Altona, Hampurin varsinainen asema, on loppupäässä Kielin rautatietä,
jota myöten meidän piti matkustaa Beltin rannoille. Ei viipynyt
kahtakymmentä minuuttiakaan, ennenkuin jo olimme Holsteinin alueella.
Kello puoli seitsemän vaunut seisattuivat asemalle; setäni
monilukuiset, paljon tilaa ottavat matkakapineet purettiin vaunuista,
vietiin pois, punnittiin, merkittiin ja lastattiin tavaravaunuihin.
Kello 7 olimme istumassa vastatusten samassa matkustajavaunussa.
Höyrypilli vihelsi, juna lähti liikkeelle. Olimme matkalla.
Olinko nyt levollinen? En vielä. Raitis ulkoilma ja ikkunasta näkyvät
maisemat, jotka nopeasti vilahtivat ohitse junan porhaltaessa
eteenpäin, haihduttivat kuitenkin alakuloisuuttani.
Mitä professorin ajatuksiin tulee, niin ne tietysti olivat jo
etempänä kuin tämä juna, joka kulki liian hitaasti tyydyttääkseen
hänen maltittomuuttansa. Olimme kahden vaunussa, mutta emme puhuneet
mitään. Setäni tutki taskujansa erittäin tarkasti, ja näin selvästi,
ettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi aikeittensa
toimeenpanemiseen.
Muun muassa oli hänellä huolellisesti kokoon käännetty paperi,
jossa oli Tanskan konsuliviraston merkki ja johon professorin
ystävä, Tanskan konsuli herra Christensen oli kirjoittanut nimensä;
tarkoituksena oli, että me Kööpenhaminassa sen paperin avulla
helposti saisimme suosituskirjan Islannin kuvernöörille. Huomasinpa
vielä tuon turmiollisen pergamentinkin hyvin kätkettynä kirjalaukun
salaisimpaan osaan. Sydämeni pohjasta kiroten koko pergamentin
rupesin taas katselemaan maisemaa, joka suurimmaksi osaksi oli
yksitoikkoista, mutaista ja hedelmätöntä tasankoa ilman erikoisemmin
silmäänpistäviä kohtia; se oli varsin sopivaa maata rautateiden
rakentamiselle ja hyvin sovelias suorille linjoille, joista
rautatieyhtiöt niin paljon pitävät. Mutta tämä yksitoikkoisuus ei
ehtinyt käydä väsyttäväksi, sillä kolme tuntia lähtömme jälkeen juna
seisattui Kielissä, parin askeleen päässä merestä.
Matkatavaramme merkittiin lähetettäviksi Kööpenhaminaan, meidän
tarvitsematta pitää niistä huolta, mutta professori katseli silti
levottomana, kun niitä muutettiin höyrylaivan lastiruumaan.
Kiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille
jäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva _Eleonora_ lähti vasta
seuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume,
jolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili
sekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta
jotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan
ääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta _Eleonoran_ kapteenia ja
tahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä,
lämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.
Kielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä
kulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä
rannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa
metsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun
rakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita,
joissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi
marssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello
kymmeneen iltasella.
_Eleonoran_ savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen
jyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen
ainoaan hyttiin.
Kun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti,
ja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö
oli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi;
muutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä
majakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä
ensimmäiseltä merimatkalta.
Kello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin
länsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin
junalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin
tasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan
pääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä,
ja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja
kiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.
-- Salmi! huusi hän.
Vasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan
sairaala.
-- Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.
-- Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa
meidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä
sairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni
kaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.
Viimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin
rattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle;
tähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin
ulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut
mukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia,
mutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä
tanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä
selvällä tanskan kielellä vastauksen.
Esimiehenä tässä omituisessa laitoksessa, johon oli koottu niitä
ihmeellisiä esineitä, joiden avulla voi uudelleen sommitella maan
historian ja olot kaikkine vanhoine menoinensa, kiviaseinensa,
juomapikareinensa ja koristeinensa, oli oppinut professori Thomsen,
Hampurissa olevan konsulin ystävä.
Sedälläni oli hänelle lämmin suosituskirje. Ylipäänsä oppinut mies
vastaanottaa toisen oppineen jotenkin kylmäkiskoisesti, mutta
tällä kertaa asia oli vallan toisin. Valmiina auttamaan tervehti
professori Thomsen sydämellisesti sekä professori Lidenbrockia että
hänen veljenpoikaansa. Tuskin tarvinnee mainita, että setäni varoi
huolellisesti ilmaisemasta salaisuuttansa tuolle miellyttävälle
museon johtajalle; hän sanoi vain, että meillä oli aikomuksena käydä
Islannissa muka yleensä vain tieteen harrastajina.
