-- Onko professori mennyt ulos? huusi Martta, joka kiiruhti katsomaan
kuultuaan porstuan oven paukahtavan, sillä se lyötiin kiinni niin
kiivaasti, että koko talo tärisi.
-- On, vastasin, se on varmaa!
-- Entäs päivällinen? sanoi vanha palvelijatar.
-- Professori ei syö päivällistä.
-- Tottahan illallista?
-- Ei illallistakaan!
-- Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.
-- Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä
talossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes
hänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota
on peräti mahdoton selittää!
-- Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla
nälkään!
En uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman
yksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.
Hyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.
Kun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta
Graübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi
palata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä
jos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha
kreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän
tapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?
Parasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri
äskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia
kivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön.
Järjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä
kivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.
Mutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei
lakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti
ja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.
Tunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä.
Silloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet
riipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni
piippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli
kuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni
tupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni
täydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko
portaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä?
Kuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan
vievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden
poikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.
Palaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton,
salaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti
paperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän
kirjainsarjan. Itsekseni sanoin:
-- Mitähän tämä merkitsee?
Koettelin asetella kirjaimia siten, että ne muodostavat sanoja.
Mahdotonta! Asettelipa niitä miten hyvänsä, kaksittain, kolme, viisi
tahi kuusi kerralla, niin ei siitä syntynyt mitään ymmärrettävää.
Muodostivathan neljästoista, viidestoista ja kuudestoista kirjain
englantilaisen sanan "ice"; neljäs-, viides- ja kuudesyhdeksättä
kirjain sanan "Sir". Lopuksi huomasin keskellä kirjoitusta
kolmannella rivillä latinalaiset sanat "rota", "mutabile", "ira",
"nec", "atra".
-- Kissanjalka! ajattelin minä, näistä sanoista päättäen näyttää
siltä, kuin olisi setäni oikeassa mitä siihen kieleen tulee, millä
kirjoitus on kirjoitettu! Vielä huomasin sanan "luco", joka merkitsee
"pyhä metsikkö". Tosin oli kolmannella rivillä sana "tabiled", joka
oli täydellisesti heprealainen, ja viimeisellä rivillä sanat "mer",
"arc" ja "mère", jotka ovat selvää ranskan kieltä.
Mokomastahan saattaa pää mennä pyörälle! Neljä eri kieltä
tuommoisessa hullussa lorussa! Mitä yhteyttä voi olla sellaisten
sanojen välillä kuin "jää, herra, viha, julma, pyhä metsikkö,
muuttuvainen, meri, jousi, tahi äiti?" Ensimmäisen ja viimeisen
voi helposti yhdistää; eihän ollut ihmeteltävää, että Islannissa
kirjoitetussa kirjoituksessa oli kysymys jäämerestä. Mutta toista oli
sentään ymmärtää loppu tuosta kryptokrammasta.
Kuitenkin ponnistelin yhä tuota selittämätöntä vaikeutta vastaan;
aivoni kuumentuivat, silmäni tirkistelivät paperiin, nuo
satakaksineljättä kirjainta näyttivät tanssivan ympärilläni kuin
kiiltävät pisteet, jotka kiitävät ilmassa ohitsemme, kun veri joutuu
nopeaan liikkeeseen.
Olin kuin houreissa; tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani;
minun täytyi saada raitista ilmaa. Koneellisesti löyhyttelin
paperilla, jonka molemmat puolet vuorotellen näkyivät silmiini.
Suuri oli hämmästykseni, kun kerran paperin kääntyessä, juuri kun
paperin takasivu oli minuun päin, luulin näkeväni aivan selviä
latinankielisiä sanoja, muiden muassa sanat "craterem" ja "terrestre".
Äkkiä juolahti mieleeni valoisa ajatus! Nämä viittaukset paljastivat
minulle koko totuuden; olin keksinyt kirjoituksen avaimen!
Ymmärtääkseen kirjoituksen ei tarvinnut edes lukea sitä paperin
lävitse nurealta puolelta katsoen! Ei, aivan semmoisena kuin se
siinä oli, saattoi sen mukavasti lukea. Kaikki professorin älykkäät
arvelut kävivät toteen. Hän oli oikeassa otaksuessaan salaisuuden
olevan kirjainten järjestyksessä ja myöskin siinä, mitä kieleen tuli.
