-- Nähtävästi nämä ovat riimukirjaimia, sanoi professori rypistäen
silmäkulmiaan. Mutta näihin on kätketty jokin salaisuus, ja minun
pitää saada se selville, ellei -- -- --
Kiivas kädenliike päätti hänen lauseensa.
-- Istu tuonne, lisäsi hän viitaten sormellaan pöytään päin, ja
kirjoita!
Silmänräpäyksessä olin valmiina.
-- Nyt luen sinulle jokaisen kirjaimen meidän aakkosista, joka vastaa
kutakin näistä islantilaisista kirjaimista. Saadaanpa nähdä mitä
siitä syntyy. Mutta varo, ettet kirjoita väärin!
Hän alkoi sanella ja minä tein parastani. Jokainen kirjain lueteltiin
yksi erältänsä ja siitä syntyi seuraava käsittämätön kirjainjakso:
m . r n ll s | e s r e u e l | s e e c l d e
s g t s s m f | u n t e i e f | n i e d r k e
k t , s a m n | a t r a t e S | S a o d r r n
e m t n a e l | n u a e c t | r r i l s a
A t v a a r | . n s c r c | i e a a b s
c c d r m i | e e u t u l | f r a n t u
d t , i a c | o s e i b o | K e d i i l
Kirjoitettuani tämän sieppasi setäni nopeasti paperipalan, jolle olin
sarjan kirjoittanut, ja tarkasteli sitä kauan huolellisesti.
-- Mitä tämä merkitsee? toisteli hän koneellisesi. Enpä todellakaan
olisi voinut selittää sitä hänelle. Muutoin hän ei minulta
kysellytkään, vaan puheli edelleen itseksensä:
-- Me sanomme tällaista kryptogrammaksi, jupisi hän, jossa ajatus
on salattu siten, että kirjaimet on tahallansa muutettu toiseen
järjestykseen, mutta muodostavat oikeita lauseita, jos ne soveliaalla
tavalla järjestetään. Minua aavistuttaa, että tässä on jonkin suuren
keksinnön selitys tahi ilmoitus!
Minä puolestani arvelin, ettei tuo kirjainsarja merkinnyt mitään,
mutta en virkkanut kuitenkaan halaistua sanaa.
Professori otti sitten kirjan ja pergamenttipalasen verraten niitä
keskenänsä.
-- Nämä molemmat kirjoitukset eivät ole saman miehen kirjoittamia,
sanoi hän; kryptogramma on nuorempi iältänsä kuin kirja, mistä näen
tässä selvän todistuksen. Ensimmäinen kirjain on kaksinkertainen
M, jota turhaan saapi etsiä Sturlasonin kirjasta, sillä se tuli
islantilaiseen kirjaimistoon vasta neljännellätoista vuosisadalla. Siis
vähintäänkin kahdensadan vuoden aika on käsikirjoituksen ja tämän
kirjoitetun pergamentin väillä.
Tämä oli mielestäni jotenkin todennäköistä, sen tunnustan.
-- Tulen siis siihen johtopäätökseen, jatkoi setäni, että joku tämän
kirjan omistajista on kirjoittanut nämä salaperäiset kirjaimet. Mutta
kukahan sen vietävä tuo omistaja oli? Eiköhän tuo ole edes nimeänsä
kirjoittanut johonkin paikkaan tässä käsikirjoituksessa?
Setäni lykkäsi silmälasinsa otsalleen, otti väkevän suurennuslasin ja
tarkasteli kirjan ensimmäisiä sivuja. Toisella sivulla hän huomasi
pilkun, joka pelkällä silmällä katsoen oli kuin musteläikkä. Mutta
tarkemmin katsoen siinä saattoi erottaa muutamia puoleksi hävinneitä
kirjaimia. Setäni ymmärsi, että tämä nyt oli tärkein kohta; hän
käänsi huomionsa kokonaan siihen ja suurennuslasin avulla saattoi hän
viimein selvittää siitä seuraavat merkit, riimukirjaimet, jotka hän
arvelematta luki:
[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]
-- Arne Saknussemm! huudahti hän riemuitsevalla äänellä; mutta sehän
on oikea nimi, vieläpä oppineet islantilaisen miehen nimi; hän eli
kuudennellatoista vuosisadalla ja oli mainio alkemisti.
