VI

Kuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin

maltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset

perusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia,

ja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan.

Matkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin

perusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.

Turhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää

oltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi

jälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin,

että tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen

harkitsemaan asemaani.

Syödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea

oppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole

vaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua

seuraamaan häntä työhuoneeseen.

Minä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.

-- Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen

nerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä

uupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon

kirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä

ei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun

pitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.

-- Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika

keskustella tuosta kunniasta.

-- Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä

vaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu

kadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei

ole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.

-- Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?

-- Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen

sellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin

kokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin

jälkiä.

-- Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne

Saknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.

-- Kuinka! Eikö sekään kirja, jonka sisästä sen löysimme?

-- No hyvä, minä myönnän, että tuo Saknussemm on kirjoittanet nämä

rivit, mutta tokkohan sentään on välttämätöntä, että hän todella

on tehnyt tällaista matkaa, ja eiköhän tuo lause tässä vanhassa

pergamentissä liene vain pilantekoa?

Kaduin, että olin lausunut tämän viimeisen sanan. Professori rypisti

tuuheita kulmakarvojaan, ja minä pelkäsin, että olin katkaissut

keskustelun. Kuitenkaan ei käynyt niin. Ankaran puhetoverini huulilla

näkyi ikäänkuin hymyn häivettä hänen vastatessaan:

-- Senhän saamme nähdä.

-- No! sanoin minä hiukan rauhattomana, sallikaa toki minun lausua

kaikki väitteeni tätä kirjoitus vastaan.

-- Puhu, poikaseni, äläkä ujostele! Sallin sinun lausua ajatuksesi

täysin vapaasti. Ethän ole enää veljenpoika, vaan virkatoveri. Jatka

siis vain puhettasi!

-- No siis, ensiksi kysyisin teiltä, mitä nuo Jokul, Sneffels ja

Scartaris ovat, sillä niistä en ole koskaan kuullut puhuttavan?

-- Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Juuri äskettäin sain

ystävältäni Augustus Petermannilta Leipzigistä kartan; se ei olisi

voinut tulla sopivampaan aikaan. Ota suuren kirjaston toisesta

osastosta kolmas karttakirja, jakso Z, lehti N:o 4.

Nousin ja menin kirjastoon, josta löysin pian tuon tarkan ilmoituksen

mukaan oikean karttakirjan. Setäni avasi sen ja sanoi:

-- Tämä on parhaimpia Islannin karttoja mitä on olemassa; tämä on

Handerson'in[21] laatima, ja luulenpa, että tämä selittää meille

kaikki epäselvyydet.

Kumarruin katselemaan karttaa.

-- Katsopa tätä saarta, joka on muodostunut tulivuoresta, ja

huomaa, että niillä kaikilla on nimenä Jokul. Tämä sana merkitsee

islannin kielellä jäävuorta, ja koska Islanti on niin pohjoisella

leveysasteella, tapahtuvat useimmat tulivuorien purkautumiset siellä

jääkerroksien läpi. Sentähden sanotaan kaikkia saaren tulivuoria

Jokuleiksi.

-- No hyvä, vastasin minä, mutta missä on sitten Sneffels? Minä jo

toivoin, ettei siihen kysymykseen löytyisikään vastausta, mutta

petyin, sillä setäni jatkoi puhettaan seuraavasti:

-- Seuraa minua pitkin Islannin läntistä rannikkoa. Näetkö

pääkaupunkia, Reykjavikia? Näethän sen. No hyvä! Nouse siitä ylöspäin

pitkin meren syövyttämien rantojen lukemattomia vuonoja ja seisahdu

hiukan alapuolelle kuudettakymmenettäviidettä leveysastetta. Mitä

näet siinä?

-- Näenpä niemen tapaisen, joka on näöltänsä ikäänkuin

poikkikatkaistu sääriluu, joka päättyy mahdottoman suureen

polvilumpioon.

-- Vertauksesi on aivan oikea, poikaseni; no, etkö näe mitään tuossa

polvilumpiossa?