Herra Thomsen antautui kokonaan meidän palvelukseemme, ja kuljimme
laivasillalta toiselle etsien laivaa, joka olisi lähdössä Islantiin.
Toivoin, ettei löytyisi mitään keinoa päästä sinne, mutta ikävä
kyllä ei niin käynyt. Pienen _Valkyyria_-nimisen kuunarin piti
lähteä purjehtimaan Reykjavikiin kesäkuun 2 päivänä. Kapteeni
Bjarne oli laivassa, ja hänen tuleva matkustajansa oli iloissansa
puristaa hänen kätensä murskaksi. Oikeinpa tuo kelpo mies hämmästyi
sellaisesta kädenlyönnistä. Hänestä oli Islantiin purjehtiminen
vallan yksinkertainen asia, sillä sehän oli hänen ammattinsa. Setäni
mielestä se oli jotakin erinomaisen ylevää, ja kapteeni käytti tätä
hänen ihastustansa hyväksensä antaakseen meidän maksaa kaksinkertaisen
matkarahan; mutta siitä emme niin paljon välittäneet.
-- Tulkaa laivaan tiistaiaamuna kello 7, sanoi kapteeni Bjarne
pistettyänsä melkoisen joukon hopeakolikoita taskuunsa.
Kiitettyämme herra Thomsenia hänen suuresta avustansa palasimme
hotelliin.
-- Tämä käy hyvin, vallan hyvin! sanoi setäni. Mikä erikoinen onni,
että sattumalta löysimme tämän lähtövalmiin laivan. Syökäämme nyt
aamiaista, ja käykäämme siten kaupunkia katselemaan.
Menimme säännöttömälle aukealle torille, jonka nimi on Kongens
Nytorv ja jossa oli tykkipatteri; sen kaksi pientä tykkiä ei voinut
säikähdyttää ketään. Aivan lähellä, talossa N:o 5, oli ranskalainen
ravintola, jota piti eräs Vincent-niminen kokki, ja siellä saimme
oivallisen aamiaisen, josta maksoimme vain neljä markkaa hengeltä.
Sitten huvittelin kuin lapsi käyskennellen ympäri kaupunkia; setäni
käytti ajuria eikä nähnyt mitään koko kaupungista, ei vähäpätöistä
kuninkaallista palatsia, ei kaunista siltaa, joka on rakennettu
seitsemännellätoista vuosisadalla museon kanavan poikki; ei
Thorvaldsenin tavattoman suurta muistorakennusta, jonka seinät
ovat ulkopuolelta koristetut epäonnistuneilla maalauksilla, vaikka
se kuitenkin sisältää tämän kuvanveistäjän taideteokset; setäni
ei nähnyt pientä Rosenborgin linnaa, joka on ihastuttavan somasti
rakennettu puistoon, eikä sen kellotornia, joka on muodostettu neljän
vaskisen lohikäärmeen yhteenkietoutuneista pyrstöistä; hän ei nähnyt
valleilla suuria tuulimyllyjä, joiden pitkät siivet paisuivat kuin
laivan purjeet tuulessa merellä.[26]
Kuinka viehättäviä kävelymatkoja olisinkaan voinut tehdä kauniin
vierlantilaisen tyttöni kanssa sille puolelle satamaa, missä
kaksikantiset laivat ja fregatit hiljaa keinuivat laineilla pitkin
Juutinrauman viheriöitä rantoja; keskellä näitä varjoisia lehdikköjä,
joiden helmassa on piilossa linnoitus, jonka tykit ojentavat suunsa
piilipuiden oksien välitse!
Mutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut
toivoakaan saada nähdä häntä enää!
Vaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin
hän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin
Amager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan
kaupunkia.
Minä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen
höyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan
satamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla
työskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan
puettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme
Vor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista.
Mutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin
huomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat
kiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.
-- Nouskaamme ylös! sanoi setä.
-- Minua pyörryttää! väitin vastaan.
-- Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen
täytyy tottua.
-- Mutta -- -- --
-- Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.
Minun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi
meille avaimen, ja aloimme kiivetä.
Setäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten,
sillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole
kotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.
Niin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki
hyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis
ilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo
ilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet,
ja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään
avaruuteen.
-- En voi! vaikeroin minä.
-- Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton
professori.
Minun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin
taisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun
tunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet
kannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin
lopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.
Viimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin
huipussa olevaa palloa.
-- Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy
totuttautua katsomaan syvyyksiin.
Avasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina
pudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka
näköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni,
pallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella
eteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot,
toisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma
kimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia
purjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta
idästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä
äärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.
Minun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa
ympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin.
Kun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan
jäykistyneet.
-- Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.
Ja todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä;
tahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti "ylhäisten katselujen"
taidossa.