Katselin setääni ihmetellen.
-- Nämä alkemistit, jatkoi hän, Avicenna, Bacon, Lullus ja
Paracelsus,[16] olivat aikansa ainoita todellisia oppineita miehiä.
He tekivät keksintöjä, joita me saamme ihmetellä. Miksipä ei siis
tämäkin Saknussemm olisi kätkenyt jotakin hämmästyttävää keksintöä
tämmöiseen käsittämättömään kryptogrammaan? Asian täytyy olla niin.
Ja niin se onkin!
Tästä otaksumisesta sai professorin mielikuvitus virikettä.
-- Epäilemättä, uskalsin vastata, mutta mitäpä hyötyä olisi tällä
oppineella miehellä ollut siitä, että hän näin olisi kätkenyt
merkillisen keksinnön?
-- Miksikä? Minkätähden? Hä! Mistä minä sen tiedän? Eikös Galilei[17]
tehnyt samoin, kun hän oli keksinyt Saturnuksen renkaat? Saammepa
nähdä. Minun pitää saada selko tämän kirjoituksen salaisuudesta; en
syö enkä makaa ennenkuin olen ottanut siitä selon.
-- No voi sun! huokailin minä.
-- Etkä sinäkään, Akseli, jatkoi hän.
-- Tuhat tulimmaista! arvelin minä, olipa onni, että söin kahden
miehen edestä!
-- Mutta ensiksi on saatava selville, millä kielellä tämä
salakirjoitus on kirjoitettu, ja se luullakseni ei olekaan vaikeata.
Tämän kuullessani kohautin hartioitani. Setä jatkoi vain puhettaan:
-- Ei mikään ole sen helpompaa. Tässä kirjoituksessa on 132
kirjainta, joista 79 on kerakkeita ja 53 ääntiöitä. Sehän on
likimäärin se suhde, jonka mukaan sanat etelä-Euroopan kielissä ovat
muodostetut, jotavastoin pohjoismaiden kielet ovat monta vertaa
rikkaammat kerakkeista. Siis on nyt kysymys jostakin etelämaisesta
kielestä.
Nämä johtopäätökset olivat liiankin oikeat. Mutta mistä kielestä
sitten?
Tähän pulmaan luulin oppineen professorin kompastuvan, mutta nytpä
huomasinkin, miten älykäs tutkija hän oli.
-- Tämä Saknussemm, jatkoi hän, oli oppinut mies, koska hän
ei kirjoittanut omalla äidinkielellänsä, käytti hän tietenkin
etupäässä sitä kieltä, jota enimmäkseen käytettiin kuudennellatoista
vuosisadalla oppineiden kesken, nimittäin latinaa. Jos siinä
erehtyisin, voisimme koettaa espanjan, ranskan, italian, kreikan
tahi heprean kieltä. Mutta kuudennentoista vuosisadan oppineet
käyttivät kirjoituksissaan parhaasta päästä latinaa. Minä voin siis
ennakkovarmuudella sanoa: Tämä on latinaa.
Minä säpsähdin. Muistin senverran latinaa, etten voinut uskoa
tämmöisen sekasotkun olevan samaa kieltä kuin Vergiliuksen ihanat
runot.
-- Niin, latinaahan tämä on, toisti setä sanansa, mutta kerrassaan
takaperoista latinaa.
-- Olkoon menneeksi, ajattelin, mutta oletpa miesten mies, setä
kulta, jos otat siitä selvän.