-- Kyllä näen, siinä on vuori, joka näyttää pistäytyvän mereen.

-- Oikein! se on Sneffels.[22]

-- Sneffelskö?

-- Niin juuri; viidentuhannen jalan korkuinen, merkillisimpiä koko

saarella ja varmaan koko maailmassa, jos vain sen aukon kautta pääsee

maan keskipisteeseen.

-- Mutta se on mahdotonta! sanoin minä kohauttaen olkapäitäni ja

vastustaen sellaista otaksumista.

-- Mahdotontako? vastasi professori Lidenbrock ankaralla äänellä.

Miksi se olisi mahdotonta?

-- Sentähden, että tämä aukko on tietysti laava-aineen, tulisten

kivien tukkima, ja siis -- -- --

-- Entäpä jos se on sammunut tulivuori?

-- Sammunut?

-- Niin; tultasyökseviä vuoria ei ole nykyään maailmassa kuin

kolmensadan paikoilla, mutta sammuneita tulivuoria on koko joukon

enempi. Sneffels on viimeksimainittuja, ja historiallisena aikana ei

sillä ole ollut enempää kuin yksi ainoa purkaus, nimittäin vuonna

1219; siitä ajasta alkaen on sen rauhattomuus vähitellen tauonnut

eikä se nyt enää kuulu tultasyöksevien joukkoon.[23]

Näihin varmoihin selityksiin ei minulla ollut mitään vastaamista;

siirryin siis tarkastamaan kirjoituksen niitä kohtia, jotka näyttivät

epäselviltä.

-- Mitä Scartaris merkitsee? kysyin minä, ja mitä tuo Calendas Julii

on merkitsevinänsä?

Setäni mietti muutamia sekunteja. Aloin jo toivoa, 53 ettei hän saisi

tätä selvitetyksi, mutta toivoni petti heti, sillä pian hän vastasi:

-- Mitä sinä sanot epäselväksi, on minulle aivan selvää. Juuri tämä

todistaa sitä nerokasta huolenpitoa, jolla Saknussemm on tahtonut

määritellä keksintönsä. Sneffels-vuoressa on useita aukkoja; oli siis

tarpeellista määrätä, mikä aukko johtaa maan keskukseen. Minkä keinon

keksi nyt tuo oppinut islantilainen? Hän huomasi, että kun heinäkuun

ensimmäinen päivä lähestyi, niin silloin, kesäkuun viimeisinä

päivinä, yksi vuoren huipuista, Scartaris, loi varjonsa kysymyksessä

olevan aukon suulle, ja tämän seikan hän mainitsi kirjoituksessaan.

Voiko ajatellakaan enää tarkempaa määräystä ja onko mahdollista, että

voisi enää syntyäkään epäilyä oikeasta tiestä, kun kerran olemme

päässeet Sneffelsin huipulle?

Setäni osasi selittää kaiken. Näin selvästi, että häntä oli mahdoton

solmita sanoilla asioissa, jotka koskivat tuota vanhaa pergamenttia.

Siis lakkasin häntä hätyyttämästä ja, koska ennen kaikkea oli

tärkeää saada hänet vakuutetuksi asian yleisestä mahdottomuudesta,

turvautumalla tieteellisiin väitöksiin, jotka mielestäni olivat

paljon tärkeämmät.

-- Olkoon menneeksi, sanoin minä, täytyy myöntää, että Saknussemmin

kirjoitus on selvä, eikä voi jättää mitään epäilyksen alaiseksi.

Senkin myönnän, että tuo kirjoitus näyttää olevan alkuperäinen.

Tämä oppinut mies on laskeutunut Sneffelsin pohjaan, hän on nähnyt

Scartarisen varjon siimestävän aukon reunoja ennen heinäkuun 1

päivää; kenties hän on vielä kuullutkin senaikuisia juttuja, että

muka tämä aukko veisi maan keskukseen; mutta mitä siihen tulee, että

hän itse olisi sinne tunkeutunut, että hän olisi tehnyt semmoisen

matkan ja sieltä palannut, jos hän sille matkalle olisi yrittänytkin,

en usko todeksi, en, sata kertaa en!

