat rautaristikon takana niiden tarkoituksena pikemmin on

kulua lukijoiden käsissä. Senpätähden nämä kirjat kulkevatkin kädestä

käteen ja kuluvat, niitä luetaan yhä uudelleen, ja usein tapahtuu,

etteivät ne palaa paikallensa ennenkuin vuoden tahi parin kuluttua.

-- Ja sillävälin, vastasi setäni toivossaan pettyneenä, muukalaiset

-- -- --

-- Niin, kukapa sitä voi auttaa! Muukalaisilla on omat kirjastonsa,

ja meidän maanmiehemme tarvitsevat etupäässä valistusta. Sanon

vieläkin: lukemisen halu on islantilaisella veressä. Jo vuonna

1816 me perustimme tieteellisen seuran, joka yhä edistyy;

muukalaiset oppineet pitävät kunniana päästä sen jäseneksi; se

painattaa kirjoja kansalaistemme opetusta varten ja tekee maallemme

todellista hyötyä. Jos te, herra professori, suvaitsette ruveta

sen kirjeenvaihtajajäseneksi, niin tuotatte meille sangen suuren

mielihyvän.

Setäni, joka jo ennestään oli jäsenenä noin sadassa eri

tiedeseurassa, vastaanotti tarjouksen kohteliaasti, mikä suuresti

miellytti herra Fridrikssonia.

-- Olkaa hyvä, jatkoi tämä, ja mainitkaa minulle ne kirjat, joita

haluaisitte saada kirjastostamme; ehkä voisin antaa teille jotakin

tietoa niistä?

Katsahdin setääni; hän epäili, vastaisiko tähän tarjoukseen,

joka näin suorastaan kosketti hänen aiettaan. Mutta muutaman

silmänräpäyksen kuluttua hän päätti puhua.

-- Herra Fridriksson, hän sanoi, olisin tahtonut tietää, onko teillä

kirjastossanne vanhojen kirjojen joukossa Arne Saknussemmin teoksia?

-- Arne Saknussemm! vastasi Reykjavikin professori, varmaan

tarkoitatte tuota oppinutta miestä, joka eli kuudennellatoista

vuosisadalla, oli yht'aikaa suuri luonnontutkija, suuri alkemisti ja

mainio matkustaja?

-- Aivan niin.

-- Joka oli Islannin kirjallisuuden ja tieteiden loistava tähti?

-- Kuten sanotte.

-- Kaikkia muita etevämpi mies?

-- Sen myönnän.

-- Ja jonka rohkeus oli yhtä suuri kuin hänen neronsakin?

-- Huomaan, että tunnette hänet hyvin.

Setäni oli ylenmäärin iloissaan, kun kuuli näin puhuttavan

sankaristansa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta.

-- No, kysäisi hän, entäs hänen teoksensa?

-- Oi! Hänen teoksiansa meillä ei ole.

-- Mitä! Islannissako?

-- Niitä ei ole missään, sillä Arne Saknussemmia syytettiin

kerettiläisyydestä ja hänen teoksensa poltettiin Kööpenhaminassa v.

1573.

-- Varsin hyvin! Oivallista! huusi setäni, luonnontieteen professorin

suureksi hämmästykseksi.

-- Mitä tarkoitatte? hän kysyi.

-- Nyt tulee kaikki ilmi, olen ollut oikeassa, asia on selvä, ja

nyt ymmärrän, miksi Saknussemm ahdistettuna, pakotettuna salaamaan

neronsa keksinnöitä, on käsittämättömään kryptogrammaan kätkenyt

salaisuuden -- -- --

-- Minkä salaisuuden, kysyi Fridriksson innokkaasti.

-- Salaisuuden, joka -- -- -- josta -- -- -- vastasi setäni änkyttäen.

-- Oletteko kenties löytänyt jonkin hänen kirjoituksensa? kysäisi

isäntämme.

-- Ei! lausuin vain arvelun.

-- No hyvä! vastasi Fridriksson, joka oli niin kohtelias,

ettei ruvennut enempää utelemaan huomatessaan vieraansa

hämilläänolon. Toivon, ettette lähde pois saareltamme tutkimatta

sen kivennäisrikkauksia.

-- Se on tietty, vastasi setäni, mutta tulenpa jotenkin myöhään;

onhan täällä ollut tutkijoita jo ennenkin, vai kuinka?

-- On kyllä, herra professori; voin mainita herrojen Olafsenin ja

Povlsenin työt,[29] tehdyt kuninkaan käskystä, Troilin tutkimukset,

herrojen Gaimardin ja Robertin tieteellisen lähetysmatkan

ranskalaisella _La Recherche_[30] korvetilla, sekä viimeiseksi

niiden oppineiden miesten havainnot, jotka olivat _La Reine

Hortense_-nimisellä fregatilla; ne ovat suuresti edistäneet Islannin

tuntemista. Mutta uskokaa minua, paljon on vielä tutkimatta.

-- Niinkö luulette? kysyi setäni suopean näköisenä koettaen salata

silmiensä loistoa.

-- Niin! Kuinka monta vuorta, jäätikköä ja tulitunturia täällä onkaan

tutkittavana, jotka eivät vielä ole tunnettuja! Eikä tarvitse mennä

kauaksikaan: näettehän tuon vuoren, joka kohoaa taivaan rannalla? Se

on Sneffels.

-- Ahaa! sanoi setäni, vai Sneffels. -- Niin, merkillisimpiä

tulivuoria, mitä on; sen aukkoa on harvoin tutkittu.

-- Kenties se on sammunut?

-- Se on sammunut viisisataa vuotta sitten.

-- No hyvä! sanoi setäni, joka hurjasti koetti puristaa säärensä

tiukasti ristiin, ettei hyppäisi korkealle ilmaan; minä haluaisin

aloittaa geologiset tutkimuksen tästä Seffel -- -- -- Fessel -- -- --

mikä se taas olikaan?

-- Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua

puhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin

pysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka

pyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman

tietämättömimmältä ihmiseltä.

-- Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me

koetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen

aukkoakin!

-- Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä

kotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi

saada seurata teitä.

-- Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla

kenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni.

Teidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi

hyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.

Luulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa

huomannut setäni suurta teeskentelyä.

-- Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne

aloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä

on tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta

sanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?

-- Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.

-- Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.

-- Tuhat tulimmaista!

-- Täytyy matkustaa maata myöten pitkin rannikkoa; se on pitempi,

mutta hauskempi matka.

-- No hyvä! Hankin itselleni matkaoppaan.

-- Tiedän siihen toimeen sopivan henkilön.

-- Onko hän älykäs mies?

-- Oikein älykäs; hän on siltä niemeltä kotoisin. Hän on taitava

haahkatelkän pyytäjä; tulette olemaan tyytyväinen häneen. Hän puhuu

sujuvasti tanskan kieltä.

-- Milloin saan tavata häntä?

-- Huomenna, jos haluatte.

-- Miksi ei jo tänään?

-- Sentähden, ettei hän tule tänne ennenkuin huomenna.

-- Huomenna siis, sanoi setäni huoaten.

Tämä tärkeä keskustelu loppui kohta senjälkeen siten, että

saksalainen professori lausui sulimmat kiitoksensa islantilaiselle.

Aterioidessa oli setäni saanut tietää useita tärkeitä seikkoja,

muun ohessa Saknussemmin elämäntarinan ja syyn, miksi hän kätki

keksintönsä kummalliseen kirjoitukseen; sen lisäksi hän sai tietää,

ettei isäntämme seuraisi meitä matkallamme ja että me huomisesta

päivästä alkaen saisimme matkaoppaan mukaamme.