VII

Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle

kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä

Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua

entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta,

missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän

rautatien välillä.

Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori

Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin

uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan

keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen

hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä

oli totta, ja mikä oli erehdystä?

Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita

niistä ainoatakaan vakaasti.

Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka

intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta

vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi

puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.

Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi

tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista

nousin taas sen pinnalle.

-- Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää

järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle

nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen

varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.

Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin

ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti

minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan

kevein askelin kaupunkia kohden.

-- Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.

Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin

huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen

vierellänsä.

-- Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se

oli hyvin tehty, ystäväni.

Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman

ilmeeni.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.

-- Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.

Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille

neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän

hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta

hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata

askelta eteenpäin.

-- Akseli! lausui hän vihdoin.

-- Armas Graüben!

-- Siitä tulee ihana matka.

Tämän kuultuani suorastaan hypähdin.

-- Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen

veljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin

suurella yrityksellä.

-- No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä

mokomalle matkalle?

-- En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi,

jollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.

-- Puhutko totta?

-- Aivan totta!

Ah! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska

olette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei

ole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan

osaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista

vaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän

kumminkin rakasti!

Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.

-- Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla

tavalla.

-- Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.

Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan

äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.

-- Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1

päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat

parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo

tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin

tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä

sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.

Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta.

Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä

suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet

eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.

-- No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton

mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs

matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat

järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja

säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!

Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain

änkytetyksi seuraavat sanat:

-- Pitääkö meidän siis lähteä?

-- Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että

olisit täällä.

-- Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.

-- Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.

En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.

Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän

hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen

matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä,

tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. -- taakkaa

kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.

Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua

huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka

taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"

Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja

unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja

muuttaisivat hänen mielensä.

-- Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että

olet rauhoittunut yöllä.

-- Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin

todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein

uskomatonta.

-- Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa.

Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että

hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle

aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa;

enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on

antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja

siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet

hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin

vapaa -- -- --

Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät

jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein

Graüben'in professori huoneeseen.

-- Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?

-- Mitä? Epäiletkö sitä?

-- En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä

teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?

-- Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.

-- Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun

loppuun -- -- --

-- Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään

Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin

vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta

olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei

ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.

-- Noh?

-- Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään

nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden

pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan

päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita

matkalaukkusi kuntoon!

Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben

seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten

tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän

liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi

Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman

mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle

järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä

tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän

ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista

työtänsä.

Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin

alakerrokseen.

Tämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen

ilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka

oli vallan ymmällä.

-- Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

-- Ja hän ottaa teidät mukaansa?

Sama liike.

-- Mihin? kysäisi Martta.

Osoitin sormellani maan keskipistettä kohti.

-- Alas kellariinko? parkaisi eukko.

-- Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.

Ilta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.

-- Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme

matkalle.

Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni

palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan

kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni,

laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja

vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä

nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli

vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.

Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama.

Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin

häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En

virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.

Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut

tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat

sovitetut vaunuihin.

-- Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.

-- Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.

-- Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos

myöhästymme junalta!

Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin

kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten

alas, kiiruhtaen itse perässä.

Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin

kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän

suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta

silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.

-- Graüben! sanoin minä.

-- Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta

palatessasi löydät puolisosi.

Minä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja

nuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen

kuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa

Altonaan vievää tietä myöten.

Matkustus maan keskipisteeseen · 第 9 / 48 题