Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle
kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä
Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua
entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta,
missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän
rautatien välillä.
Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori
Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin
uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan
keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen
hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä
oli totta, ja mikä oli erehdystä?
Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita
niistä ainoatakaan vakaasti.
Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka
intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta
vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi
puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.
Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi
tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista
nousin taas sen pinnalle.
-- Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää
järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle
nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen
varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.
Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin
ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti
minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan
kevein askelin kaupunkia kohden.
-- Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.
Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin
huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen
vierellänsä.
-- Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se
oli hyvin tehty, ystäväni.
Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman
ilmeeni.
-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.
-- Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.
Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille
neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän
hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta
hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata
askelta eteenpäin.
-- Akseli! lausui hän vihdoin.
-- Armas Graüben!
-- Siitä tulee ihana matka.
Tämän kuultuani suorastaan hypähdin.
-- Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen
veljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin
suurella yrityksellä.
-- No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä
mokomalle matkalle?
-- En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi,
jollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.
-- Puhutko totta?
-- Aivan totta!
Ah! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska
olette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei
ole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan
osaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista
vaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän
kumminkin rakasti!
Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.
-- Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla
tavalla.
-- Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.
Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan
äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.
-- Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1
päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat
parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo
tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin
tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä
sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.
Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta.
Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä
suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet
eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.
-- No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton
mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs
matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat
järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja
säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!
Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain
änkytetyksi seuraavat sanat:
-- Pitääkö meidän siis lähteä?
-- Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että
olisit täällä.
-- Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.
-- Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.
En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.
Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän
hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen
matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä,
tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. -- taakkaa
kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.
Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua
huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka
taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"
Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja
unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja
muuttaisivat hänen mielensä.
-- Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että
olet rauhoittunut yöllä.
-- Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin
todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein
uskomatonta.
-- Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa.
Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että
hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle
aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa;
enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on
antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja
siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet
hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin
vapaa -- -- --
Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät
jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein
Graüben'in professori huoneeseen.
-- Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?
-- Mitä? Epäiletkö sitä?
-- En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä
teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?
-- Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.
-- Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun
loppuun -- -- --
-- Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään
Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin
vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta
olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei
ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.
-- Noh?
-- Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään
nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden
pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan
päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita
matkalaukkusi kuntoon!
Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben
seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten
tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän
liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi
Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman
mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle
järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä
tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän
ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista
työtänsä.
Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin
alakerrokseen.
Tämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen
ilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka
oli vallan ymmällä.
-- Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.
Tein myöntävän liikkeen.
-- Ja hän ottaa teidät mukaansa?
Sama liike.
-- Mihin? kysäisi Martta.
Osoitin sormellani maan keskipistettä kohti.
-- Alas kellariinko? parkaisi eukko.
-- Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.
Ilta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.
-- Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme
matkalle.
Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni
palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan
kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni,
laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja
vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä
nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli
vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.
Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama.
Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin
häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En
virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.
Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut
tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat
sovitetut vaunuihin.
-- Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.
-- Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.
-- Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos
myöhästymme junalta!
Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin
kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten
alas, kiiruhtaen itse perässä.
Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin
kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän
suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta
silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.
-- Graüben! sanoin minä.
-- Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta
palatessasi löydät puolisosi.
Minä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja
nuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen
kuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa
Altonaan vievää tietä myöten.