Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan
näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä
täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen
suureen ryhmään.
Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin
monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä
huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista,
antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja
turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä
lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja
orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut
päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti
keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin
lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat
riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä
yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt
itselleni varsin mukavaksi.
Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan
kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui
Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä
kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.
-- Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.
Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli
joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja
oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan
mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea
sitä.
-- No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre,
jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen
myymälässä.
-- Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.
Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen
kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt
huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu,
jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!
Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.
-- Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis
teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea
aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta
hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan
painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs
tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on
seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat
etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!
Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En
voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään
huvittanut minua.
-- Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin
kiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.
-- Tämä teos, vastasi enoni innostuen, on _Heimskringla_, jonka
on kirjoittanut _Snorre Sturlason_,[14] kuuluisa islantilainen
kirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden
norjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!
-- Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on
saksalainen käännös?
-- Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä
minä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on
alkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla
kielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä
moninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia
sanojen vivahduksia.
-- Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.
-- Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella,
että islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin
kreikan kielessäkin, ja että siinä _nomina propria_ taivutetaan
samalla tavalla kuin latinan kielessä!
-- Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu
edes kauniilla kirjaimilla?
-- Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli!
Vielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on
painettu? Tiedä siis, sinä pöllö, että tämä on käsikirjoitus, vieläpä
riimukirjaimilla kirjoitettu![15]
-- Riimukirjaimillako?
-- Niin juuri! Pitäisikö minun sekin sinulle selittää?
-- Ei tarvitse, vastasin minä kuivasti, sillä itserakkauttani oli
loukattu.
Mutta setäni jatkoi edelleen ja selitti minulle asioita, joista en
paljoakaan välittänyt.
-- Riimukirjaimiksi, kertasi hän, sanotaan niitä kirjoitusmerkkejä,
joita muinoin käytettiin Islannissa, ja jotka, kuten tarina kertoo,
itse Odin on keksinyt! Katso nyt siis itsekin ja ihmettele sinä
epäuskoinen, näitä kirjaimia, jotka ovat tuon muinaisen jumalan
mielikuvituksen keksimiä.
Koska minulta puuttui sopivia sanoja vastaukseksi, aioin jo langeta
polvilleni, sillä olihan tällainen vastaustapa otollinen sekä
jumalille että kuninkaille, varsinkin kun siitä on sitäpaitsi se etu,
että näin vastatessa ei koskaan joudu hämillensä, mutta silloin eräs
tapaus käänsi keskustelun toiseen suuntaan.
Olipahan vain rutistunut pergamenttipalanen, joka luiskahti kirjan
sisästä lattialle.
Setäni syöksyi kiihkeän uteliaana tavoittamaan tue pergamenttipalasta.
Vanha kirjoitus, säilynyt vanhan kirjan sisässä, kenties vuosisatoja,
-- kas sekös hänen mielestänsä oli kallisarvoinen esine!
-- Mitähän siinä on? voihkaisi hän.
Ja samalla hän levitti sen heti huolellisesti pöydälle, se oli viittä
tuumaa pitkä ja kolmea tuumaa leveä pergamenttikappale, jossa oli
rivissä poikkipuolin salaperäisen näköisiä merkkejä.
Tässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan
nähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen
matkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät,
ja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista
vuosisadalla.
[Kuva: Riimukirjoitusta kolmessa sarakkeessa, 132 merkkiä.]
Professori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän
sysäsi silmälasit otsallensa sanoen:
-- Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre
Sturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat
merkitä?
Koska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden
keksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään
surettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin
näytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti
rummuttivat pöytää.
-- Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän
hampaittensa välistä.
Professori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin,
sillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että
hän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja
neljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi,
että hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.
Hän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko
kiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun
pieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.
Samassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:
-- Ruoka on pöydässä!
-- Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että
syöjät!
Martta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin
huomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin
vähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.
Tietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta
päivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä!
Vihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta,
vasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä
sokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.
Vanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut
sikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin
velvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin
hyvin omantunnontarkasti.
-- Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että
professori ei syö päivällistä!
-- Niin, se on todellakin kummallista!
-- Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija
nyökyttäen päätänsä.
Ajattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka
setäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.
Jyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi
minut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista
työhuoneeseen.