Ainoastaan pieni vähäpätöinen seikka puuttui, ja hän olisi voinut
lukea tämän latinalaisen kirjoituksen alusta loppuun asti; nyt tämä
"vähäpätöisyys" oli sattumalta minulle selvinnyt!
Saattaa arvata, että olin liikutettu! Silmiäni hämärti, enkä voinut
tehdä mitään. Paperin olin laskenut pöydälle, ja minun tarvitsi vain
katsahtaa siihen saadakseni tietää salaisuuden.
Vihdoin onnistui minun hillitä rauhattomuuteni. Pakotin itseni,
rauhoittaakseni hermojani, astumaan kaksi kertaa ympäri huonetta
ennenkuin taas istuuduin mukavalle tuolille.
-- Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.
Nojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle
yksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja
epäilemättä vähääkään.
Mutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin
ensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin
voinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis
ollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... -- -- --
Mutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää
tästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta
matkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä
ei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan
hän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua
mistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin!
Ei koskaan, ei milloinkaan!
Olin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea
kuvata.
-- Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää
sellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties
hän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia
käsissään. Hävittäkäämme koko paperi!
Vielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että
Saknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin
käsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden,
kun ovi aukeni ja setäni astui sisään.
V
Hädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen
takaisin pöydälle.
Professori Lidenbrock näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin. Hänen
kaikkia tutkiva ajatuksensa ei antanut hänelle silmänräpäykseksi
rauhaa; hän oli nähtävästi tutkinut, aprikoinut juurta jaksain asiaa,
käyttänyt kävellessään mielikuvituksensa kaikkia keinoja ja palasi
nyt koetellakseen jotakin uutta selitystapaa.
Hän istahti kiireesti nojatuoliinsa ja rupesi kirjoittelemaan
kaavoja, jotka muistuttivat algebran yhtälöitä.
Katselin hänen vapisevaa kättänsä, panin merkille hänen jokaisen
liikkeensä. Mikähän odottamaton seuraus siitä nyt olisi? Suorastaan
vapisin ajatellessani sitä, vaikka syyttä, sillä koska ainoa oikea
selitys jo oli keksitty, olivat kaikki muut kokeet luonnollisesti
turhia.
Kolme pitkää tuntia teki setäni työtä puhumatta mitään, nostamatta
edes päätään, pyyhkien pois kirjoituksensa ja taas niitä korjaillen,
raappien ja tuhannesti kirjoittaen uudestaan.
Tiesin vallan hyvin, että jos hänelle onnistuisi järjestää nämä
kirjaimet kaikkiin niihin eri asemiin, jotka ne voivat keskenänsä
muodostaa, niin oikeakin lause löytyisi niiden joukosta.
Mutta minä tiesin myöskin, että vaikka olisi ollut ainoastaan
kaksikymmentä kirjainta, olisi ne voitu saada kaksi kvintiljoonaa
neljäsataakolmekymmentäkaksi kvadriljoonaa yhdeksänsataakaksi
triljoonaa kahdeksan miljardia sataseitsemänkymmentäkuusi
miljoonaa kuusisataaneljäkymmentätuhatta kertaa eri asemaan. Ja
kun nyt tässä kirjoituksessa oli satakolmekymentäkaksi kirjainta,
niin nämä 132 kirjainta sisälsivät niin suuren määrän eri
lauseita, että sitä ilmoittava luku merkittäisiin vähintäänkin
sadallakolmellakymmenelläkolmella numerolla, jommoista lukua on
melkein mahdotonta lausua ja joka on käsittämättömän suuri.
En siis pelännyt, että professori pystyisi helposti selittämään tämän
arvoituksen.
Sillä välin kului aika; tuli yö, melu kaduilla vaimeni, setäni pysyi
vain kumartuneena paperinsa yli eikä nähnyt mitään ympärillänsä, ei
edes kelpo Marttaa, joka raotti ovea; setäni ei kuullut mitään, ei
edes rehellisen palvelijattarensa sanoja, kun tämä kysyi:
-- Tuleeko professori tänään illalliselle?