-- Koetelkaamme, sanoi hän, ottaen taas paperin, johon olin
kirjoittanut. Tässä on jakso 132:sta kirjaimesta, jotka näköjään ovat
epäjärjestyksessä. Siinä on sanoja, joissa on pelkkiä kerakkeita,
niinkuin esim. ensimmäinen: "mrnlls", toisia taas, joissa päinvastoin
ylen paljon ääntiöitä, niinkuin esimerkiksi viides sana "unteief",
tahi viimeistä edellinen: "oseibo". Tätä jakoa ei ole tehty
umpimähkään, vaan se on _matemaattinen_ tulos siitä järjestelmästä,
jota on käytetty tätä salakirjoitusta laadittaessa. Minusta näyttää
varmalta, että alkuperäinen sisältö on ensin kirjoitettu oikeassa
järjestyksessä ja sitten käännetty jonkin säännön mukaan, tämä
sääntö on saatava selville. Kun vain olisi avain tämän kirjoituksen
selittämiseen, voisi lukea sen esteettä. Mutta mistä löytäisin tämän
avaimen? Akseli, oletko sinä siitä selvillä?
Tähän kysymykseen en vastannut mitään, ja täysin pätevästä syystä.
Katseeni oli näet kiintynyt seinällä olevaan ihastuttavaan kuvaan:
se oli Graübenin kuva. Setäni holhotti oli paraikaa Altonassa
erään sukulaisensa luona, ja hänen poissaolonsa teki minut varsin
alakuloiseksi, sillä, voinhan minä tunnustaa sen nyt, tuo kaunis
vierlantilainen tyttö ja setäni veljenpoika rakastivat toisiansa
oikein saksalaisella pitkämielisyydellä ja tyyneydellä. Me olimme
setäni tietämättä kihloissa, sillä hän oli liiaksi geologi
käsittääkseen sellaisia tunteita. Graüben oli ihastuttava nuori
tyttö, vaaleaverinen ja sinisilmäinen, hiukan hidas ja vakaa
luonteeltaan, ja hän rakasti minua sangen suuresti. Minä puolestani
jumaloin häntä. Vierlantilaisen tyttöseni kuva vei siis minut
todellisuudesta haaveilun ja muistojen maailmaan.
Näin hänet, tuon uskollisen toverin töissäni ja huveissani. Hän
auttoi minua joka päivä järjestäessäni setäni kallisarvoisia kiviä
ja varustaessani niitä nimilipuilla. Graüben-neiti olikin varsin
etevä mineralogi. Hän oli kivennäistieteeseen perehtyneempi kuin
moni oppinut, ja häntä huvitti tutkia juurta jaksain tieteen
vaikeimpia kysymyksiä. Ah, kuinka suloisia hetkiä olimmekaan
viettäneet lukiessamme yhdessä! Ja kuinka minä kadehdinkaan noita
kylmäkiskoisia kiviä, joita hän piteli ihastuttavissa kätösissään!
Entä kun tuli joutohetki! Silloin menimme ulos, käyskentelimme
tuuheissa puistikoissa Alsterjoen[18] varrella kulkien yhdessä
vanhalle tervatulle myllylle asti, joka on niin runollisen näköinen;
matkalla juttelimme ja kävelimme käsityksin. Kerroin hänelle kaskuja,
joille hän aina nauroi niin raikkaasti. Sitten tulimme Elben rannalle
saakka, ja sanottuamme hyvää yötä joutsenille, jotka uiskentelivat
suurien valkoisten lumpeiden keskellä, palasimme satamaan
höyrylaivalla.
Näin pitkälle olin tullut unelmissani, kun setäni kutsui minut
todellisuuteen takomalla kyynärpäitään pöytään.
-- Odotahan nyt, sanoi hän; ensimmäinen keino, jota tulee
ajatelleeksi, kun haluaa myllertää jonkin lauseen kirjaimet, on
mielestäni se, että ne kirjoitetaan pystyriveihin vaakasuorien
asemesta.
-- Kas vain! tuumailin minä.
-- Pitääpä katsoa, mikä tulos siitä olisi. Akseli, kirjoitapas
jokin lause, mikä tahansa, tälle paperille, mutta sen sijaan, että
kirjoittaisit kirjaimet perättäin vaakasuoriin riveihin, järjestä ne
noin viiteen tahi kuuteen pystyriviin.