-- Mistä syystä et? kysyi setäni kummastellen.

-- Siksi, että kaikki tieteelliset teoriat todistavat sellaisen

suunnitelman käytännössä mahdottomaksi.

-- Todistanevatko kaikki teoriat niin? vastasi professori

hyväntahtoisen näköisenä. Nuo kirotut teoriat! Kyllä niistä onkin

meille vastus, noista teoriaparoista!

Minä näin, että hän teki minusta pilkkaa, mutta jatkoin vain:

-- Niin, onhan aivan tunnettu asia, että lämpö lisääntyy noin asteen

verran joka sadankahdeksankymmenen jalan syvyydellä maan pinnasta,

ja kun maapallon säde on kuusisataa peninkulmaa, niin keskipisteen

seudulla kuumuus nousee yli kahdensadankuudentoistatuhannen asteen.

Maan sisässä olevat aineet ovat sentähden valkoisena hehkuvana

kaasuna, sillä metallit, kulta, hopea ja platina tahi kovimmatkaan

kalliot eivät kestä sellaista kuumuutta. Sentähden on täysi syy

kysyä, onko mahdollista tunkea sellaiseen keskipisteeseen?

-- Sinua siis vaivaa liiallinen helle?

-- Epäilemättä. Jos pääsisimme vaikkapa kolmen penikulman syvyydelle,

niin tulemme jo kovan maakuoren rajalle, ja siellä on jo lämpöä

enemmän kuin tuhatkolmesataa astetta.

-- Taidat pelätä sulavasi?

-- Sen kysymyksen saatte itse ratkaista, vastasin närkästyneenä.

-- Kuuntele minua, virkkoi professori Lidenbrock mahtavalla äänellä:

et sinä eikä kukaan muukaan tiedä varmuudella, mitä maan sisustassa

tapahtuu, sentähden, ettei vielä tunneta kahdettatoistatuhannetta

osaa maan säteestä; tiede edistyy alituisesti, ja jokaisen teorian

kumoaa alituisesti jokin toinen teoria. Eikö Fourier'n[24] aikoihin

asti ole luultu, että taivaan avaruudessa lämpö alenee alenemistaan,

ja nyt kuitenkin tiedetään, että kovin pakkanen ei ole suurempi kuin

40 tai 50 astetta C. Miksi ei maan sisällä olevan lämmön laita ole

samoin? Voipihan se jonkin määrätyn matkan päässä kohota johonkin

määrään, josta se ei enää nouse, puhumattakaan siitä, että se

kohoaisi niin suunnattomaksi, että kestävimmätkin metallit sulavat?

Kun setäni täten johti kysymyksen otaksumien alalle, en osannut

vastata mitään.

-- No hyvä. Sanon sinulle, että todellisesti oppineet miehet, kuten

esimerkiksi Poisson,[25] ovat todistaneet, että jos maan keskuksessa

olisi kahdensadantuhannen asteen kuumuus, niin ne hehkuvat kaasut,

jotka syntyvät sulavista aineista, olisivat niin kimmoavia, ettei

kova maankuori kestäisi niiden ponnistusta, vaan räjähtäisi kuin

huono höyrykattila höyryn paineesta.

-- Se on Poissonin arvelu, setäni, ja siinä koko juttu.

-- Sen kyllä myönnän, mutta muutkin nerokkaat maantutkijat arvelevat,

ettei maan sisusta ole kaasua eikä vettä, eikä raskaintakaan

kivilajia, mitä tunnemme, sillä siinä tapauksessa maan paino olisi

kahta vertaa pienempi.

-- Pyhyh!! Kyllähän numeroilla voi todistaa, mitä ikinä tahtoo!