Martta sai mennä saamatta vastausta. Vastustettuani jonkin aikaa unta
jouduin lopuksi väkisinkin sen valtaan ja nukahdin sohvan nurkkaan
sill'aikaa kun setä Lidenbrock yhä vain vuorotellen laski lukujansa
tai pyyhki pois laskujansa.
Kun aamulla heräsin, istui hän vielä uupumatta työssään. Hänen
punareunaiset silmänsä, kelmeä ihonsa, kuumeen hermostuttamien käsien
pörröttämä tukkansa ja punertavat poskipäänsä osoittivat kylliksi
selvästi kuinka hirveätä taistelua hän kävi mahdottomuutta vastaan ja
missä sielun voimain ponnistuksessa sekä aivojen rasituksessa hänen
aikansa oli kulunut.
Minun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista,
joita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi.
Miesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut
suuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet
tuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan
tavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton
jännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.
Yhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut
irroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta
kuitenkaan en sanonut mitään.
Ja minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin
tärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.
Ei! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi
varmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään
pidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi
henkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit
eivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus,
joka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa
kuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos
taitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen
kuolemaansa!
Päätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa
tehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia
tunteja myöhemmin.
Kun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen
iso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut?
Nähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta
kävelyltänsä?
Olikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen
huomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni
olisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja
minun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään
liikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen,
joka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli
suuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän
todellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan
syömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen
ruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia
kouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.
Joka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen,
kuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä
antaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin
pahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin
enemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri
sitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.
Setä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili
sanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja
maallisten tarpeiden ulkopuolella.
Myöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti.
Aavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt
viimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää
mitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä
tässä oikein kunnian asiana.
Kello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi.
Aloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian
tärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain
typeränä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin
väkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna
itsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä
selityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.
Nämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt,
olivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun
olin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.
Miettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian
päätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja
valmistihe lähtemään ulos.
Mitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään.
Se ei saanut tapahtua.
-- Kuulkaapa setä! sanoin minä.
Hän ei näyttänyt kuulevan minua.
-- Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.
-- Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.
-- Avain?
-- Mikä avain? Portinko avain?
-- Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!
Professori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän
huomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui
kiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän
oli kuin elävä kysymysmerkki.
Minä nyökäytin päätäni.
Hän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen
kanssa.
Minä viittasin myöntävästi.
Hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi
uhkaavasti.
Tämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut
välinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan
uskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut
ensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.
Mutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.
-- Niin, tämä selitys -- -- -- sattumalta -- --
-- Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.
-- Kas tässä, sanoin ojentaen hänelle paperilapun, johon olin
kirjoittanut. Lukekaa!
-- Mutta eihän tämä ole mitään! vastasi hän rutistaen paperin kokoon.
-- Niin, ei mitään, jos luetaan alusta alkaen, mutta jos aloitetaan
lopusta -- -- --
En ehtinyt lausettani vielä lopettaa, kun professorilta jo pääsi
kiljahdus, taikka oikeammin sanoen oikein kova ärjyntä! Hänelle
valkeni äkkiä kaikki; hän oli muuttunut.
-- Ah! sinä nerokas Saknussemm! lausui hän, sinä kirjoititkin siis
lauseesi takaperin?
Hyökäten paperin kimppuun luki hän kyynelsilmin ja liikutetulla
äänellä koko kirjoituksen, viimeisestä kirjaimesta ensimmäiseen asti.
Kirjoitus oli tämä:
_In Sneffels loculis craterem kem delibat
umbra Scartaris Iulii intra calendas descende
audas viator, et terreste centrum attinges.
Kod feci, Arne Saknussemm_.
Sen voinee tästä huonosta latinasta suomentaa näin:
_Astu alas, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulinrotkoon, jota
Scartaris'en varjo koskee ennen heinäkuun alkua, niin pääset maan
keskipisteeseen, kuten olen tehnyt. Arne Saknussemm_.
Tämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa
koskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan,
ilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään
molemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat
pinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia
kiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista
taas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui
nojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.
-- Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.
-- Kolme, vastasin minä.
-- Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen
kuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten -- -- --
-- Sitten?
-- Sitten saat järjestää matkalaukkuni.
-- Mitä! huudahdin minä.
-- Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen
ruokasaliin.