Minä oivalsin mistä oli kysymys ja kirjoitin heti ylhäältä alaspäin:
M m n a u n
i m u ü l i
n i a b t !
ä n , e a
l s G n s
e i r k e
-- No hyvä, sanoi professori, katsomatta mitä olin kirjoittanut;
asetapa nyt nämä kirjaimet vaakasuoriin riveihin!
Tein niin ja siitä syntyi seuraava kirjainsarja:
Mmnaun imuüli niabt! än, ea lsGns eirke.
-- Hyvä! virkkoi setäni tempaisten paperin käsistäni; tämä on jo
jotenkin vanhanaikuisen kirjoituksen näköistä; ääntiöt ja kerakkeet
ovat samassa epäjärjestyksessä; onpa suuriakin kirjaimia keskellä
sanaa, ikäänkuin välimerkkeinä, aivan samoin kuin Saknussemminkin
kirjoituksessa!
En voinut olla huomaamatta, että nämä muistutukset olivat varsin
älykkäitä.
-- Tahi, sanoi setäni, puhuen nyt minulle, voidakseni siis lukea sen
lauseen, jonka äsken kirjoitit, tarvitsee minun vain ottaa perättäin
ensimmäinen kirjain joka sanasta, sitten toinen, sen jälkeen kolmas
j.n.e.
Ja suureksi hämmästykseksi itselleen, mutta erittäinkin minulle, luki
setäni: _Minä lemmin sinua, Graüben kultaseni!_
-- Mitä! virkkoi professori.
Aivan tietämättäni olin minä rakastunut hupsu kirjoittanut tämän
harmittavan lauseen.
-- Vai niin! Vai rakastat sinä Graübeniä? sanoi setäni oikein
holhoojan äänellä.
Niin ... ei ... änkytin minä.
-- Ahaa! sinä rakastat Graübeniä, toisti hän koneellisesti. Noh!
Käytetäänpä nyt esittämääni keinoa kysymyksessä olevan kirjoituksen
selittämiseksi!
Vaipuen uudestaan syvälliseen mietiskelyynsä unohti setäni jo
ajattelemattomat sanani. Ajattelemattomat, sanon, sillä eiväthän
oppineen miehen aivot käsitä sydämmen salaisuuksia. Mutta kaikeksi
onneksi hän vain ajatteli vanhaa kirjoitustansa.
Professori Lidenbrockin silmät säihkyivät silmälasien takaa, kun hän
oli tekemäisillään pääkokeensa. Hänen sormensa vapisivat tarttuessaan
taas tuohon vanhaan pergamenttiin. Hän oli kovasti liikutettu.
Viimein hän rykäisi ja lausuen perättäin ensimmäisen kirjaimen joka
sanasta, sitten toisen j.n.e. luki hän juhlallisella äänellä minulle
seuraavan kirjainjakson:
_mmessinka SenrA. icefdo K.segnittamurtn
ecertserrette, rotaivsadua, ednecsedsadne
lacartniilu J siratrac Sarbmutabiledmek
meretarciluco I sleffen Sn I_.
Kun olimme lopettaneet, olin minäkin liikutettu, sillä myönnän;
nämä kirjaimet, yksitellen lausuttuina, eivät muodostaneet mitään
lausetta; olin odottanut, että professorin huulilta kaikuisi jokin
lause oivallisella latinan kielellä. Mutta, kuka taisi aavistaa
sellaista! -- ankara nyrkin isku tärisytti pöytää. Kirjoitusmuste
roiskahti ympäri ja kynä putosi kädestäni.
-- Ei se ole niin! huusi setäni, eihän tässä ole rahtuakaan järkeä!
Syöksyttyään kuin luoti huoneen läpi hän töytäisi rappusia alas kuin
lumivyöry, hyökkäsi Kuninkaankadulle ja poistui pitkin askelin.