-- Ja tosiseikoilla myöskin, poikaseni! Eikö ole tosi, että

tulivuorien luku on melkoisesti vähentynyt maailman alkupäivistä

asti? Ja jos tuommoista keskuskuumuutta olisi, eikö juuri siitä voisi

päättää, että se kuumuus on jäähtymässä?

-- Setä! Jos menette otaksumisien alalle, niin ei minulla ole mitään

sanottavaa.

-- Mutta minulla on, sillä useimpien niiden oppineitten mielipiteet,

jotka tätä asiaa kykenevät arvostelemaan, yhtyvät tässä. Muistatko,

kun mainio englantilainen kemian tutkija Humphry Davy kävi luonani

vuonna 1825?

-- Kuinka voisin sen muistaa; vastahan minä tulin maailmaan

yhdeksäätoista vuotta myöhemmin.

-- No hyvä! Humphry Davy kävi luonani matkustaessaan Hampurin kautta.

Paitsi muista asioista keskustelimme kauan siitä otaksumasta, että

maan sisus olisi sulaa ainetta. Olimme yksimieliset siitä, ettei se

voinut olla totta, ja seuraavasta syystä.

-- Mistä? kysyin kummastuneena.

-- Siitä, että tämä sula aine olisi, samoinkuin valtameretkin, kuun

vetovoiman vaikutuksen alainen, joten siis kahdesti päivässä syntyisi

sisällinen luode ja vuoksi, jotka kohottaisivat kovaa maankuorta ja

vaikuttaisivat säännöllisesti toistuvia maanjäristyksiä.

-- Mutta selväähän on, että maan pinta on ennen ollut hehkuvassa

tilassa, ja voidaan hyvin otaksua, että puolinen kuori on ensiksi

jäähtynyt ja että kuumuus on vetäytynyt keskipisteeseen päin.

-- Erehdystä, vastasi setäni; maa on kuumentunut pinnan palamisen

kautta, eikä muulla tavalla. Sen pinnalla oli iso joukko metalleja,

niinkuin kaliumia, natriumia ja muuta, joilla on se ominaisuus,

että ne syttyvät palamaan joutuessaan yhteyteen ilman tahi veden

kanssa. Nämä metallit syttyivät tuleen, kun ilmapiirissä olevat

höyryt lankesivat sateena maahan; ja vähitellen, veden tunkeutuessa

maanpinnan rakoihin, ne aiheuttivat uusia räjähdyksiä ja tulipaloja.

Siten voidaan selittää se seikka, että maailman alussa on ollut

tulivuoria enemmän kuin tähän aikaan.

-- Se on todellakin älykäs selitys, huudahdin melkein vasten tahtoani.

-- Jonka Humphry Davy todisti tällä aivan yksinkertaisella kokeella.

Hän teki pääasiallisesti niistä metalleista, joita mainittiin,

pallon, täydellisesti maapallon kaltaisen. Kun annettiin hienon

kasteen langeta sen pinnalle, niin se paisui ja happeutui muodostaen

pienen vuoren, jonka kärkeen syntyi vähäinen aukko; sitten seurasi

tulen purkautuminen, joka teki pallon niin kuumaksi, ettei sitä

mitenkään kärsinyt pitää kädessä.

Vakaumukseni rupesi todellakin jo horjumaan professorin todisteiden

tähden, joita hän tavallisella kiihkollansa ja innollansa väitti

oikeiksi.

-- Nyt käsität, Akseli, lisäsi hän, että geologit ovat maan sisustan

laadusta saaneet monenlaisia käsityksiä; ei ole voitu todistaa tämän

sisällisen tulen olemassaoloa. Minun ajatukseni on, ettei sitä ole

eikä voikaan olla. Sen saamme muutoin nähdä; ja samoin kuin Arne

Saknussemmkin saamme mekin tietää, mitä meidän todella pitää ajatella

tästä kysymyksestä.

-- No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen

kiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä

muutoin voi nähdä mitään.

-- Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat

meille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun

lähestytään keskipistettä.

-- Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.

-- Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti!

Ymmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan

kenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä

ennen meitä!